Rypistynyt kiiltokuvaenkeli

Naisilta vei vuosikymmeniä sanoa julkisesti, että nyt riittää. Kun se parisen vuotta sitten tapahtui, yhä useamman rohkeus astua esiin kasvoi. Voimallinen aalto vyöryi yli maapallon, ja asiat alkoivat muuttua.

Kaikki ei ehkä mennyt toivottuun suuntaan. Ne, jotka aiemmin käyttivät valtaansa erityisesti naisiin, tietävät, että kiinnijäämisen riski on nyt huomattavasti kasvanut. Enää he eivät voi luottaa siihen, että heidän vallankäyttönsä kohde ei uskalla tuoda julki kokemaansa seksuaalista häirintää ja väkivaltaa.

Onko naisten voimautuminen voinut johtaa siihen, että tekijät kylmän laskelmoidusti muuttavat käyttäytymistään ottamalla kohteiksi yhä enemmän niitä, joiden vaitioloon he vielä pystyvät varmasti uhkailemalla vaikuttamaan? He kyllä tietävät, miten helppo kohde lapset ja nuoret ovat, varsinkin internetissä. Monen maan kaduilla elävät lapset ovat vielä suojattomampia saalistajien houkutuksille.

Lapsille on yleensä viimeistään kouluikäisenä opetettu, että toisista ei pidä kannella. Hyväksikäyttäjä osaa kääntää opetuksen omaksi hyödykseen ja selittää tekonsa kahdenkeskiseksi salaisuudeksi. Tarvittaessa hän käyttää tehokeinona pelottelua ja uhkailua. Puolustuskyvyttömän uhrin suu on kuin sementillä suljettu. Onko toivoakaan siitä, että joskus syntyisi lasten ja nuorten Me too?

Uhreiksi joutuneita Satu Marttilan runo ei valitettavasti taida enää tavoittaa, mutta onnea matkaan kaikki silti tarvitsevat.

Onnellista matkaa sinulle,

pieni,

jolla on laukussa aapinen

ja rypistynyt kiiltokuvaenkeli.

Onnellista matkaa sinulle, poikani,

joka nyt mietit sitä eilistä matsia

ja saapastat kuralammikosta toiseen

rokki kantapäilläsi.

Onnellista matkaa sinulle,

musta kissa,

joka ylität tien.

Auttava puhelin

Aikoinaan kännykkä oli melkein yhtä harvinainen kuin tienvarren puhelinkoppi nyt. Silloin saattoi kuulla kerrottavan, että silkasta näyttämisen halusta joku oli vain puhuvinaan kännykkään: tositilanteessa laite osoittautuikin leluksi. Varsin noloa sille, jota esimerkiksi oli pyydetty hälyttämään apua.

Vaikea silti kuvitella, että kännykkä pystyisi samaan kuin puhelinkoppi Japanin Ôtsuchissa sen pystyttäneen Itaru Sasakin pihapiirissä. Korkealla sijaitsevasta kopista voi nähdä meren. Tuulen puhelimeksi nimetty luurillinen puhelinkone ei yhdistä minnekään, sillä siihen ei ole linjaa. Siitä huolimatta aluksi vain Sasaki kävi siellä puhelemassa edesmenneelle vaimolleen.

Jossain vaiheessa paikalle löysivät myös muut. Sinne tuleva saattaa matkata kaukaakin satojen kilometrien päästä. Joku käy kerran, joku toinen useammin. Koppi ei ole nähtävyys sinänsä, vaan ihmiset haluavat Sasakin tapaan purkaa puhelimessa suruaan, kaipaustaan ja jopa katkeruuden tunteitaan läheisiään kohtaan. Moni näistä katosi tai menehtyi vuonna 2011 Japaniin iskeneessä tuhoisassa tsunamissa. Jonkun taas on vienyt kuolemaan johtanut sairaus. 

Taannoin televisiossa esitetty dokumentti Tuulen puhelin osoitti, miten terapeuttinen kokemus puhelinkopissa käynti oli yhdelle perheelle. Ensin Ôtsuchiin teki yksin matkan noin 16-vuotias poika, joka halusi puhua tsunamin uhriksi joutuneelle isälleen. Myöhemmin sinne lähtivät myös äiti ja nuoremmat sisarukset. Äidin mukaan tytär ei ollut puhunut isästään tuhon jälkeen viiteen vuoteen, mutta puhelinkopissa sanat vihdoin tulivat.

