Miehen mietelmä syvä

Ei kuolema korjaa, se rikkoo kaikki kaipaavatkin.

Muun muassa näin kirjoittaa Arno Kotro aforismikirjassaan Pysäytyskuvia. Yleensä kuolema halutaan sulkea pois mielestä, mikä onkin aivan ymmärrettävää. Mutta mitä enemmän sitä yrittää, sitä kovemmin kuolema lähelle tullessaan iskee.

Vaikka kuolema kauhistuttaa minuakin, elokuvista parhaimmassa ei juuri muusta puhutakaan. En silti koskaan ole pitänyt espanjalaisen Alejandro Amenábarin ohjaamaa elokuvaa Meri sisälläni (2004) pelottavana tai raskaana. Se ei ole edes surullinen. Hyvin vaikuttava kyllä: sydämetön se ihminen, jota tämä elokuva ei kosketa.

Roolinsa täydellisesti sisäistänyt Javier Bardem esittää halvaantunutta Ramónia, joka toivoo hyvää kuolemaa ja yrittää kaikkensa saadakseen apua sen omaehtoiseen toteuttamiseen. Hänellä on lähellään monta rakastavaa ihmistä ja näillä yhtä monta mielipidettä asiasta. Kirkko kieltää ehdottomasti, oikeuslaitos ei anna lupaa, perhekään ei hyväksy. Vierelle ilmaantuu kaksi naista, joista toinen herättää toivon, toinen ei. Kunnes osat vaihtuvat.

Elokuvassa kaikki saavat esittää näkemyksensä, mutta lopulta tärkeintä on kuitenkin se, mitä Ramón itse ajattelee. Vaikka keho on turta, mieli toimii kirkkaasti. Vierestä katsovan on niin helppo sanoa, ettei hyväksy aktiivista kuolinapua. Väärältä tuntuu sekin, jos toinen ihminen esittää vaatimuksia: ”Sinun on jaksettava elää siksi, että minä niin haluan.”

Valitettavasti tässäkään elokuvassa ei uskalleta antaa kuolemalle koko näyttämöä. Myös Amenábarin oli pakko ”keventää tunnelmaa” ja näyttää, että elämän kiertokulku jatkuu kaikesta huolimatta. Turha ja kliseemäinen sivujuonne muuten loistavassa tarinassa.

  

En muista, millaista julkista keskustelua Meri sisälläni aikoinaan herätti, mutta voin kuvitella: todennäköisesti ääriä pitkin taas käytiin. Mitä jos kaikki... Kenenkään ei pidä... Aivan kuin se valtava ihmisjoukko, joka nimenomaan pelkää kuolemaa, yhtäkkiä ei muuta haluaisikaan kuin päästä vapaaehtoisesti hengestään. Kyse on kuitenkin itsemääräämisoikeudesta ja valinnanvapaudesta tilanteessa, jossa ihminen pitää kuolemaa elämäänsä parempana. Ei olisi tullut mieleenkään tuomita Ramónin päätöstä. Voiko joku rehellisesti väittää, että haluaisi viettää vuosikymmenestä toiseen neliraajahalvaantuneen elämää?

Alun aforismista voi joskus olla toistakin mieltä.

Pyhäinpäivänä

Kuusitoista kirjainta

Viime kesänä iäkäs amerikkalainen tuttavani kertoi innoissaan italialaisen kirjoittamasta kirjasta, joka kuvaa suomalaisuutta ja suomen kieltä. Tämä Diego Maranin esikoisteos Nuova grammatica finlandese (2000) sai englanniksi ilmestyessään vastaavasti nimen New Finnish Grammar (2011), kun taas suomenkielisessä versiossa Sotilas ilman menneisyyttä (2003) näkökulma on vaihdettu kielestä päähenkilön muistin menetykseen.

Jos kirjasta ei tiedä ennakkoon mitään muuta kuin nimen, voi menettää monta hienoa lukukokemusta. Tässä tapauksessa suomenkielinen nimi saa helposti ajattelemaan, että voi ei, taas noita sotajuttuja. Toisaalta Uusi suomen kielioppi tuskin olisi kiinnostanut romaanien suomalaislukijoilta senkään vertaa. Englannissa sitä vastoin The Guardianin Nicholas Lezard tuntuu heti nähneen tylsältä kuulostavan nimen taakse: ”It was, naturally, the flatness of the title that attracted me: it bespoke, in its quiet confidence, a deep, rich and eventful inner life.”

Vasta nyt etsin kirjan käsiini, ja jos sen löydettyäni olisin jostain syystä vielä empinyt, kannen sisäliepeen sitaatti vakuutti, että muuta vaihtoehtoa ei ole kuin lukea. Siinä Brysselissä asuva kirjailija ja kielenkääntäjä Marani kuvaa suhdettaan Suomeen näin: ”On kuin tulisin juurilleni johonkin taianomaisella tavalla puhtaaseen ja kirkkaaseen paikkaan, jossa näen itseni syvemmin. Olen tainnut rakentaa sieluuni oman Suomen.”

