Kyykkytalkoot

”Hankaloittavien säädösten purkaminen on osa keskustan tavoitetta Suomen kuntoon laittamiseksi. Yhä useampi tarvitsee työtä ja toimeliaisuutta. Siten pidämme pyörät pyörimässä ja voimme myös pitää huolta itsestämme ja toisistamme, tänään ja huomenna.”

303 purettua normia -listan aluksi selvennetään, mitä tarkoittaa asiallinen byrokratia ja turha byrokratia. Norminpurkutalkoissa normille on löydetty monta synonyymia. Purkamista ei ole katsottu tarpeelliseksi selittää talkoista puhumattakaan. Talkoissahan keskeistä on vapaaehtoisuus ja yleensä autettava kiittää osallistujia kestityksellä. Jos ajatellaan hallituksen järjestämiä talkoita, tarjolla ei ole edes porkkanoita.

Hallitus on puoliväliriihessään 25.4.2017 päättänyt muun muassa selvittää, mitä työnantajan suunnittelu‐ ja raportointivelvoitteita voidaan keventää. Sama taho yrittää toisaalta väen väkisin heittää kaikki mahdolliset normit ja pakotteet yhden kansalaisryhmän, työttömien, niskaan.

303-listan perusteella puretuksi ei saatu esimerkiksi seuraavia ehdotuksia (202 ehdotusta turhan sääntelyn ja byrokratian purkamiseksi): Työttömillä olisi mahdollisuus tehdä vapaaehtoistyötä ilman, että se vähentää työttömyysturvaa. Toiseksi, työttömiltä poistettaisiin velvollisuus ilmoittaa vapaaehtoistyön tekemisestä. Miten olisi kansalaistottelemattomuus: älä ilmoita. Muistetaan vain kiistelty, äskettäin hyväksytty hallintarekisterilaki.

Tekemistä ja toimeliaisuutta työttömiltä kyllä vaaditaan mutta ohjakset kireällä aina ja kaikessa. Vapaaehtoistyöhön taas kuuluu ilo sekä vapaus ja halu tehdä. Kuinka paljon onkaan tässä maassa tehty arvokasta työtä omasta halusta ja palkatta! Kukaan ei tiedä, kuinka paljon siinä on säästetty valtionkin rahoja.

Mainitussa puoliväliriihessä on keskusteltu myös työttömän omaehtoisesta koulutuksesta, siis sellaisesta, johon hän omasta kiinnostuksestaan haluaisi hakeutua. Miten ajattelee päättäjä? ”Hallitus linjaa kesäkuun loppuun mennessä TEM:n (työ- ja elinkeinoministeriön) selvityksen perusteella voidaanko tarkasti rajatuissa tapauksissa ja perustelluista syistä omaehtoisen koulutuksen tarveharkinnasta luopua. Selvityksessä otetaan huomioon profilointimallin käyttö omaehtoisen opiskelun tarveharkinnassa.” (Kursivointi minun)

Myös tässä asiassa ollaan työttömien esittämien puheenvuorojen perusteella kaukana siitä, että lakeja tulkittaisiin kansalaisystävällisesti, kuten asiallisen byrokratian yksi kohta kuuluu.

Hallituksen esittämä malli aktivoida työttömiä on saanut paljon palstatilaa. Ensimmäiseksi on yleensä lähdetty esittelemään asiaa mielestäni väärästä päästä, siis siitä, että työttömän olisi tehtävä vähintään yksi työhakemus viikossa. Voi sitä ilakointia: ihanhan siinä hiki tulee puurtaessa, on moni säännöllisen palkan saaja kaiketi naureskellut.

Tuskan hiki voi silti monelle tullakin, sillä jokaisen alalla ei työpaikkoja ole tarjolla viikoittain haettavaksi. Kun lakiesityksen uutisoinnin jälkeen alettiin puhua hakemustehtailusta, esityksen laatijoiden puolelta kiirehdittiin selventämään, että minkä tahansa työpaikan hakeminen ei käy, vain sopivan. Yrityksiä halutaan kyllä suojata hakemusruuhkalta, hakijan vaihtoehdot sen sijaan vähenevät vähenemistään ja paineet vain kasautuvat.

Sopiva? Työvoimaviranomainenko sen tietää, mikä on kullekin sopiva työ? Te-palveluiden järjestelmässä ei ole edes ammattinimikkeitä kuin rajallinen valikoima. Katsotaanko, että jokainen on koulutuksesta riippumatta sopiva niihin paikkoihin, joita eniten on tarjolla? Hyvä myyjä saa olla ylpeä työstään, mutta kaikista ei myyjän työhön ole, puhelimessakaan. Kokkina ei pärjää jokainen kaurapuuronkeittäjä.

