Vaihtumaton maisema

Ohimennen kuultu toive ihmiseltä toiselle: kunpa saisi jotain vaihtelua. Asiayhteyttä tietämättä toivoja saattoi miettiä mopin vaihtamista johonkin muuhun työvälineeseen. Hän saattoi myös edustaa kaikkia kulttuurinnälkäisiä, jotka ovat nuupahtamaisillaan hengenravinnon puutteesta.  Arvaan jälkimmäistä.

Koronavirus on iskenyt piikkinsä kaikkeen ja muuttanut monen elämän ahtaammaksi, tyhjemmäksi ja samaa toistavaksi. Toisaalta ahtaus, tyhjyys ja toistuvuus ovat saaneet huomaamaan sellaistenkin asioiden merkityksellisyyden, jotka ennen ohitettiin näkemättä.  

Tätä päivästä toiseen samanlaisena etenevää arkea ilman juhlan tuomia kohokohtia voisi symboloida japanilaisen Hiroshi Sugimoton (1948−) valokuvasarja Seascapes. Eri puolilta maailmaa otettujen, identtisiltä näyttävien valokuvien kohteena on maisema, jossa näkyy meri, taivas ja horisontti kuvan keskellä.

Aiemmin televisiossa esitetyssä Japanin taiteen historiaa käsittelevässä ohjelmasarjassa Sugimoto kertoo halunneensa kuvata jotain pysyvää ja päätyi maisemaan, jota ovat katselleet jo muinaiset ihmiset. Hänen mukaansa meri on pysynyt samanlaisena verrattuna maahan, jota on aikojen saatossa muokattu niin paljon, etteivät kivikaudella eläneet ihmiset enää tunnistaisi sitä.

Ehkäpä siksi meri (ja ylipäänsä vesimaisema) katseen kohteena tuntuu aina kiehtovan ihmismieltä. Ja samalla, kun näkee jotain, joka on aina ollut siinä, katsoo myös kauemmas, tuntemattomaan. Joku kaipaa ympäristönvaihdosta ja seikkailua, toiselle riittää tutuksi tullut. Joku haluaa purjehtia meriä, toisen sisällä meri lainehtii.

Vaikka Sugimoton mustavalkoiset kuvat saattavat ensi näkemältä vaikuttaa tylsän samanlaisilta, ne ovat silti erilaisia mitättömiltäkin tuntuvine yksityiskohtineen. Näissäkin valokuvissa tulee esiin japanilaiselle taiteelle tunnusomainen esteettisyys aivan kuten Sesshū Tōyōn (1420–1506) maalauksessa, jonka siveltimenvetoihin hienon ohjelmasarjan juontaja taidehistorioitsija James Fox myös opastaa.

Täydellisen viivan vaikeus

Kauas on tultu siitä, kun käsin kirjoittaminen oli suorastaan yksi taiteenala. Erityisesti itämaisiin kulttuureihin kuuluva kaunokirjoitustaide eli kalligrafia on ollut osa yleissivistystä. Länsimaissa — tai ainakaan Suomessa — ei kohta enää osata kirjoittaa käsin edes tuiki tavallista nimikirjoitusta saati lukea käsin kirjoitettua tekstiä.

Kalligrafiassa pyrkimys kauniiseen työnjälkeen vaatii keskittymiskykyä, joka niin ikään alkaa nykyihmisellä olla hakusessa. Ehkäpä kalligrafian harjoittamisesta olisi apua kiireestä stressaantuneelle ja poukkoilevalle mielelle.

Japanilaiseen estetiikkaan perehtyneen Minna Eväsojan hulluihin ja hurmaaviin kokemuksiin Japanista kuului muun muassa kalligrafian opintoja. Kirjassaan Melkein geisha (2016) hän kuvaa niiden parissa kulunutta vuotta niin, että lukija turhautuu jo pelkästään siitä.

