Hei, olet piilokamerassa!

Takavuosina radiosta saattoi kuulla esimerkiksi seuraavanlaisen kuulutuksen: ”Henkilöä, joka on matkalla jossain päin Itä-Suomea, pyydetään ottamaan yhteys…” Radion välityksellä lähiomainen tai joku muu etsi jotakuta, joka oli joutunut tavoittamattomiin.

Ihmisiä joutuu edelleen teille tietymättömille ja edelleen ainakin poliisin ilmoituksia luetaan radiossa. Kadoksiin joutuminen tai tietoinen ”piileskely” alkoi käydä vaikeammaksi siinä vaiheessa, kun keksittiin henkilökohtaiset puhelimet. Vielä vaikeammaksi sen on tehnyt puhelimen avulla toimiva gps-paikannus. Signaali kertoo kateissa olevan sijainnin hätätilanteessa, mutta kaiketi myös esimerkiksi mustasukkaiset puolisot voivat käyttää jotain paikannussovellusta hyväkseen.

Kadulla ja kaupassa liikkuessaan ei yleensä ajattele olevansa valvontakameran silmässä. Paitsi jos kaupassa muualla kuin kassajonossa alkaa kaivaa kassistaan vaikkapa lompakkoa. Näyttääkö siltä, että ottamisen sijaan yritänkin salavihkaa kätkeä kassiin maksamattoman tuotteen? Jos asuisin Kiinan Shenzhenissä, kansalaisluottamustani mittaavat pisteet varmaan romahtaisivat. Seuraavaksi kaikki muut ostoksillaolijat näkisivät minut, mahdollisen rikoksentekijän, kaupan isolta näytöltä.

 

Ylen verkkoartikkeli Kiinan havittelemasta kasvojentunnistukseen perustuvasta valvontajärjestelmästä kylmää. Ilmeisesti maassa ei tunneta minkäänlaisia yksityisyydensuojalakeja. Tosin kiinalaiset itse ovat tottuneet valvontaan, nyt aiotaan vain lisätä kapasiteettia, kuten Turun yliopiston professori Juha Vuori artikkelissa toteaa.

Kapasiteettia on totisesti kasvatettu esimerkiksi Pekingissä: Tiantan-puiston käymälässä paperia saa vain kasvojentunnistuksen jälkeen, ja KFC-ketjun pikaruokaravintolassa voi koneen antaa päättää puolestaan sopivan aterian, mikäli ensin kuvauttaa kasvonsa.

Poliisin kannalta on varmasti hienoa, jos etsintäkuulutetut jäävät kiinni ilman kalliita ja aikaa vieviä etsintöjä, kuten 3,5 miljoonan asukkaan Guiyangissa voi käydä. Vain 7 minuuttia, ja konna on kiikissä. Mutta sietämättömältä tuntuisi olla se tavallinen kulkija, joka voitaisiin löytää ja tunnistaa yhtä helposti.

Miten jatkuva, kaikkialla ja kaiken rekisteröivä valvonta vaikuttaa ihmiseen ja hänen käyttäytymiseensä? Entä siihen perustuva pisteytys, joka luokittelee hänet tietynlaiseksi kansalaiseksi?

Länsimaissa vapautta arvostetaan ja toistaiseksi ainakin sanoin puolustetaan. Vaikka täälläkin valvotaan monin tavoin, huonosti käy, mikäli seurataan kiinalaisten äärimmäistä mallia. 

Hei, oletkin valvontakamerassa!

Pähkäily piristää

Kuin varkain Fem-kanavalla alkoi ja päättyikin jo sarja På spåret, joka on Ruotsin suosituin tietokilpailuohjelma. Huomasin hypätä kyytiin noin puolessa matkassa.

”Juonen” kulku on sama kuin toisessa tietämystä testaavassa, aiemmin seuraamassani ohjelmassa Nuottien matkassa: sen aikana käydään kolmessa eri kaupungissa (På spåret) tai maassa (Nuottien matkassa), joihin liittyvät kysymykset voivat käsitellä melkein mitä vain, ja niitä ratkovat kaksijäseniset joukkueet. Kokonaisuuksien välissä esitetään elävää musiikkia.

Paitsi suosituin På spåret on sen juontajan Kristian Luukin ja tuomarin Fredrik Lindströmin mukaan myös maan vaikein tietokilpailu. Väite on helppo uskoa – taisin saada kokoon kaksi oikeaa vastausta, kummassakin oli kyse kirjallisuudesta. Tässäkin mainitut ohjelmat siis muistuttavat toisiaan.

Yhteen vaikeimmista kysymyksistä sisältyi vihje brittisarja Midsomerin murhien tunnusmusiikista, joka mielestäni kuuluu ikävimpiin kuulemiini tunnusmusiikkeihin koskaan. Nyt selvisi, että sen inisevä sointi on peräisin soittimesta nimeltä theremin.

Wikipedian mukaan theremin on elektroninen soitin, jonka kehitti venäläinen Léon Theremin (Lev Termen) vuonna 1919. Laatikosta ja kahdesta antennista koostuvaa outoa laitetta soitetaan liikuttelemalla käsiä antennien läheisyydessä. Theremin on yksi harvoista soittimista, joita soitetaan ilman fyysistä kosketusta. 

Jälleen opin jotain uutta, joskaan tieto ei tehnyt Midsomerin tunnusmusiikista yhtään miellyttävämmän kuuloista.

Syntynyt uskottavuusongelma

Maailmalla tehdään tuon tuosta tekoja, joista kohteeksi joutunut taho syyttää tiettyä ihmistä tai toista valtiota ja samalla epäsuorasti sen johtajaa. Hyvin harvoin syytetty osapuoli myöntää mitään. Joillakin on tapana kieltää osallisuutensa kerta toisensa jälkeen mahdollisista todisteista huolimatta.

Teosta syytetyn osapuolen toistuvasti esittämä väite ”X ei ole sekaantunut tähän asiaan” vahvistaa ainakin kahdenlaista suhtautumista. Toisille X, esimerkiksi presidentti, edustaa vahvaa ja hyvää johtajaa, sankaria, jota halutaan seurata ja jonka kaikkia puheita ja tekoja pidetään tosina.

Toisille taas ihminen (tai valtio), joka ei koskaan myönnä tehneensä mitään väärää, aiheuttaa uskottavuusongelman. Ensin hänen puheitaan vain hymähtäen kuuntelee, mutta lopulta ei usko enää mitään, mitä hän sanoo. Eikä niin tietenkään pitäisi olla, kun tässä ihmisten kesken eletään. Ei kai kukaan jaksa jatkuvasti valehdella.

No jaa, muuan valtiojohtaja haluaa koko kansan elävän valhemaailmassa.

Jos eräs toinen, huonosti istuvaan pukuun ja usein punaiseen solmioon sonnustautunut kakaramaisesti käyttäytyvä valtiojohtaja sanoo ”Olen mies”, kuulijalle käy kuin Jean-Pierre Kuselalle: hän läkähtyy nauruun.

Ja jos kolmas, kooltaan vähäisempi mutta kuitenkin suurvaltajohtaja väittää, etteivät muiden valtioiden asiat voisi vähempää kiinnostaa, asia on juuri päinvastoin. Kuka enää uskoo, että valtio, joka ei koskaan sekaannu toisten asioihin, jonain kertana todellakin olisi syytön?