Seinän takana

Aamuaskareet, radio taustalla, ajatuksissa edessä oleva meno, sitten luento toisaalla. Luennon järjestäjien iloksi sali täyttyy kuulijoista: kolmisen sataa ihmistä on tullut kuulemaan ja katsomaan, miten me suomalaiset viestimme toistemme kanssa sanoja käyttämättä tai niiden ohella. 

Esiintyjä, tummahiuksinen noin 40-vuotias luovan ilmaisun opettaja saattoi olla nimeltään Liisa, joten käytän sitä. Liisa sai yleisön mukaansa ensi hetkistä alkaen. Hän näytti eläväiseen tyyliin, miten (usein tiedostamattomat) ilmeet, eleet ja liikkeet voivat kertoa kuulijalle aivan jotain muuta kuin suu sanoo. Moni löysi silmien eteen avautuneesta tyyppigalleriasta itsensä, myönsi sitä tai ei. Joillakin saattoi nokka nirpahtaa. Suuri yleisö nauroi sydämensä kyllyydestä.

Se oli spontaania, vapautunutta, koko kehossa tuntuvaa naurua. Syvällä sisimmässään kukin varmaan muisteli omia (ja toisten) epäonnistumisen hetkiä, harmitteli tehtyjä mokia, mutta huomasi myös, että elossahan tässä ollaan niistä huolimatta. Kerran naurettu ikäväkin muisto saattoi vaihtua hauskan tarinan aiheeksi.

Samaan aikaan salin ulkopuolella lähes tyhjässä aulassa televisio näytti lohdutonta kuvaa vellovalta mereltä.

Kotona kuvaruutu jähmetti niille sijoille, aamupäivän tunnelman tilalle tuli järkytyksen ohella syyllisyys. Koskaan eivät nauru ja itku ole olleet niin kaukana toisistaan mutta myös niin lähellä toisiaan, vain seinän erottamana.

Silti parempi niin. Mitä siinä olisi voinut tehdä? Seuraavien päivien ja viikkojen aikana ei viestimissä muusta puhuttukaan − tietenkään. Jossain vaiheessa ei vain enää jaksanut ottaa vastaan. Nykyisin väsymys tulee entistä nopeammin.

Tässä ajassa kenellä tahansa esiintyjällä on mahdoton tehtävä kilpailla jakamattomasta huomiosta ison − tai minkään kokoisen − uutisen kanssa, koska ihmiset kuljettavat tiedotusvälinettä aina kädessään. On tarpeeksi rasittavaa olla kuulijana tai katsojana sellaisessa yleisössä. Jos Liisa oli ennen luentonsa alkua ehtinyt ymmärtää silloisen tilanteen vakavuuden, mitä mahtoi hänen päässään liikkua tuona päivänä? 

Päivä oli tietenkin syyskuun musta keskiviikko vuonna 1994. 

●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●  ●

Tämä Yrjö Liipolan veistämä muistomerkki Tampereella muistuttaa Suomen sisävesien pahimmasta laivaonnettomuudesta syyskuussa 1929. Myrskyävällä Näsijärvellä kaatunut Kuru vei tuolloin mukanaan 136−138 ihmistä.