Puhut sä mulle, vai?

Kansalaisille on tärkeää puhua kielellä, jota he ymmärtävät. Suomessa kieli on tietenkin englanti. Esimerkiksi Bar Piilo. Burgers, wings and beers. Kuppila sijaitsee paikkakunnalla, jolla asuu alle 7 000 asukasta. Pienimuotoisella lehtimainoksella houkutellaan kävijöitä kauempaakin maakunnasta.

Pysytään samassa maassa, jossa juuri näinä aikoina huudetaan uhanalaisen sivistyksen perään. Joku voi erehtyä luulemaan, että sivistys on pelkkiä sanoja, nimittipä niitä sitten sivistys- tai vierassanoiksi. Paljastinkohan sivistymättömyyteni, kun kulmat hämmästyksestä koholla mietin, oliko oheinen työpaikkailmoitus tarkoitettu vitsiksi.

Sinustako uusi asiakaskokemusimplementaattori? Asiakaskokemusimplementaattorin toimenkuva on monisyinen. Rakastatko navigoida asiakasrajapinnassa ja toimia intuitiivisen elinkaariajattelun väsymättömänä pioneerina? Tällöin saatat olla etsimämme henkilö.

Vakanssissasi tulet määrittämään digitaalisesti dokumentoiden visuaalisia elämyksiä sekä muodostamaan merkityksiä. Eduksi katsomme vahvan viestinnän verbaliikan hallinnan. Olet kyvykäs lanseeraamaan sujuvin sentenssein helposti samaistuttavaa artikulaatiota digitaalisaation kulloinkin mahdollistamissa kommunikaatiokanavissa.

Jotta kykenemme spesifisti validoimaan kunkin kanditaatin kompetenssin, lähetä meille vapaamuotoinen videohakemus. (Winled Oy Ltd)

Näitä ”sentenssejä” lukiessa toivoo, että valituksi tullut todellakin viestii niin, että myös vähemmän sivistyneet asiakkaat ymmärtävät.

Edelleen ollaan Suomessa ja puhutaan kielellä, jonka lukuisat taivutusmahdollisuudet tekevät siitä melkeinpä akrobatialajin. Taituruuden sijasta taitamattomaan akrobatiaan sorrutaan usein erikoisia tapahtumien ja tv-ohjelmien nimiä taivutettaessa. Vain elämäässä hurmaava Pave Maijanen tulee Tampere-taloon (Tamperelainen 4.11.2015). Kuopiossakin taivutukset kuuluisivat vain tanssijoille: Flamencon maailmantähti Israel Galván saapuu Kuopio Tanssii ja Soille (festivaalin verkkosivut, 27.11.2015).

  

Miksiköhän nimeäminen tuntuu olevan niin vaikeaa? Aivan kuin englanninkieliselle nimelle ainoa vaihtoehto olisi huonosti käyttöön istuva omakielinen.

Kun johtaja meni kalliisti halpaan

Harva arvaa surunvalittelujen kohteen sanoista ”suuri menetys −− myös kaikkien vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta taistelevien maiden asukkaille”. Näin lausui Syyrian presidentti Bashar al-Assad vuonna 2011 kuolleesta Pohjois-Korean diktaattorista Kim Jong-illista. 

Mads Brüggerin ohjaama, alkusyksystä esitetty televisiodokumentti The Red Chapel alkoi tuntua hyvinkin uskaliaalta leikiltä luettuani Paul Fischerin kirjan Rakastettu johtaja ylpeänä esittää (Atena 2015). Fischer on sveitsiläinen elokuvatuottaja ja journalisti, joka innostui kirjan kirjoittamisesta nähtyään lehdissä pikkujuttuja Kim Jong-illista ja hänen sieppaamastaan eteläkorealaisesta näyttelijä-ohjaajapariskunnasta, Choi Eun-heestä ja Shin Sang-okista. Pariskunta vietti Pohjois-Koreassa vuodet 1978−86, joista viisi vuotta vankeina, sitten Kimin tärkeimpinä, joskin edelleen tarkan valvonnan alaisina työtovereina.

Brüggerin dokumentti on vuodelta 2006, jolloin pohjoiskorealaisilla oli jo tietämystä muusta maailmasta. Toisaalta tuolloin valtaa piti edelleen Kim Jong-il, elokuvafriikki, joka tiesi tehneensä elämänsä virhearvion luottaessaan eteläkorealaiseen pariskuntaan. Petoksen kohteeksi joutunut diktaattori on todennäköisesti entistäkin vaarallisempi.

