Vahatuin purjein höyhensaarille

Monituiset kerrat muinoin Vesa-Matti Loiri lauloi radiossa niin mustista, niin mustista miesrukan hivuksista. Niin korvani ainakin väittivät. Vasta heinäkuussa Eino Leinon päivän tietämillä Höyhensaarten miesrukka paljastui hieprukaksi. Niin outo, niin outo, että jo siinä omiaan kuuleekin.

Toisessa kohdin vaihtui vain alkukirjain. Verbi mieliä tarkoittaa tietenkin aivan eri asiaa kuin niellä. Silti kun sitä hetken maistelee alkuperäisessä yhteydessä, muoto mitä mä mielin ei kuulosta yhtään hassulta. Haluamansa voi pitää myös vain omana tietonaan. Runoilija kuitenkin sanoo näin: Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt / olen koirana lempeä täällä, / miten rikasten portailla pyydellyt / olen tuiskulla, tuulissäällä, / vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain / – ja kun minä muistelen, mitä mä sain / ja mitä mä nielin ja vaikenin / ja mitä mä ajattelin! 

Leinon aikainen runokieli ei aina avaudu vain kuulemalla. Jos ei kirjaa ole käsillä, helpointa on mennä verkkoon. Siellä tulee eteen todellinen ongelma: Jos vertailee vain kahtakin lähdettä, voi joutua huomaamaan, ettei verkossa esitettyyn kannata näkevilläkään silmillä sokeasti luottaa. Tässä tuli hyvä muistutus siitä, että faktantarkistus on tarpeen myös kirjallisuusteksteissä.

Heti ensimmäinen summittainen klikkaus vei versioon (wikia), jossa sama hieprukan hivukset oli kaiketi jonkinlaisessa simultaanitulkkauksessa saanut muodon Sain soittaa mä kielillä kukkivan maan / Ja hieprukan kivuuksilla.

Entä mitä ovatkaan ”rein vahatut purjeet”? Ja hukkui hyrskyyn ennen kuin / Käy purjein, rein vahatuin. Mikään hälytyskello ei ole kilkattanut muistiinmerkitsijän päässä ja saanut häntä tarkistamaan asiaa. Leino itse runoilee: ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin / käy purjehin reivatuin.

Kyseisen linkin teksti vastaa (huomattavasti) karsitulta säkeistömäärältään Loirin levytystä. Sen viimeinen säkeistö kuuluu lähteen mukaan näin: Ja sentään se nousi niin kohtalokkast' / Ja sentään mä Seppona seison taas / Taas taivahan kansia taon ja lyön / Oi onnea tähtisen yön.

Hienoa, että Seppo ilmeisen identiteettikriisin jälkeen on jälleen löytänyt itsensä. Vanhassa runokielessä seppo kuitenkin tarkoittaa seppää.

Alkuperäisen runon pituutta kuten myös sanoja noudattelee toinen lähde (kotus), jossa tosin taivaankannen takoja uppoutuu tekemiseen jo liiaksikin ja unohtaa silmänilon, vain yhden kirjaimen vuoksi: Ja sentään se nousi, min kohtalot kaas, / ja sentään ma seppona seison taas / ja taivahan kansia taon ja lyön /  – oi, onnea tähtisen työn!

Leino saattoi iloita tähtisestä yöstä aavistamatta, että tulevaisuudessa olisi paljon helpompi nähdä maallisia kuin taivaallisia tähtiä. Kaikkialla loimottava keinovalo kun on laajalti häivyttänyt tähtien valon. Vuonna 2016 kansainvälinen tutkimusryhmä päätyi tulokseen, jonka mukaan 60 prosenttia eurooppalaisista ja peräti 80 prosenttia pohjoisamerikkalaisista ei enää pysty näkemään Linnunrataa valosaasteen vuoksi. 

Oi, onnea tähtisen yön – ken sen vielä kokee.

Pallopelejä

Myös urheilussa voi poimia rusinat pullasta, jos ei jaksa syödä koko pitkoa. Kokonainen kuukausi esimerkiksi jalkapalloa saisi ähkyyn. Sitten löytääkin ne rusinat. Viime kesänä ne olivat islantilaisia.

Kun Islanti alkoi menestyä jalkapallon EM-kisoissa, pitihän sitä sivusilmällä seurata. Itse peliäkin kiinnostavampaa taisi silti olla se tapa, jolla pelaajat ja heidän kannattajansa viestivät keskenään loppusummerin soitua. Yhteenkuuluvuudentunne välittyi varmasti kaikille katsojille.

