Pieni paha ja iso paha

Sanat pienempi paha yhdistettynä valtiojohtajaan eivät kuulosta kovin innostavilta kunnioittavista nyt puhumattakaan. Ilmaukseen sisältyy myös niin tutuksi tullut kahtiajakautuneisuus.

Kun Ranska eilen valitsi presidentikseen uudelleen Emmanuel Macronin, Euroopassa enemmistö huokaisi helpotuksesta. Vastaehdokas Marine Le Pen edustaa arvoja, joita enemmistön onneksi yhä vielä on vaikea, jopa mahdoton hyväksyä, sillä mikä tahansa ääriajattelu heikentää demokratiaa.

Toisaalta siirrytäänpä ajassa taaksepäin ja Yhdysvaltoihin vuoteen 2016. Siellä voittajaksi julistettiin henkilö, joka ajattelee samansuuntaisesti kuin Le Pen, ja häviäjän kohtalon suuremmasta äänimäärästään huolimatta sai vastaehdokas Hillary Clinton. Tuolloinkin äänestäjät valitsivat omasta mielestään pienemmän pahan.

Jos tulos olisi ollut toinen, millaisessa maailmassa mahtaisimme elää nyt?

Yhdysvaltain ja Ranskan vaaleilla on muutakin yhteistä kuin niissä monia äänestäjiä ohjannut valinta mielestään kahden huonon ehdokkaan välillä. Toinen ehdokas sai vähintään henkistä taustatukea ulkopuoliselta valtiolta, siis Venäjältä, jonka presidentin kanssa heillä on lämpimät suhteet.

Sivuseikka varmaan, mutta yhteistä on sekin, että kummassakin vaalissa hävisi nainen. Siis se isompi paha.

On olemassa myös täydellinen paha. Ja muuan valtiojohtaja.

 

Sisäisen voiman varsinainen alku ja ponsi

Puhekieli, yleiskieli, kirjakieli, paikallismurre, sosiaalinen murre − valinnanvaraa riittää, ja kaikille niille, siis suomen kielelle, tämä päivä on omistettu.

Miten erilaista kirjoitettu teksti tai puhe onkaan vaikkapa silloin, kun käytetään asiapitoisia ja neutraaleja tai sävykkäämpiä kansankielisiä ilmauksia, kuten alkuperäisestä merkityksestään laajentuneita tai muuttuneita sanontoja.

Esimerkiksi kun poliitikot ja asiantuntijat käsittelevät julkisuudessa nyt ajankohtaista aihetta, tavallisia ovat seuraavat sanat tai ilmaukset: valehdella, hyökätä, jättää tekemättä jotakin, vastustaa, paeta, epäonnistua, käydä huonosti, kuolla, pitää pilkkana, olla esteenä (jossain), menettää malttinsa, pettää tai petkuttaa, olla välittämättä (jostakin) ja (joku) ei ole aivan täysjärkinen.

Jossain kaveriporukassa vastaava keskustelu voidaan käydä varsin värikkäin sanakääntein: puhua palturia, käydä kimppuun, lyödä laimin, panna hanttiin, lähteä lipettiin, mennä mönkään, heittää henkensä, panna alta lipan, olla kantona kaskessa, polttaa päreensä, viilata linssiin tai sahata silmään, viitata kintaalla sekä (jollakulla on) ruuvit löysällä.  

Julkisista puhujista urheiluselostajat käyttävät kieltä vapaammin kuin moni muu, mutta synnyinseutunsa murteeseen rohkenee tarttua korkeintaan seurassa oleva kommentaattori.

”Tavallinen ihminen” saattaa ihmeissään lukea lääkärin diagnoosia tai tuskastua tietokonehuollossa, kun alan ammattilaisen käyttämä kieli outoine termeineen kuulostaa kuin vieraalta kieleltä − sanan sieltä täältä ymmärtää, muuten niin sanotusti lyö tyhjää.

Moninaisuudessa on siis myös kääntöpuolensa: erilaisista kielenkäyttötavoista ja -tilanteista johtuva vaikeus ymmärtää toisia ja tulla itse ymmärretyksi.

Moni tutkija puolestaan käyttää työssään englanninkielisiä lähteitä, jotka ilmeisesti on helpompi kääntää sana sanalta kuin etsiä alkuperäisestä ydinajatus ja esittää se omin sanoin. Lukijaa alkaa pian uuvuttaa kahlaaminen monilauseisten, määritteiden kuormittamien virkkeiden parissa. Paremman ymmärrettävyyden vuoksi suomen kielikin vaatii toisinaan edelleen suomentamista.

Kun eri-ikäiset kohtaavat, yhteisymmärrys voi myös tällöin olla puolin ja toisin hakusessa: sama kieli mutta sittenkin niin eri.

Äidinkielen kouluopetuksen kielioppipainotteisuus on aikoja sitten laajentunut monipuoliseen kielentuntemuksen ja kirjallisuuden käsittelyyn. Niiden ohella jo ainakin 1980−90-lukujen taitteen oppikirjassa Äidinkielen avain 9 on suomen kieltä katsottu myös eri näkökulmasta: on annettu vieraasta kulttuurista tulleiden kertoa, millainen kielemme on heidän mielestään.