Lapsesta asti elokuvien parissa viihtynyt Kim loi nuorenamiehenä ulkomaisten elokuvien kopiointia ja salakuljetusta harjoittavan verkoston, nimeltään Resurssioperaatio 100. Hän velvoitti Pohjois-Korean lähetystöjen henkilökunnan hankkimaan ja kopioimaan − niitä katsomatta − uusimmat elokuvat vain häntä varten. Omat ammattinäyttelijät dubbasivat ne, ennen kuin valmiit kelat toimitettiin maassa toimivaan elokuvien levityskeskukseen tai Kimin omaan elokuvakirjastoon. Kirjastossa työskenteli lopulta noin 250 täyspäiväistä kääntäjää, näyttelijää, tekstittäjää ja muuta työntekijää.

Muilta pohjoiskorealaisilta oli ulkomaisten elokuvien katsominen kielletty, kun taas omien tuotosten katsominen oli pakollista rangaistuksen uhalla. Niiden ainoa tarkoitus oli istuttaa ihmisiin oikea ajattelutapa. Kun Kim Jong-il halusi varmistaa oman paikkansa isänsä Kim Jong-sungin perijänä, hän käytti silloinkin apuna elokuvaa: parikymmentä vuotta suitsutusta ja ylistysta eivät todellakaan jättäneet jumalan asemaan nostettua Suurta johtajaa kylmäksi.

Tällaiset propagandaelokuvat aiheuttivat aivan toisenlaisia, Kimille kiusallisia reaktioita maan ulkopuolelle suunnatuissa kulttuurihankkeissa. Sen sijaan Etelä-Koreasta oli tullut jo vientimaa, ja erityisesti Japanin Akira Kurosawan menestys sai Kim Jong-illin haluamaan samaa. Tavoitteen toteuttamisessa hän tarvitsi naapurimaan tähtiparia.

Kim tarvitsi myös kärsivällisyyttä, sillä ohjaaja Shinin kaksi pakoyritystä vaativat järeitä rangaistuksia. Toisen yrityksen epäonnistuttua Shin määrättiin istumaan päivittäin 16 tuntia risti-istunnassa pää kumarassa. Vain yksi 10 minuutin tauko oli sallittu. Tämän 2 ½ vuotta kestäneen ajanjakson hän vietti tekemällä mielessään omat elokuvansa uudelleen. Hän myös tajusi, että vankilasta (ja maasta) pois voi päästä vain mielistelemällä Kimiä.

Kim olikin lopulta sulaa vahaa saatuaan Shinin ja Choin tekemään pohjoiskorealaisia elokuvia. Hän hukutti heidät lahjoihin ja suostui mihin tahansa heidän työtä koskeviin pyyntöihinsä. Pariskunta sai hänet hyväksymään seitsemän erityyppistä, perinteistä poikkeavaa elokuvaa. Koska kansalaisia koski katsomispakko, he näkivät nyt elokuvassa ensimmäistä kertaa muun muassa suudelman ja sanan rakkaus (Love, Love, My Love). Heille näytettiin myös seksiä ja erotiikkaa (Salt) sekä maan ensimmäinen taistelulajitoimintaelokuva (Hong Kil-Dong). Kuviin pääsi myös parjattu ulkomaailma (Runaway), muun muassa Pariisi ja Tokio. Musiikillisesti pankin räjäyttivät Abban cover-versiot.

Kansa ihastui uudenlaisiin elokuviin, ja niitä alettiin myös salakuljettaa ulkomailta. Entisenlainen propaganda ”maailman onnekkaimmasta maasta” ei enää vakuuttanut, varsinkaan suuren nälänhädän aikana. Kansalaiset olivat jo nähneet, millaista elämää muualla vietetään. Fischer toteaakin osuvasti, että ”Kim Jong-illin keskeisin propagandaväline muuttui käyttökelvottomaksi muutamassa vuodessa”.

○ ○ ○

Kirjan alkusanoissa Fischer mainitsee kiinnostavan seikan korealaisista sukunimistä. Ne otettiin käyttöön japanilaisten vaatimuksesta aikana, jolloin Korea oli Japanin siirtomaa (1910–1945). Yleisimmin valittiin jokin maa-aatelistoon kytkeytynyt nimi. Hämmästyttävää on se, että yhteensä yli 75 miljoonalla korealaisella on vain noin 270 erilaista sukunimeä!

Vertailun vuoksi Suomalaisessa nimikirjassa (1984) kerrotaan, että Kansaneläkelaitoksen vuoden 1970 sukunimiluettelossa oli tuolloin yhteensä 75 862 nimeä. Oli lukumäärä nyt mikä tahansa, ero maiden välillä on valtava.