Päivästä toiseen vuosi toisensa perään uutisissa toistetaan poliitikkojen ja ekonomistien hokemia talouskasvusta ja sen näkymistä. Samaan aikaan jo pitkään on kerrottu siitä, miten maapallon tila käy aina vain kurjemmaksi. Ilmasto on muuttunut silmin nähden rajummaksi ja aiheuttaa jatkuvasti katastrofaalisia ongelmia eri puolilla maailmaa. Ihmisten elintila vähenee tai häviää kokonaan. Luonnonvaroja käytetään koko ajan enemmän ja enemmän. Jossain vaiheessa kaikki on käytetty: metsät on kaadettu, kaivokset imetty tyhjiin, maat rakennettu täyteen, järvet kuivuneet.
Miten jatkuva talouskasvu silti voisi olla mahdollista? Luulisi alussa mainittujen, asemaansa päässeiden olevan niin fiksuja, että ymmärtävät sen olevan päinvastoin mahdotonta. Sanoista ja teoista päätellen eivät kuitenkaan ole ymmärtäneet.
”Edes kriisitilanteet eivät muuta logiikkaa, jolla kapitalismissa asioita arvostetaan: kaikkea katsotaan sen mukaan, mistä saadaan eniten rahaa. Voittojaan maksivoivat yritykset eivät koskaan tule tyydyttämään muita tarpeita kuin niitä, joiden kautta tehdään voittoa.”
Ristiriita talouskasvupuheen ja ympäröivän maailmantilan välillä sai tarttumaan Riina Tanskasen ja Samu Kuopan tietokirjaan Kapitalismin suuri illuusio (2024). Se avaakin paitsi kiinnostavasti myös aika karmaisevasti vallitsevan talousjärjestelmän syy−seuraus-suhteita ja rahan kaiken nielevää valtaa. Kirjoittajien mielestä kapitalismi ei ole vastoin yleistä käsitystä markkinatalouden synonyymi vaan sen vääristymä. ”Kapitalismi ei ole vain tapa järjestää taloutta vaan tapa järjestää koko yhteiskunta.”
Eikä ekokriisi tee siinä poikkeusta.
”Maailmassa on jo olemassa kaikki tarvittava teknologia ekokriisin ja eriarvoisuuden ratkaisemiseen. −− Ekokriisiä ei kuitenkaan voi ratkaista vain teknisenä ongelmana, sillä se ei ole sitä. Ongelman ydin on talousjärjestelmämme, joka hukkaa jo olemassa olevat keinot.”
Kapitalismi ei olisi kapitalismia, jos raha ei toimisi tässäkin sille ominaisempaan tapaan: Tanskasen ja Kuopan mukaan ekokriisi ei vaurauden kasaamisen näkökulmasta ole jotain, mikä täytyy estää vaan jotain, mistä pitää selviytyä. Eikä rikasta kiinnosta yhteiskunnan selviytyminen vaan omansa. Niinpä myös ekokatastrofiin varautumisesta on tullut valtava bisnes luksusbunkkereineen ja turvajärjestelmineen.
Mitä eriarvoisuuteen tulee, kirjassa kerrotaan, että puolet maailman väestöstä (4 miljardia) ansaitsee keskimäärin vain noin 2 800 euroa vuodessa. Ei siis kuukaudessa eikä kahdessa viikossa vaan vuodessa. Virallisen määritelmän mukaan se silti tarkoittaa, että ollaan reilusti köyhyysrajan yläpuolella − onhan äärimmäisen köyhyyden rajaksi asetettu 2,15 dollarin eli 1,97 euron päivätulo. Missä tuo dollari- tai euromäärä päivässä riittää perustarpeisiin eli ravinnon saantiin, asuntoon ja koulutukseen sekä pääsyyn terveydenhuoltoon?
Tätä taustaa vasten rikkaimpien miljardilistaukset kuulostavat vuosi vuodelta vastenmielisemmiltä.
Tulee mieleen kysyä, mikä tässä maailmassa on se toivo, jota tilanteessa kuin tilanteessa päädytään käyttämään puheenvuoron kohottavana loppuhuipennuksena. Pelkkä toivo kun ei sittenkään taida riittää aikaansaamaan välttämätöntä muutosta.
Kiitos kirjasta.