Eväsojan ensimmäinen kotitehtävä oli numeron yksi vetäminen siveltimellä. Se kirjoitettiin kiinalaisittain suorana vetona vasemmalta oikealle. Opettajan mukaan jäljestä näkee, kuka on taitava ja kuka ei. Onnistunut veto ilmentää voimaa, tasapainoa, ilmavuutta sekä energisyyttä. Siinä on selkeä alku ja vahva loppu. Lisäksi numeron tulee olla harmonisessa suhteessa paperin kokoon ja omaan allekirjoitukseen.

Mitä ilmeisimmin Japanissa tarvitaan myös viivanlukutaitoa.

Vaativan opettajan mielestä Eväsoja oli lopulta kuuden kuukauden jälkeen edistynyt viivanvedossa niin paljon, että hän saattoi siirtyä numero kahteen. Kakkosessa tehdään kaksi vetoa allekkain vasemmalta oikealle niin, että ylempi viiva on hieman alempaa lyhyempi. Numeron onnistumiseen vaikuttaa viivojen väliin jäävä tila ja niiden pituuserojen harmonia.

Yhdeksännen kuukauden alussa opettaja katsoi Eväsojan valmiiksi harjoittelemaan numero kolmea kolmine viivoineen. Vielä ennen vuoden loppua hän ehti lyhyesti tutustua koukkuvetoon ja jalkavetoon. Sitten lopahti myös opiskelijan into jatkaa tämän taiteenlajin parissa.

Vieläköhän samanlainen kärsivällisyyttä ja innostusta koetteleva täydellisyyden tavoittelu elää ja voi hyvin? Eväsoja aloitti jatko-opintonsa Japanin Kobessa 1990-luvun puolessa välissä, ja aika on vaihtunut toiseen myös siellä. Toisaalta kyse on erittäin pitkästä ja arvostetusta perinteestä.

Eikä ole kahtakaan vuotta siitä, kun japanilainen junayhtiö pyysi julkisesti anteeksi 20 sekunnin myöhästymistä aikataulusta. 

Auttava puhelin

Aikoinaan kännykkä oli melkein yhtä harvinainen kuin tienvarren puhelinkoppi nyt. Silloin saattoi kuulla kerrottavan, että silkasta näyttämisen halusta joku oli vain puhuvinaan kännykkään: tositilanteessa laite osoittautuikin leluksi. Varsin noloa sille, jota esimerkiksi oli pyydetty hälyttämään apua.

Vaikea silti kuvitella, että kännykkä pystyisi samaan kuin puhelinkoppi Japanin Ôtsuchissa sen pystyttäneen Itaru Sasakin pihapiirissä. Korkealla sijaitsevasta kopista voi nähdä meren. Tuulen puhelimeksi nimetty luurillinen puhelinkone ei yhdistä minnekään, sillä siihen ei ole linjaa. Siitä huolimatta aluksi vain Sasaki kävi siellä puhelemassa edesmenneelle vaimolleen.

Jossain vaiheessa paikalle löysivät myös muut. Sinne tuleva saattaa matkata kaukaakin satojen kilometrien päästä. Joku käy kerran, joku toinen useammin. Koppi ei ole nähtävyys sinänsä, vaan ihmiset haluavat Sasakin tapaan purkaa puhelimessa suruaan, kaipaustaan ja jopa katkeruuden tunteitaan läheisiään kohtaan. Moni näistä katosi tai menehtyi vuonna 2011 Japaniin iskeneessä tuhoisassa tsunamissa. Jonkun taas on vienyt kuolemaan johtanut sairaus. 

Taannoin televisiossa esitetty dokumentti Tuulen puhelin osoitti, miten terapeuttinen kokemus puhelinkopissa käynti oli yhdelle perheelle. Ensin Ôtsuchiin teki yksin matkan noin 16-vuotias poika, joka halusi puhua tsunamin uhriksi joutuneelle isälleen. Myöhemmin sinne lähtivät myös äiti ja nuoremmat sisarukset. Äidin mukaan tytär ei ollut puhunut isästään tuhon jälkeen viiteen vuoteen, mutta puhelinkopissa sanat vihdoin tulivat.

