Mielet menetetty, miten käy kehojen

Yleensä lähdetään oletuksesta, että kaikki kehitys tarkoittaa parempaa verrattuna entiseen. 

Miksi sitten esimerkiksi suomalaisten suuri ylpeydenaihe koulutusjärjestelmä ei enää annakaan aihetta entisenlaiseen kehuskeluun maailmalla? Sen sijaan on alettu puhua aiemmin kritiikittä ylistetyn digiloikan aiheuttamista nuorten kasvavista oppimisvaikeuksista ja heikentyneistä oppimistuloksista kansainvälisissä vertailuissa. Myös heidän lisääntyneistä mielenterveysongelmistaan on tullut viestimissä kestoaihe: moni nuori voi huonosti. Kalevalaa siteeraten: ”Usein nyt minun utuisen, use’in utuisen lapsen, / mieli kulkevi kulossa, vesakoissa viehkuroivi, / nurmossa nuhaelevi, pensahassa piehtaroivi; / mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi.” (Ote 4. runosta)

Esimerkki ei päättäjiä pelota, kun kyseessä on mielen sijaan tai ohella keho. Nyt samanlaista digiloikkaa sovitellaan joskus niin ikään hyvin tai ainakin paremmin toimineeseen julkiseen terveydenhuoltoon. Etävastaanotot ovat ajan henki, kun on säästettävä kustannuksissa ja lääkäreistä ja hoitajista on pulaa. Viimeaikaisen uutisoinnin perusteella voisi melkein odottaa, että jossain vaiheessa lääkärin henkilökohtaisella vastaanotolla käymisestä tulee vielä kiellettyä, jos ei voi todistaa olevansa suoranaisessa hengenvaarassa. Ehkäpä hallitus muotoilee siihenkin vielä lakipykälänsä.

Onneksi jo koronapandemia opetti ihmisiä olemaan välittämättä ”pienistä”, siis muista kuin koronaan liitetyistä oireista. Harva silloin ehdoin tahdoin halusi lääkäriin tai sairaalaan lähellekään mahdollista tartuntaa. Täten moni tarpeellinen (jos myös tarpeeton) tutkimus viivästyi tai jäi kokonaan tekemättä. Pandemian johdosta ei-kiireelliset hoidot ja tiettyihin sairauksiin kuuluvat säännölliset tutkimukset ruuhkautuivat pahoin. Haitanneeko tuo, että yksiäkin tutkimustuloksia on yhä saanut odottaa jo lähes neljä kuukautta, koska ei ole kyse hengenhädästä.  

Kaihoten muistelee omalääkäriaikoja. Nyt harvoja säännöllisiä tutkimustuloksia lähettää nimetön ja itselle muutenkin täysin tuntematon lääkäri tekstiviestinä. Toivottavasti lääkäri kuitenkin.

Totuttiinko pandemian synnyttämään tilanteeseen vähitellen niin, että parempien aikojen palattua edelleen ajatellaan tähän tapaan: Eihän sinne lääkäriin pääse kuitenkaan, turha edes yrittää. Ei tässä varmaan mistään vakavasta ole kyse. En ole ennenkään sairastellut. Särkylääkettä ja lepoa vain taas, kyllä se siitä. Täytyy vain sinnitellä, eiköhän tässä pärjätä. Rahatkaan ei riitä.

Siellä ne sitten eri puolilla ihmiskehoa saavat rauhassa muhia kaikenlaiset tautibakteerit ja -virukset, tulehdukset sekä syöpäsolut. Terveydenhuoltojärjestelmä kiittänee, jos jonot kummasti vain lyhenevät. Mutta kun aikaa kuluu, millainen vakavien ja pitkäaikaisten sairauksien pommi pahoinvointiyhteiskunnan käsiin mahtaakaan vielä räjähtää?