Tärkeintä lakiesitysten tekijöille näyttää olevan työttömän käskytys, kontrolli ja karenssi. Kaikkeen pitää saada lupa ja kaikesta tehdä selvitys. Rangaistukseen perustuva ajattelutapa tuo mieleen joko tottelemattoman lapsen tai rikoksentekijän. Lakiesityksessä mainittu viikoittainen raportointi työnhausta ja kahden kuukauden karenssi siinä epäonnistuneelle eivät ole tästä maailmasta.

Ole minulle ihminen kun toiset tappaa toisiaan

Sinisen t-paidan etumuksessa Aku ja Hessu, tekstinä SUPERHEROES. 10-vuotias poika esittelee piirrostaan, ja esittelyn lomaan on leikattu välähdyksiä piirroksen kuvaamista tapahtumista. ”Tämmöistä Syyriassa on. Osapuolet ampuvat toisiaan, ja minä olen keskellä”, poika sanoo tyynen asiallisesti lopuksi.

Kun kysyin viideltä ihmiseltä, katsoiko heistä kukaan juuri esitettyä dokumenttia Huuto Syyriasta, kaikkien vastaus oli sama eli varsin tyypillinen: ei pysty katsomaan sellaista. Heillä on tietenkin vapaus valita. Miten ”sellaisen” keskellä sitten kukaan voi elää, kun niin moni ei pysty edes katsomaan turvallisen ruutunsa takaa?

Raaoista rikoksista kertovat dekkarit ja viihdykkeeksi tehdyt kauhu- tai sotaelokuvatkin saavat kiinnostuneemman vastaanoton. Hyytävimmiksi arvioidut dekkarit jäävät silti toiseksi, kun todellisuus osuu kohdalle. Kirjailija Henning Mankell suorastaan tyrmää lukijan kirjassaan Juoksuhiekkaa kertomalla kesken pohdintojensa perin juurin konkreettisesta kokemuksestaan saksalaisella moottoritiellä. Mankell joutui todistamaan törmäyksen ja Isis-tyylisen teloituksen yhdistelmää mitä hirvittävimmällä tavalla ajaessaan nuoria täynnä olleen bussin takana.

Kuolema on viime vuosina puskenut voimalla ja kyselemättä kaikkien tietoisuuteen. Vaikka konflikteista kertovat dokumentit jäisivätkin katsomatta, yhä useammin väkivaltainen kuolema iskee äkkiarvaamatta myös muiden kuin sodan jaloissa olevien silmien eteen. Viime vuosina Euroopan maissa lisääntyneiden terrori-iskujen tekijät pitävät siitä huolen.

Myös Syyrian presidentti Bashar al-Assad on nimittänyt häntä vastustavia  – alun perin kukin ja vesipulloin mieltänsä osoittaneita – maan kansalaisia terroristeiksi ja syöpäläisiksi, jotka pitää tuhota. Siinä hän onkin onnistunut yhdessä liittolaisensa Venäjän kanssa: dokumentissa mainitun YK-lähteen mukaan joulukuussa 2016 jo arviolta 600 000 syyrialaista oli kuollut kuusi vuotta kestäneessä joukkotuhossa. Lukumäärä jatkaa nousuaan.

Supersankareista Akusta ja Hessusta toivottavasti voimaa saanut poika toteaa, ettei kulu kymmentä minuuttia ilman sodan ääniä. Jää miettimään, onko toistaiseksi hengissä selvinnyt miehenalku onnekas vai ei. Millaista elämää sekään on, kun koko ajan joutuu pelkäämään, koska pommitus tai luoti osuu omalle kohdalle, siihen keskelle.

Kieltämättä dokumentti ei ole helppoa katsottavaa. Se ei olekaan viihdettä. Sen kuvanneet aktivistit ja tavalliset kansalaiset elävät arkeaan juuri siellä eivätkä voi sulkea silmiään miltään.

Ulkopuolisesta katsojasta elämä sota-alueella ja sodan lopettaminen vaikuttavat yhtä toivottomilta. Jotkut silti jaksavat vielä toivoa näkevänsä kotimaan uudelleenrakentuneena. 

7-vuotias tyttö esittää muulle maailmalle kohteliaan toiveen: ”Jos saatte sen (sodan) lopetettua, niin kiitos kauhean paljon.”

Otsikko lainaa Juice Leskisen lyriikasta.