Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää

Yhdessä on suosittu slogan monissa tilanteissa, joista ei selvitä pelkästään yksilön voimin. Mitä lähemmäksi tullaan ensi vuoden alusta voimaan astuvaa suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta, sitä jyrkemmäksi käy keskustelu hoitajapuolen palkkavaatimuksista. Onhan käsittelyssä ikuisuuskysymys.

Mikäli tilanne edelleen vain jatkuu (artikkeli HS 26.9.2022), jo alun perin ylipositiiviselta kuulostanut uudistukseen sisältyvä nimitys hyvinvointialue kalskahtaa korvaan suorastaan ironiselta. Jos (jäljelle jääneet) hoitajat eivät voi hyvin työssään, se luultavasti heijastuu jollain tavalla myös sotepalveluja tarvitseviin.

Viime aikoina on eri yhteyksissä tiuhaan tahtiin havahduttu huomaamaan, etteivät sanat ole ”pelkkiä sanoja”, vaan niillä ”on voimaa muokata ihmisten ajattelua, kanavoida heidän tunteitaan, ohjata heidän tahtoaan ja tekojaan” (Aldous Huxley 1894−1963).

Ehkä edellä mainittu ajatus vaikutti myös hyvinvointialue-sanan virallistamiseen. Saattaa kuitenkin vielä käydä niin, että kansan suussa sana kääntyy kuin kääntyykin pahoinvointialueeksi.

 

Otsikko Juha Tapion laulusta Kelpaat kelle vaan

Maata näkyvissä, vielä

Yliopiston juhlasalissa jäätiköt sulivat silmien edessä. Epämiellyttävä totuus iski ensimmäistä kertaa monien tajuntaan, kun samanniminen vuonna 2006 valmistunut dokumenttielokuva esitettiin yleisölle.

Lokakuussa 2009 vuotta aiemmin valittu kaukaisen saaristovaltion presidentti puolestaan hyppäsi hallituksineen veden alle pitämään kokousta (Turun Sanomat 18.10.2009). Tavoitteena myös tällä, yhdenlaista äärilaitaa edustavalla toiminnalla, oli kiinnittää huomio epämiellyttävään totuuteen: maailman matalinta valtiota uhkaa hukkuminen merenpinnan noustessa, osittain juuri jäätiköiden sulamisen takia.

Malediivien ensimmäinen demokraattisilla vaaleilla valittu johtaja Mohamed Nasheed oli syystäkin huolissaan ilmaston lämpenemisen seurauksista kotimaalleen. Suositusta turistikohteesta peräti 80 prosenttia on alle metrin merenpinnan yläpuolella, ja sen korkein kohtakin tavoittelee Suomen yleisintä huonekorkeutta eli 2,4 (tai 2,5) metriä. Eipä siinä paljon mäkiä lasketa tai kiivetä, toisaalta ei myöskään huimaa huipulla.

Vuoden 2004 valtaisa tsunami Intian valtamerellä antoi omanlaisensa varoituksen siitä, että tuho voisi tulla myös nopeasti. Nasheedin suunnitelmaan kuului turismista saatavien varojen käyttäminen uuden kotimaan ostoon joko Australialta, Intialta tai Sri Lankalta. Onhan sitä jossain kaupunkeja siirrelty maan sisällä paikasta toiseen, mutta ostaa kokonaan uusi kotimaa… Kuulostaa epätoivoisen kamalalta.

Entä miten Nasheedin jälkeiset vallanpitäjät ovat mahtaneet suhtautua sekä maahansa kohdistuvaan uhkaan että suunnitelmaan siirtää koko kansa muualle?

Veden ympäröimässä valtiossa kaikkien kansalaisten olettaisi olevan uimataitoisia, mutta uiminen on sentään eri asia kuin sukeltaminen ja istuskeleminen meren pohjassa. Nasheedin tempauksen vuoksi ministerit (yhtä kokeneempaa lukuun ottamatta) joutuivatkin kahden kuukauden sukelluskurssille opettelemaan selviytymistä tulevassa kokouksessa. Uutinen ei kerro, oliko koko hallitus yksimielinen paikanvalinnasta. Entä olisiko ollut sallittua jäädä pois, jos olisi arkajalkana vedonnut tukehtumispelkoon?