○ ○ ○

Kaikki se, mitä olin, mahtui kuudentoista kirjaimen sisään. Muistinsa menettäneellä sotilaalla ei löydettäessä ole muuta kuin Suomen armeijan sotilaspuku, johon on kirjailtu nimi Sampo Karjalainen. Puku ja mies keinuvat sairaalalaivassa Triesten sataman aalloilla vuonna 1943. Lääkärinä sattuu olemaan suomalainen, joka vuonna 1918 oli jättänyt kotimaansa mutta ei äidinkieltään. Koska päähän hakatulta potilaalta on hävinnyt muistin lisäksi kieli, lääkäri opettaa hänelle kielensä alkeet ja lähettää sitten Suomeen ja Helsinkiin.

Tohtorin neuvojen mukaisesti olin paneutunut tunnollisesti ja järjestelmällisesti suomen kielen opiskeluun, olin sisäistänyt käsityksen, jonka mukaan Suomi oli kotimaani, suomalaiset minun kansani ja että heidän puhumansa kieli kuulosti siltä, jolta äidinkieleni pitikin kuuostaa. Ahdistavina hetkinä, kun päässäni velloi pelkkä mustuus ajatusten tilalla, olin käpertynyt tuon toivonliekin ääreen ja pelastunut.

Maranin perehtyneisyys suomen kieleen saa minut hämmästymään: koska se ja vain se kannattelee tuntemattoman sotilaan elämää, italialainen kertoja tuo kuvaukseensa sellaista syvällisyyttä ja intohimoa, jollaista en omasta äidinkielestäni ole ennen lukenut. Lisäksi sotilaspastori Koskelan hurjat kalevalaistarinat saavat pyörryksiin kenen tahansa pään, saati niitä kuuntelevan päähenkilön.

Uutta identiteettiään kielen avulla rakentavalle Sampo Karjalaiselle mieluisinta on ollut tutustua abessiiviin. Abessiivi on upea, se on runoutta! Se on myös hyvin tarpeellinen sijamuoto, sillä yleensähän meiltä puuttuu enemmän kuin mitä meillä on. Juttuseuratta ollessaan Karjalainen puhelee Eiran taloille ja Esplanadin puille, koska niiden seurassa hänen ei tarvitse hävetä ääntämystään. Mutta hän tekee sen hiljaa, jotta ohikulkijat eivät kuulisi, kuinka yhden lajin edustajana osoitin sopimatonta luottamusta toiseen lajiin.

Vaikka päähenkilö ei sanojen oppimisesta huolimatta pysty aina ymmärtämään niiden merkitystä, Marani ujuttaa sanoihin oman historian- ja kielentuntemuksensa. Näin päähenkilö kuvaa kuulemaansa laulua, jonka hän haluaa oppia laulaakseen sitä silloin, kun ympärillä on liian hiljaista:

Oli pitkiä sanoja, joissa oli tiuhassa peräkkäisiä vokaaleja ja niiden päällä kaksoispisteet kuin pikku kypärät, sekä h-kirjaimia kuin olkahihnoina. Sitten oli hyvin lyhyitä, heittomerkin typistämiä sanoja, jotka heiluttivat kädentynkäänsä tyhjän rivin edessä. Jotkut isot alkukirjaimet viittasivat kuuluisiin taistelupaikkoihin, joita en kyennyt tunnistamaan. Sen sijaan tunnistin lippua tarkoittavan sanan, ja totta oli, että se liehui hulmahdellen huulien välissä.

Laulu on Porilaisten marssi. Sen Sampo Karjalaiselle opettaa tämän pyynnöstä sairaanhoitaja, joka toivoo menneisyyttään etsivän miehen näkevän mieluummin nykyhetken mahdollisuudet. Naiselle muisti on painolasti ja muistamattomuus vapautta.

Maranin kiehtovan tarinan loppukäänne on musertavuudessaankin nerokas. Nyt saatuani kirjan päätökseen ihmettelen todella, etten ollut kuullut siitä aiemmin. Näin ollen en tiedä sitäkään, millaisen vastaanoton Sotilas ilman menneisyyttä sai ilmestyessään Suomessa yli kymmenen vuotta sitten. Kirjan kustantajalla ei ainakaan voisi olla osuvampaa nimeä: Helmi.

Englannissa New Finnish Grammar sai mainitsemani Nicholas Lezardin kirjoittamaan verkkolehdessä (26.5.2011) muun muassa näin: ”I can't remember when I read a more extraordinary novel, or when I was last so strongly tempted to use the word "genius" of its author.”

○ ○ ○

Hyvistä kirjoista tehdään usein vähemmän onnistunut elokuva. Sellaisen nähtyään harmittaa, ettei tyytynyt niihin mielikuviin, jotka lukiessa vyöryvät oman pään sisällä. Vesittynyttä kohtaloa en soisi myöskään Maranin (ainakin Italiassa) palkitulle romaanille. Kuitenkin, jos tarinaan joskus tartutaan, niin arvoisensa kohtelun se voisi saada ohjaaja Klaus Härön käsissä.