Maailmalla menijän matkassa

Mielestäni onnekkaita ovat ne, jotka jo koulussa tietävät, mihin ammattiin haluavat. Kun on selvä päämäärä, siihen pyrkii kaikin keinoin tai ainakin määrätietoisesti.

Toisille taas opettajan rohkaisu on se tienviitta, joka vie oikeaan suuntaan. Kuinkahan moni esimerkiksi suomalaiskirjailijoista on valinnut alansa äidinkielenopettajansa innoittamana vakuutettuaan hänet kirjallisista kyvyistään?

Sattumalta juuri äidinkielenopettaja vaikutti yli 40 vuotta sitten myös siihen, että orimattilalaisesta maalaispojasta kasvoi maailman maat kolunnut arvostettu ulkomaantoimittaja.

Rauli Virtasen Reissukirjaa (WSOY 2014) lukiessa saa ihmetellä sitä kokemusten määrää, joka yhteen ihmiselämään mahtuu. Jos koululaitos menettikin hänessä innostuneen biologianopettajan, sitä kiihkeämpi palo on vienyt häntä reportterina konfliktialueelta toiselle ja valtaa pitävien tapaamisista kurjuuden keskelle.

Kovin moni meistä ei voi sanoa olleensa mukana tekemässä historiaa, mutta silminnäkijänä ja raportoijana Virtanen voi. Tosin jos lukion pakollisten kurssien karsiminen ja valinnaisuus toteutuu, voi pohtia, onko historialla kohta enää edes lukijoita.

Kun hieman yli parikymppinen maalaispoika joulukuussa 1970 lähti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen, hän lähti heti kauas ja pitkäksi aikaa: matka Brasilian kautta muualle Etelä-Amerikkaan ja lopulta Yhdysvaltoihin venyi 10 kuukaudeksi. Silloin matkanteko ja yhteydenpito oli aivan jotain muuta kuin nykyään.

Virtanen mainitsee, ettei tuona aikana tavannut yhtään suomalaista reissaajaa. Kirjan viimeisellä sivulla hän puolestaan kirjoittaa: ”Jack Kerouc kääntyisi haudassaan, jos näkisi tämän päivän liftareista tyhjät freewayt ja sen materialistisen nuorison, joka ”matkailee” kuulokkeet korvilla iPad-silmälapuilla internetkahvilasta toiseen lähettäen selfiekuvia.”

Myös journalismi on muuttunut. Virtasen mukaan usein reaaliaikainen ”kilpailu pikauutisista, ajan ja tilan puute, kasvava viihteellistyminen ja kansainvälisten tapahtumien taustoittamisen vähenevä arvostus heikentävät kykyämme ymmärtää maailmaa”.

Samaan on päätynyt kirjailija Richard Powers: Tunteet ovat nykyajan faktoja. Muistelmat ovat nykyajan historiaa. Paljastuskirjat ja -artikkelit ovat nykyajan uutisia.

Must ei tullu urheiluhulluu

Suvussani on monta, jotka melkein mikä tahansa urheilutapahtuma saa syttymään. Siinä perinnönjaossa en ole ollut mukana. Erään sukulaiseni mielestä lehden sivuilla on enemmän kulttuuria kuin urheilua, kun taas omasta mielestäni asia on juuri päinvastoin. Yleisimmin suhteessa 3:1 urheilun hyväksi.

Urheilua seuratakseni tarvitaan suuri kansainvälinen tapahtuma kiinnostuksen herättämiseksi. Tosin viisi vuotta sitten sen teki yksinään sinnikäs ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen.

Myöskään kilpailuhenkisyys ei osunut geeneihini. Saman asian kääntöpuolesta lienee kyse silloin, kun toiset kilpailevat ja omansa puolesta jännittää niin, ettei aina pysty edes katsomaan. Urheilijat ovat siis tarjonneet monia suuria hetkiä jopa minulle.

Tänään Suomi odottaa kolmatta jääkiekon maailmanmestaruutta. En ole katsonut yhtään ottelua. Toista oli, kun ensimmäinen mestaruus oli tulollaan. Päivästä jäi mieleen matka toiselta paikkakunnalta kotiin ja pelko(!), että jotain ennenkuulumatonta menee täysin ohi.

Lähtöpaikassa nousin bussiin ja odottelin ottelun alkamista, mutta radio pysyi hiljaisena. Lopulta kävin huomauttamassa kuskille asiasta. Radiota ei kuitenkaan määräyksen mukaan voinut avata, koska oli otettava huomioon kaikki matkustajat. Mikä pettymys.

Ehdin silti kotiin näkemään sen tärkeimmän osan. Tietysti on aina niitä, joille uusi mestaruus on ensimmäinen, mutta vuonna 1995 se oli sittenkin kaikkien aikojen ensimmäinen. Sen jälkeen kiinnostukseni jääkiekkoon jotenkin vain lopahti. Onneksi suomalaisten menestys ei ole siitä kiinni. Onhan se jo nyt nähty näissäkin kisoissa.

Elämää suuremmat välimerkit

Välimerkit, kuten piste ja yhdysmerkki, saattavat pahimmillaan olla jopa terveysriski. Ne aiheuttavat kiistoja ja jakavat ihmiset vastakkaisiin leireihin. Johan siinä ainakin verenpaine nousee. Erityisesti yksi kielimuoto, lakikieli, tuntuu pitävän välimerkityksen perussääntöjä täysin pilkkanaan.