Harmi vain, ettei joukkueen kannustustapa ole omaperäinen vaan otettu Skotlannin Valioliigasta. Siis harmi nyt kun sen tietää. Kisojen aikaan en tiennyt

• • •

Aivan toisenlaista peliä pelaavat isot pojat, jotka kiihko silmissään mielivät päästä potkimaan tätä kaikille yhteistä palloa. Tai heittelemään, koskapa ainakin toiselle heistä koripallo on mieluisin laji. Kummallakin on kova halu näyttää niin vastustajalle kuin omille kannustusjoukoilleen, mitä miehiä tässä oikein ollaan. 

Maailmanpolitiikassa peliä pelataan kuitenkin tyystin toisin kuin urheilun pallokentillä, kahden sarjassa omavaltaisesti ilman sääntöjä. Huh pääsee nytkin huulilta, mutta katsojia hirvittää. Erotuomaria kaivataan – tosin se pesti vaikuttaa lähes mahdottomalta tehtävältä.

Tulevaisuuden ihminen tarvitsee uudet geenit

Luonto-ohjelmista oppii kaikenlaista. Jossain elää esimerkiksi sammakkolaji, joka voi asustella kokonaisen vuoden mutakuopassa. Jos olisikin sammakko, ei tarvitsisi tuhlata vettä peseytymiseen eikä siivoamiseen. Jos taas olisi Afrikan autiomaassa viihtyvä Sicarius hahni -hämähäkki, voisi niin ikään elää jopa vuoden syömättä ja juomatta. Mikäpä olisi elellessä, kun ei tarvitsisi miettiä ruuanlaittoa. Ja taas säästyisi vettä ja muita luonnonvaroja.

Sen sijaan varsin turhauttavaa olisi olla Magicicada-sukuun kuuluva laulukaskas. Pohjois-Amerikassa elävä laji viettää enimmän osan ajan elämästään toukkana maan alla eli siellä, minne yleensä päädytään viimeiseksi. Tässä tapauksessa enin osa tarkoittaa 13–17 vuotta maanalaista elämää, eikä se oikein innosta leikittelemään ajatuksella. Varsinkin kun aikuistunut laulukaskas lopulta kömpii esiin, elinaikaa onkin jäljellä enää viikkoja tai kuukausia. Paitsi jos oitis sattuu lentämään parempiin suihin.

Jos ei olisikaan laulukaskas vaan ihminen, joka syö sen ravinnokseen, niin huonosti kävisi päivittäistä illallista odotellessa. Tosin Amerikassa Magicicada tuskin isommin kuuluu ruokalistoille, sen sijaan joitain kaskaslajeja syödään esimerkiksi Kiinassa, Malesiassa ja Keski-Afrikassa. Nekin piilottelevat 5–8 vuotta ennen nousemistaan ihmisten ilmoille. Näin ollen ei kannata suosia kovin yksipuolista ruokavaliota, jos asiaan pystyy itse yhtään vaikuttamaan.

Mutta se, joka on jaksanut vuosikaudet odottaa tuota ”herkkua”, saakin sitten palkinnoksi runsaan aterian. Miljoonat maan alta nousevat kaskaat näyttävät synkentävän koko taivaan.

 Ruoasta on puhuttu paljon ja monelta eri kantilta. Viime aikoina esiin on nostettu myös sen puute, tällä kertaa Suomen näkökulmasta, enkä nyt tarkoita leipäjonoja. Suomalaisia on muistutettu omasta historiastaan eli suurista nälkävuosista 1866–1868, jolloin kahdeksan prosenttia maan väestöstä kuoli nälkään. 

Toisaalta on herätelty ennakoimaan tulevaisuutta, ettei toista nälänhätää tulisi. Vaikka monelle onkin ruokakaupassa tärkeää valita kotimaisia tuotteita, moni valitsee myös muilla perustein. Silloin ei yleensä tule sen enempää myöskään miettineeksi sitä, mistä ruoka konkreettisesti tulee. 

Rahaakin saa automaatista, senkun ottaa.

Jos nykyisenlainen maatalous joskus häviäisi, mitä tulisi tilalle? Pelkkiä ötökkäkasvattamoja? 

Jo kauan meille on kerrottu, ettei maapallo kestä nykyisenlaista väestönkasvua. Joitakin se ei silti estä haaveilemasta mahdollisuudesta pidentää ihmisen elinikää jopa vuosikymmenillä. Mitä järkeä siinäkin on? Luonnonvarojen lisäkulutuksen estämiseksi ihmiseen kannattaisi tällöin siirtää kestävyysgeeni vaikkapa Sicarius hahnilta. Jos kerran elämä on vain napinpainelua, eiköhän sitä jaksa vähemmälläkin energialla.