Ratkaisua pahenevaan lääkäripulaan ja nousevien kustannusten hillitsemiseen voisi etsiä kaikkia koskevasta terveydenhoidollisesta oppivelvollisuudesta: jokaisella kansalaisella olisi lain mukaan velvollisuus opiskella verkossa (tietenkin!) itseohjautuvasti vähintään lääke- ja hoitotieteen perusopinnot. Koska nyt jo moni hakee oireittensa mukaisen tautidiagnoosin verkosta, pakollisen opiskelun myötä kukin osaisi lain velvoittamana myös hoitaa omat vaivansa. Esimerkkiä vaativampien opintojen tavoitteesta antoi saksalais(?)mies, jonka viime kesänä uutisoitiin ryhtyneen itse kirurgin hommiin, koska suomalaisella terveysasemalla ei ollut ketään antamassa hänen tarvitsemaansa hoitoa.

Aikaa myöten saatettaisiin kaiken kansan itsehoito-osaamisessa päästä niin pitkälle, ettei lääkäreille enää olisi juurikaan tarvetta. Sehän merkitsisi myös tasapuolisuutta kehityksessä, jossa digitalisaation vyöryn alle katoaa työpaikkoja ja ammatteja kiihtyvään tahtiin. Jokunen sairaala olisi hyvä säilyttää kaikkein vaativimpia leikkauksia varten sekä myös muutama terveysasema siltä varalta, ettei digikieltäytyjiä saataisi pakotettua terveydenhoidollisen itsepalvelun käyttäjiksi. Tällöin heidän kuitenkin tulisi aina asioida asuinpaikaltaan kauimpana sijaitsevalla terveysasemalla turhien käyntien ehkäisemiseksi. Joka tapauksessa yhteiskunnan saama säästö tulisi olemaan erittäin huomattava.

Lähtisikö Suomi näin kunnianhimoisesti visioimalla uuteen nousuun?

Kiireestä kantapäähän

Kun tarkastelee yleisesti tunnettuja ja käytettyjä pukeutumiseen eli vaatetukseen liittyviä sanontoja, niistä saa varsin hyvän käsityksen ihmisen tavasta toimia tai joutua toimien kohteeksi eri tilanteissa. Toisaalta huonon, koska useimmiten näitä sanontoja leimaa tavalla tai toisella kielteinen merkitys, vaikkei itse vaatteeseen liity mitään kuvailevaa tai arvottavaa määritettä. Monen ilmauksen nykyiselle kielikuvalliselle käytölle on varsin helppo kuvitella konkreettinen lähtötilanne.

Ensimmäinen vaatekappale puetaan sen käyttäjän ja tarkoituksen mukaan joko alle tai päälle. Ei lupaa hyvää, kun heti aluksi uidaan jonkun liiveihin eli käydään johonkuhun väkivalloin käsiksi.

Oli liivi alla tai päällä, myös se pääsee kosketuksiin paidan kanssa, aivan kuin paita ja peppu, erottamaton pari. Kun puolestaan paita ja pusero ovat lyöneet hynttyynsä yhteen, siinä suhteessa ilot ovat yhteisiä mutta vain toinen kantaa murheet, kun tulee suru puseroon.

Hame vai housut? Jos pukeutuu hameeseen, on sanonnan riippua jonkun hameissa mukaan vaarana saada riesakseen liian innokkaan ihailijan. Jos taas valitsee housut, voi mennä pupu pöksyihin silkasta säikähdyksestä. Missä tahansa ikävässä tilanteessa sivustakatsoja huokaa huojentuneena: Enpä haluaisi olla hänen housuissaan.

Olo tuskin helpottuu, kun siirrytään jalkineisiin. Arvoasemansa menettänyt menettää usein myös työpaikkansa eli saa kenkää. Joskus taas vähemmästäkin kenkä puristaa mieltä − voisiko se johtua siitä, että sukat pyörivät jaloissa. Korvissa kun soi vain tuo sävel askelten ja huulilla toive: Jospa edes yhden kerran nuo ranskalaiset korot seisahtais!