Tuolloin omintakeisia näkemyksiään kuvasi muun muassa japanilainen Miharu, yksi kolmen vastaajan joukosta. Hänen mielestään suomi on ”ikään kuin väärin puhuttua japania”, sillä kummassakin kielessä on kirjoitusasultaan samoja mutta erimerkityksisiä sanoja. Opiskelun alkuvaiheessa suomi kuulosti hänen korviinsa kissankieleltä, koska suomalaisten puheessa toistui usein sana niin. Japanilaiset kissat taas naukuvat nijan, nijan.

Miharun mielestä kielenopiskelun helppoon osuuteen kuului sen ymmärtäminen, että suomessa paino on aina ensimmäisellä tavulla. Myös vokaalien runsaus tekee ääntämisestä helppoa. Vaikeinta taas oli erottaa kirjaimet l ja r toisistaan ja lausua ne oikein: japanissa niitä vastaa vain yksi kirjain. Tästä tuleekin mieleen Tokioon sijoittuva elokuva Lost in Translation ja näyttelijä Bill Murrayn kieliongelmat paikallisten kanssa.

Miharun viimeisestä kommentista käy ilmi, miten erikoisesti kieltä voi tulkita: Koska hänen mukaansa Japanissa naiset ja miehet puhuvat selvästi eri tavoin, Suomi oli tuntunut maalta, jossa ei ole yhtään naisellista naista eikä miehekästä miestä.

Suomalaisten loputon halu miellyttää englantia puhuvaa väestönosaa kääntyy jossain kohtaa tätä joukkoa vastaan. Moni englannin- ja muunkielinen nimittäin kuuluu harmittelevan sitä, että joutuessaan tekemisiin vieraskielisen kanssa suomalainen alkaa heti puhua englantia ja näin torppaa puhekumppanin mahdollisuuden edes opetella ja käyttää suomea.

Täällä lukemattomien teemapäivien maassa on hyvin tilaa vielä yhdelle: välimerkkipäivälle. Paljon kopioitu Yhdysvallat käy esimerkistä, sillä siellä kansallista välimerkkipäivää vietetään vuosittain 24. syyskuuta.

 

Otsikko siteeraa  A. I. Arwidssonia (1791−1858).

 

Ei kukaan erityinen

Voiko sodan kanssa oikeasti kilpailla huomiosta? Meneekö naapurin piikkiin sekin, että miesvaltaisen armeijan käymä sota muualla päihittää naisvaltaisen hoitoalan taistelun kotimaassa? Sankareiksi on silti kumpaakin joukkoa moneen otteeseen ylistetty.

Suomen Kuvalehden iskevästi kuvitetussa artikkelissa Kyllä naiset hoitaa (2/2022) todetaan, että todellisuudessa yhteiskunta on riippuvaisempi hoivasta kuin vientiteollisuuden kilpailukyvystä, mitä taloudessa ja politiikassa ei hevin haluta myöntää. Talouskriiseissä ajatellaan kernaasti, että ”miesten yksityisen sektorin vientityöt tuovat talouteen rahat, jotka naisten julkisen sektorin hoitoalat tuhlaavat”. Että hoitotyö on vain menoerä kuntien ja valtion budjeteissa eikä investointi ihmisten hyvinvointiin.

Toisaalta kun hoitoalalla mennään lakkoon kuten nyt, katse käännetään automaattisesti apua vaille jääviin eli hoidettaviin ja heidän tarpeisiinsa ja kärsimyksiinsä. Kestävyytensä viimeistään korona-aikana osoittaneiden hoitajien sen sijaan tulisi yltää aina vain parempiin suorituksiin mistään valittamatta ja mitään vaatimatta. Mitä minä palkalla. Nainen elää hoivan tuomalla tyydytyksellä. (SK:n artikkelin kuvitustekstiä)

Ei tarvita kummoistakaan mielikuvitusta ajatella yhteiskuntaa, jossa edelleen synnytään, sairastutaan, loukkaannutaan, haavoitutaan ja kuollaan − mutta ei hoideta.

 

Ruusunen

 

kun heräsin he hakivat minusta laskimoita

ja löysivät myös

kalpeansinisiä käärmeitä käsivarren sisäpinnalta

 

satoi lunta, ilma oli ohutta

ja jokainen hengenveto joutui lumeen,

en osannut hengittää toisin

 

Ruusunen! Dornröschen! huudettiin

kuuletko minua Ruusunen!

Röslein rot! Niin, kaikki minun etunimeni

sadan vuoden ajalta ja ylikin

− −

ja sitten he katosivat. Satoi edelleen

lunta. Yksi ainoa ihminen jäi, hänen kätensä

olivat kuivat ja lämpimät, minä kysyin

 

Kuka sinä olet? poispäin kääntyneenä hän hymyili

mittasi minulta verenpaineen ja vastasi

satakaksikymmentä kautta kahdeksankymmentä

 

hän tarttui käteeni ja laski jokaisen

valtimosykkeen. Kysyin taas.

Kuka sinä olet? Hän hymyili hämillisenä ja vastasi.

En erityisemmin kukaan, Yökkö

 

ja minä jatkoin kysymistä,

mitä on tapahtunut?

Onnettomuus, itsemurhayritys?

Sairaus? Sota? Myrkytys?

hän otti pesusienen. Se oli pehmeä ja märkä

ja lämmin ja hän vastasi: Dornröschen,

sinä satutit itsesi värttinään, siinä kaikki.

 

Eva Ström, suom. Caj Westerberg