Dokumentin vilpittömyys liikutti. Ihminen voi saada lohtua murheeseensa näinkin, puhumalla siitä ääneen sille, jota ei enää ole. Kuulija voi vastaamattomuudestaan huolimatta silti olla puhujan mielessä todellinen. Luultavasti siksi dokumentissa esiintyneet soittajat suhtautuivat tilanteeseen luontevan kunnioittavasti. 

Ôtsuchin puhelinkopin seinät tekevät siitä yksityisen tilan, jota kännykkäaikana usein kaipaa soittajan ohella sivullinen – tai ainakin sivullinen. Ehkä yksityisyyden ja kuulluksi tulemisen tunnetta vahvistaa myös entisenlainen lankapuhelin, jota voi käyttää vain yhteen tehtävään, ei kymmeniin erilaisiin kuten monitoimikännykkää. On pakko keskittyä olennaiseen.

Alas on pitkä matka

Kun katsoo alas, huimaa. Olipa matkaa 20 tai 900 metriä, ei mitään väliä: pitkästi joka tapauksessa.

Yksinäinen purjehtija Robert Redfort kamppailee elokuvassa All is lost (2013) merenkäynnin aiheuttamia ongelmia vastaan. Välillä pitää paikata ajelehtivan kontin veneen kylkeen tekemää reikää, välillä taas pelastaa veneeseen tulvineesta vedestä eloonjäämisen kannalta tärkeimmät tavarat.

Ennen siirtymistään pelastuslauttaan (elokuvanteon aikaan 75-vuotias) Redfort vielä kiipeää purjeveneensä mastoon korjatakseen rikkoutuneen antennijohdon. Ehkä hänen sijastaan korkeuteen nouseekin sijaisnäyttelijä. Ehkä maston korkeus on 10 metriä. Silti se tuntuu vähintään 20:ltä, kun ylhäältä suuntaa katseen veneen pohjalle ja lainehtiviin merenaaltoihin. Ajatuskin heiluvan maston huipulla roikkumisesta on mahdoton.

Miehen on tehtävä, mitä miehen on tehtävä selviytyäkseen. Jos taas puhutaan vapaaehtoisesta luonnon uhmaamisesta, joskus toisten mielitekoja ei vain voi käsittää.

Alex Honnoldin mielitekona oli kiivetä pitkin pystysuoraa kallioseinämää yli 900 metrin korkeuteen. Helmikuussa parhaan dokumenttielokuvan Oscar- ja Bafta-palkinnot saanut Free Solo (2018) on kuvaus Honnoldin suorastaan yliluonnollisesta suorituksesta ja siihen valmistautumisesta Yosemiten kansallispuistossa Kaliforniassa.

Redfortilla oli sentään turvaköysi, Honnoldilla ei muuta kuin käsiensä ja kiipeilytossujensa pito. Jos ote lipeäisi, tiedossa olisi pudotus varmaan kuolemaan.

Honnold käyttää hyväkseen kalliopinnan jokaisen roson, kolon ja halkeaman, mutta katsojan ei ole yhtään helpompi ymmärtää, miten siinä ikinä voi onnistua. Kallio on niin kova ja periksi antamaton. Toisaalta turvallinen, toisaalta – kuten tässä tapauksessa – enimmäkseen turvaton.

Mitä ylemmäksi Honnold kiipeää, sitä pienemmältä näyttää alhaalla kallion juurella levittäytyvä metsä. Katsojan vatsa on kääntynyt nurin jo monta kertaa. Myös suorituksen kuvaajien on toisinaan pakko kääntää katse muualle valtavan hermopaineen vuoksi: kuvaavatko he samalla ystävänsä kuoleman?

Usein kysytään, mikä sai jonkun ihmisen ryhtymään äärimmäiseen tekoon. Saman kysymyksen voi esittää Alex Honnoldin tapauksessa, eikä mikään vastaus taida riittää selitykseksi.