Kevytkenkäinen yrittää korjata tilanteen vaihtamalla järeämpiin jalkineisiin, saappaisiin. Eipä paljon ilahduta, jos sitten saa kuulla olevansa tyhmä kuin saapas. Tyhmyydestä kun sakotetaan: voi olla, että erehtyy mielistelemään nuolemalla jonkun saappaita tai luulemaan itsestään liikoja, kun yrittää astua liian suuriin saappaisiin.

Monen toiveena on kuitenkin saada kuolla saappaat jalassa, äkkiä, työnsä ääreen tai ilman kipua ja pitkää sairastamista. Sanonta kertoo myös taistelutahdosta, tahdosta puolustautua viimeiseen asti ja hävitä kunniakkaasti.

Pikkutakki on ehkä puettu jo ennen jalkineita. Ehkei kannattaisi, sillä jos takki on tyhjä, ei kaikkensa antaneena jaksa tehdä yhtään enempää. Toisinaan taas tappion kärsinyt joutuu ottamaan takkiinsa. Takki auki kulkeva kuvittelee pöyhkeästi olevansa kaikkien muiden yläpuolella.

Käsineille on edelleen käyttöä talvisäillä niin kauan kuin talvia riittää. Käsineistä saa ainakin lämmikettä, jos huomaa seisovansa tumput suorina tilanteessa, jossa ei joko viitsi tai osaa tehdä mitään jonkun hyväksi. Jos taas ei edes välitä koko asiasta, tumpuista ei ole apua, koska silloin kuuluu viitata kintaalla. Kun ylivoimaisen vaikeassa tilanteessa ei enää näe muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa, on aika heittää rukkaset naulaan.

Kaikista muista sanonnoista poiketen käsineen materiaali määrittää merkitystä silloin, kun jotakuta kohdellaan silkkihansikkain, varoen joko toisen henkilön haurautta tai hänen suututtamistaan.

Viimeiseksi puetaan päähine, ja asukokonaisuus on valmis. Kovin hyvää ei lupaa käyminen hattu tai lakki kourassa: jos silkkihansikkaat unohtuivat taskuun, voi myöhemmin joutua nöyrästi anelemaan. Toisaalta jos tavalla tai toisella saavuttaa huomattavaa menestystä, saattaa menestys nousta liikaakin hattuun.

Ylpistelyn vastapainoksi on kuitenkin syytä nostaa hattua silloin, kun haluaa kunnioittaa jotakuta toista tai arvostaa jotain saavutusta. Entisaikojen kohteliaisiin käytöstapoihin kuulunut hatunnosto harvalta enää onnistuu, sillä muu kuin kylmältä suojaava päähine näyttää kasvaneen monen kantajansa päähän kiinni paikasta ja tilanteesta riippumatta. Joskus puolestaan tumput suorina paikalleen jähmettynyt saattaa  kadehtia sitä, joka nopeasti vetää hatusta mitä nokkelimman keinon selviytyä tiukasta tilanteesta.

Näin on ihminen vain sanoilla leikkien saatu vaatetettua kiireestä kantapäähän.

Tuuleen huutajat

Saataisiinko nykyaikana sellaisia isoja yhteiskunnallisia epäkohtia kuten orjuus, apartheid ja naisten äänioikeudettomuus korjattua vain sosiaalisessa mediassa raivoamalla? Tuskinpa.

Mainittujen tavoitteiden saamiseksi tarvittiin moraalisen raivon lisäksi pitkäjänteistä kollektiivista toimintaa, jonka teho perustui hyvään organisointiin ja sitoutumiseen. Istuttiin ”väärään” paikkaan bussissa, lähdettiin kaduille vaatimaan oikeuksia, ja jouduttiin usein kirjaimellisesti tuntemaan toisten viha omassa selkänahassa. Siitä huolimatta ei lannistuttu vaan jatkettiin, kunnes tavoite oli saavutettu.