Kun katsoo maan virallisella kielellä divehillä kirjoitettua Malediivien nimeä, voi melkein nähdä ruohojen keinuvan ja kalojen uivan aallokossa. Samalla tilastotieto vuodelta 2015 (UNESCO) herättää kunnioitusta: tuolloin 99,3 prosenttia 15 vuotta täyttäneestä aikuisväestöstä oli oppinut lukemaan tätä kirjoitettuna varsin hankalannäköistä kieltä.

 ދިވެހިރާއްޖޭގެ ޖުމުހޫރިއްޔާ

Vedenalaiseen ”kokoussaliin” verrattuna Suomen hallituksen luultavasti erikoisin kokouspaikka ei ole sittenkään kovin erikoinen: vuoden 1977 heinäkuussa hallitus kutsuttiin selvittämään lentokonekaappausta paikan päälle Helsinki-Vantaan lentoasemalle. 

Tässähän jää miettimään, millaisten tärkeinä pitämiensä asioiden puolesta oma hallituksemme olisi valmis kunnolla tempaisemaan.

Kansakuntien tahto yhden taskussa

Yhdistyneiden kansakuntien (per. 1945) edeltäjään Kansainliittoon (1920−1946) liittyi kaksi tästä ajasta katsottuna varsin poikkeuksellista asiaa: Suurvalta Yhdysvallat ei koskaan liittynyt sen jäseneksi. Neuvostoliitto puolestaan oli ainoa jäsen, joka erotettiin Kansainliitosta maan hyökättyä Suomeen 1939.

Sekä Kansainliitto että Yhdistyneet kansakunnat (YK) perustettiin maailmansotien raunioille voittajavaltioiden voimin ja niiden toiveiden mukaan. Perustavoitteena kummallakin jäsenvaltioiden liitolla oli estää uusien, vastaavanlaisten laajojen konfliktien syntyminen kaikin inhimillisin keinoin.

Tänä vuonna YK:n pyrkimys rauhan turvaamiseksi näyttää jääneen turvallisuusneuvoston sotavangiksi. Sen kädet on sidottu, eikä vapauttajaa ole näkyvissä. Oma vika.

Mikä teki aiemmista verissä päin toisiaan vastaan taistelleista vihollisista niin luottavaisia, että he uskaltautuivat uskomaan toistensa lupauksiin pysyvästä rauhantahdosta? Kun siis YK:n turvallisuusneuvosto annettiin viiden vakijäsenen (Iso-Britannia, Kiina, Ranska, Venäjä ja Yhdysvallat) hallittavaksi, ja vielä niin, että niistä yksikin voi veto-oikeudellaan kaataa muiden hyväksymät päätöslauselmat, asiaa oli tuskin ajateltu loppuun asti. Toivottavasti tästä lähtien ymmärretään kansojen välisiä sopimuksia solmittaessa, että pysyvän edun antamisessa on aina iso riski.

Aikoinaan Kansainliitto osoitti Neuvostoliiton erottamisella suoraselkäisyyttä. Nyt perustellaan eri tavoin, miksei turvallisuusneuvoston kannata tehdä samoin, vaikka sama taho toisennimisenä on jälleen samalla asialla, tällä kertaa Ukrainassa. Näyttää valitettavasti siltä, että turvallisuusneuvosto puolustaa rauhaa vain nimellisesti eikä mahda sodalle yhtään mitään. Voittaja löytyy muualta.

Myös toinen vakijäsen on alkanut osoittaa merkkejä siitä, että pysyvän edun antaminen harvoille ja nimenomaan isoille, vahvoille valtioille oli huono päätös.

Onko YK:n peruskirja kiveen hakattu, niin ettei sääntöjä voi missään tilanteessa muuttaa? Ponnekkaasti muotoillut artiklat hukkuvat tositilanteessa ponnettomaan toimintaan. Miten voi olla mahdollista, että turvallisuusneuvostossa saa vapaasti päsmäröidä valtio, joka on aiheuttanut ja aiheuttaa vielä pitkään tuhoa ja monenlaista ahdinkoa muulle maailmalle? Kun luottamus yhteen jäseneen on täysin menetetty, koko neuvoston toiminta on halvaantunut.

Ovatko kaikki muut valtiot yhdessäkin pelkkiä pelkureita?