Dokumentin vilpittömyys liikutti. Ihminen voi saada lohtua murheeseensa näinkin, puhumalla siitä ääneen sille, jota ei enää ole. Kuulija voi vastaamattomuudestaan huolimatta silti olla puhujan mielessä todellinen. Luultavasti siksi dokumentissa esiintyneet soittajat suhtautuivat tilanteeseen luontevan kunnioittavasti. 

Ôtsuchin puhelinkopin seinät tekevät siitä yksityisen tilan, jota kännykkäaikana usein kaipaa soittajan ohella sivullinen – tai ainakin sivullinen. Ehkä yksityisyyden ja kuulluksi tulemisen tunnetta vahvistaa myös entisenlainen lankapuhelin, jota voi käyttää vain yhteen tehtävään, ei kymmeniin erilaisiin kuten monitoimikännykkää. On pakko keskittyä olennaiseen.

Maailmaa kiertämässä – Suomesta käsin, tosin

Kuvitellaan Suomeen alue, joka pituudeltaan vastaisi suoraa matkaa vaikkapa Jyväskylästä Kauhajoelle (hieman vaille 190 km) ja leveydeltään jotakuinkin samaa kuin Kauhajoelta Jalasjärvelle (31 km). Kuvitellaan tälle alueelle noin 9 miljoonaa asukasta.

Totta puhuen sitä ei lainkaan halua kuvitella.

Vuonna 2016 kuvatussa sarjassa Junamatka Amerikkaan brittitoimittaja Michael Portillo käy New Yorkin osavaltioon kuuluvalla Long Islandilla, jonka pinta-ala on 3 629 km². Saaren tuolloiseksi väkiluvuksi hän mainitsee noin 9 miljoonaa. Englanninkielisessä Wikipediassa tosin kerrotaan luvuksi 7,87 vuonna 2017. Saman lähteen mukaan väkiluku kasvoi sadassa vuodessa reipasta vauhtia 1,45 miljoonasta asukkaasta (v. 1900) 7,44 miljoonaan asukkaaseen (v. 2000).

Kaiken lisäksi ihmiset eivät jakaudu tasaisesti koko saarelle. Kahdelle pienimmälle alueelle Brooklyniin ja Queensiin on ahtautunut kaksi kolmasosaa väestöstä.

Onneksi Suomessa sittenkin riittää tilaa hengittää: 5,5 miljoonan ihmisen ympärille levittäytyy 338 424 km² tätä maata. Long Island olisi vain kuin pieni paikkatilkku Suomi-neidon mekossa.

Valmiiksi väekäs Long Island varmaan uppoaisi, jos siellä järjestettäisiin jokin samantapainen vetovoimainen tapahtuma kuin Hokkaidon saaren pääkaupungissa Sapporossa. Siellä nimittäin järjestetään vuosittain lumiveistosfestivaali, joka kaksinkertaistaa kaupungin väkiluvun (noin 2 miljoonaa v. 2017) viikon ajaksi.

Toinen britti, näyttelijä Joanna Lumley kasvatti lukua omalta osaltaan käydessään Japanin-matkallaan myös Sapporon festivaalilla. Hän pääsi näkemään muun muassa maan itsepuolustusvoimien SDF:n rakentaman 25 metriä korkean jäljitelmän Macaon Pyhän Paavalin kirkosta. Häkellyttävän lumiveistoksen teossa oli ollut mukana arviolta 3 600 ihmistä, ja aikaa oli kulunut kuukauden verran. Käsittämätöntä, että veistokset hajotetaan heti festivaalin päätyttyä.

Ikävä tosiasia on, että joskus tulevaisuudessa tuokin talvinen tapahtuma uhkaa vesittyä. Osittain niin käy luontoa kuluttavan matkailun takia.

Maailman kiehtovista paikoista voi hyvin nauttia myös television välityksellä ilman tungeksivia turistilaumoja ympärillä. Tunnetut oppaat kuten Portillo ja Lumley kuvausryhmineen tarjoavat lisäksi pääsyn moneen muuten saavuttamattomaan kohteeseen.