Someraivoaminen on helppoa, yksinkertaista eikä vähimmillään vaadi muuta kuin kertaklikkaamista. Se on myös yleensä pelkkää hetkellistä huutamista, joka ei johda mihinkään. Paitsi siihen, että osallistujat ottavat liian helposti puolensa ajattelematta itse, mistä oikeastaan onkaan kyse. Tai onko edes oikeasti samaa mieltä vai haluaako vain osoittaa kuuluvansa tiettyyn joukkoon, siihen toiseen. Ainoastaan se merkitsee, oletko meidän puolellamme vai meitä vastaan, ilman välimuotoja. Keskittymiskyvytön ei jaksa enempiä miettiä vaan odottaa kiihkeästi jo seuraavaa myrskyä vesilasissa.

”Aktivistit eivät ole enää Yhdysvaltojen syvän etelän väsymättömiä mielenosoittajia vaan peukaloitaan pyöritteleviä Twitterin semivainottuja lumihiutaleita, joiden tavoitteena on pistää koko maailma tilille rajattoman datapaketin turvin.”

Sanoo brittiläinen Ashley ”Dotty” Charles (1988−) kirjassaan Raivoajat. Mitä tapahtuu keskustelulle, kun kaikki vain huutavat (2020, suom. 2021). Sille, joka ei seuraa sosiaalista mediaa eikä ota osaa sen minkäänlaisiin raivokohtauksiin eikä ole edes tippaakaan kiinnostunut niistä (eikä myöskään rapista), kirja on monipuolisen pohdintansa ansiosta kuitenkin mielenkiintoinen lukukokemus. Päällimmäiseksi jää typertynyt kysymys: mikä ihmisiä oikein vaivaa?

Charles esittelee joitakin esimerkkejä sekä someraivon kohteeksi joutuneista että sen alullepanijoista (kuten omastaan poikkeavaa identiteettiä esittänyt Rachel Dolezal, tapaprovokaattori Katie Hopkins). Kirjoittaja ei pitäydy vain saatavilla olevaan tietoon tai oleta jonkin olevan tietyllä tavalla vaan on haastatellut asianomaisia päästäkseen syiden ja tapahtumien alkulähteille. Lisäksi hän on etsinyt tutkimustietoa muun muassa neurotieteilijä Molly Crockettin puhevideoista. Keskustelut avaavat hänelle ja hänen kauttaan lukijalle näkökulmia, joita ei välttämättä muuten tulisi ajatelleeksi.

Charles haastattelee myös Stop Funding Hate ‑järjestön vuonna 2016 perustanutta Richard Wilsonia. Verkossa toimivan järjestön toimintatapoihin kuuluu välittömästi lähestyä sellaisia yrityksiä, joiden mainoksia esiintyy vihapuhetta lietsovien lehtikirjoitusten yhteydessä, ja saada ne vetämään pysyvästi mainoksensa pois kyseisten lehtien sivuilta.

Kirjasta jää myönteinen vaikutelma myös siksi, että vaikka Charles itsekin myöntää lähteneensä aiemmin helposti mukaan monenlaiseen ikävään somekommentointiin, asioihin perehtyminen ja niiden pohtiminen eri kanteilta saivat hänet muuttamaan omaa toimintaansa.

”Koska raivoamisen tunkeutuminen joka paikkaan vesittää moraalisia kannanottojamme ja syö sanojemme ja tekojemme moraalista painoarvoa, olemme taantuneet lässyttäviksi, ”turvallisten tilojen” ja ”vastuunkannon” perään lakkaamatta haikaileviksi wannabe-aktivisteiksi. Joukoksi päämäärättömiä kaikesta loukkaantuvia voikukkia, jotka hajoavat täysin pienestäkin tuulenvireestä.”