Kotimaisten kielten keskus julkaisee Kielikello-lehteä, jonka uusimmassa numerossa (1/2016) käsiteltiin sanan evankelis-luterilainen yhdysmerkkiä. Teologian maisteri Seppo Salo esitti (saksalaiseen) perinteeseen pohjaavan näkemyksensä kirjoitusasun puolesta ja suorastaan vaati kirkolle oikeutta säilyttää sen yhdysmerkki. Kirkko ja kieliasiantuntijat nimittäin ovat olleet kirjoitusasusta erimielisiä vuosikymmeniä.

Vastineen tähän mielipiteeseen antoi Taru Kolehmainen, eläkkeelle jäänyt suomen kielen asiantuntija, jonka tehtäväksi aikoinaan tuli laatia kielilautakunnalle asiasta selvitys. Hän suositti perusteluissaan yhdysmerkitöntä asua evankelisluterilainen muun muassa siksi, että sanan osat eivät ole rinnasteisia. Vastineessaan hän kertoo tuolloin kuitenkin pitäneensä tärkeimpänä ehdotustaan, että kirkon nimi muutettaisiin muotoon Suomen luterilainen kirkko. Lautakunta päätyi 13.10.1986 suosittamaan yhdysmerkitöntä asua.

Vaikka Kolehmainen nyt sanookin, ettei enää pidä suurta väliä sillä, kirjoitetaanko sanaan yhdysmerkki vai ei, nimenmuutosehdotustaan hän puoltaa edelleen. Se kuulostaakin aivan järkevältä, myös kiistan ratkaisuksi. Sanoihin evankelinen ja luterilainen lisäksi liittyy osittain sama merkitys, tarve erottautua katolisesta kirkosta. Vaan olisiko nimenmuutos kirkolle viimeinen pisara tässä muutoksia vaativassa ajassa?

Lisäys 22.5. Suomen kielen lautakunta käsitteli aihetta uudelleen kokouksessaan 13.5.2016 ja päätti, että kumpikin kirjoitusasu on hyväksyttävä.

○ ○ ○

Entä sitten se lakikieli. Lainlaatijoiden omat, kiveen hakatut kieliohjeet saavat pään kihisemään jopa niin, että on mahdotonta kuvitellakaan kirjoittavansa lakeja työkseen. Kun tavallisessa kielenkäytössä esimerkiksi pidetään selviönä, että päiväykseen ja järjestysluvun perään kuuluu piste, lakikieli vähät välittää ja ohjeistaa epänormaaliin käytäntöön: ei pisteitä. 

Siis kun normaali koulunsa käynyt ihminen lukisi ilmauksen ”3 §:ssä” juuri niin eli kolmessa pykälässä, lainlaatija olettaa, että lukija ymmärtää nähdä siinä hänen tarkoittamansa merkityksen kolmannessa pykälässä.

Pisteettömyys on tabu, jonka rikkojana itsekin olen kerran joutunut vihaisen vastalauseryöpyn kohteeksi.

Pisteettömyyden ohella myös muita välimerkkejä käytetään lakitekstissä villisti, tarpeettomasti ja suorastaan väärin.

”Tämän lain säännöksiä kuilusta sovelletaan vain kuiluun:

1) joka on louhittu kallioon; ja

2) jonka seinämien kaltevuus on vähintään 15 ja enintään 90 astetta.”

Kaksoispistettä ei tule relatiivipronominin ja sen pääsanan väliin, eikä luetelmakohtien välissä tarvita puolipistettä. Sama koskee toista esimerkkiä, jossa luetelmakohdat ovat johdantolauseen osia eli tekevät siitä täydellisen lauseen.

”Käräjäoikeuden tuomiossa on oltava:

1) asian ratkaisseiden jäsenten nimet ja virka-asema;

2) ilmoitus siitä, onko tuomiosta äänestetty.”

Miten tällainen luonnoton välimerkkien käyttö on saanut säilyttää erioikeuden? Sieltä, mihin merkit kuuluvat, ne jätetään pois, ja sinne, mihin ne eivät kuulu, niitä tungetaan ylenpalttisesti. Lakikielessä vallitsevat täysin viidakon lait. Tekstien laatijat ovat pitäneet tiukasti kiinni muodoista, jotka entisestään vaikeuttavat usein muutenkin hankalien sisältöjen lukemista. Kielikellon (4/2012) mukaan joitakin yhteisiä uudistushankkeita on jo sentään ollut.

Edelliset esimerkit ovat välimerkkivirheistään huolimatta sisällöllisesti vielä helposti ymmärrettäviä. Suomen laissa on kuitenkin lukuisia tekstikappaleita, jotka eivät avaudu yhtä hyvin ensilukemalla. Syynä ovat pitkät, erilaisilla selittävillä rakenteilla ylikuormitetut virkkeet, joiden alku ehtii unohtua, ennen kuin lukija pääsee loppuun asti. Todennäköisesti lainlaatijalla itselläänkin kuluu näiden koukeroiden muotoilemiseen aikaa; aivan varmasti sitä kuluu sillä, joka työntuloksia joutuu tulkitsemaan.