Mikä on presidentti

Mikä on presidentti?

Äskettäin lukemassani kirjassa* esitetty kysymys sai palaamaan toisen, Ulla-Maija Salon kirjoittaman ja lasten kirjeisiin perustuvan kirjan Haluaisin tavata teidän Ylhäisyyden (2006) pariin. Kirje Tarja Haloselle oli monelle suomalaislapselle merkityksellinen hetki elämässä, kuten 11-vuotiaan pojan loppukaneetti osoittaa: ”PS: en ole muuten koskaan ennen lähettänyt itse kirjoittamaani kirjettä, joten päätin aloittaa korkealta.”

Ehkei ole kovin liioiteltua sanoa, että parhaiten mieliin jääneet Suomen presidentit ovat olleet pisimpään (1956−1982) maata johtanut Urho Kekkonen sekä juuri Tarja Halonen (kaudet vuosina 2000−2012). Olihan hän täällä ensimmäinen − toistaiseksi myös ainoa − nainen siinä asemassa ja esikuva erityisesti monille tytöille. Se oli suuri asia 2000-luvun alun Suomessa ja huomattu myös maailmalla.

Kirjaan otetuista lainauksista näkee, miten merkittävästä asiasta olikaan kyse: ”Seurasin vaaleja joka päivä”, kirjoitti 9-vuotias tyttö. ”Rouva presidentti! Saisinko kysyä miksi suomelle valitaan presidentti vaikka lapsilta ei kysytä mitään. Pyytäisin että äänestysikää voisi laskea.” (Tyttö 8 v.) Jopa päiväkoti-ikäinen tyttö halusi (hoitajan avustuksella) kannustaa Halosta jatkamaan: ”Menethän taas vaaleisiin?”

Presidentti ja hänen tekemänsä työ tulee vastaan milloin missäkin: television ohella muun muassa aikuisten puheissa, koulussa sekä lastenkirjoissa höystettynä omalla mielikuvituksella. Presidentin tehtäviin katsotaan kuuluvaksi esimerkiksi johtaminen, istuminen kokouksissa, vieraileminen muissa maissa ja kaikkien ongelmien ratkaiseminen, myös lasten omien.

Moni lapsi halusikin tietää tarkemmin presidentin työstä, osittain myös omien tulevaisuudensuunnitelmien takia. ”Minun pitää tietää, että voin arvioida tuleeko minusta isona presidentti vai ei.” (Tyttö 10 v.)

Lapset olivat hyvin tietoisia yhteiskunnan tilasta ja ottivat siihen kantaa vakavasti ja tosissaan. Heitä huolettivat muun muassa ympäristöasiat, köyhyys, työttömyys ja sodat. (Kuin tästä ajasta.) 11-vuotias poika toivoi presidentin tekevän kaikkensa maailmanrauhan puolesta ja kehotti: ”Mieti puheitani sodasta ja rauhanturvaajista.”

Myös Halosen henkilökohtaisesta elämästä poikaystävästä pankkitilin saldoon oltiin kiinnostuneita. Syvemmän tuttavuuden toivossa saatettiin ehdottaa, ”olisitko kanssani kirjeenvaihtoa”. Kyläänkin olisi kiva päästä, turvallisuuspuolta unohtamatta: ”Voit olla huoletta en ole Vento vieras.” (Tyttö 10 v.)

Kirjeissä titteli kääntyy milloin muotoon presidentta, resipentti, presitenti, milloin residentti, presintti, resibenti tai pesidentti.

Monen mielestä presidentin työn hohdokkain puoli avautuu kaikelle kansalle television lähettämissä Linnan itsenäisyyspäiväjuhlissa. Häiriötekijät kyllä harmittavat. ”Minä en voi oikein koskaan rauhassa seurata juhliasi, kun äitini hokee joka vuosi vieressä, että: ”tuonne Linnanjuhliin olisi joskus hieno päästä”. Halosen aikaan ei vielä järjestetty lapsille omia itsenäisyyspäiväjuhlia kättelyineen Linnan juhlien tapaan, vaan perinne aloitettiin vuonna 2017.  

Koulussa puolestaan annetaan tietoa vaaleista ja opetellaan myös äänestämään. Alun kysymys muistutti siitä, miten arvokasta onkaan mahdollisuus saada koulutusta ja sitä kautta yrittää rakentaa toimivaa ja kaikille mahdollisimman turvallista yhteiskuntaa. Se muistutti myös siitä, ettei läheskään kaikkialla tätä mahdollisuutta ole.

Samoihin aikoihin kun Tarja Halonen jo eteni kohti presidenttiyttä, kaukana Sierra Leonessa 12-vuotias Mariatu Kamara (1986−) eli sisällissodan kauhujen keskellä. Hän joutui kapinallisten sieppaamaksi, heistä osa oli samanikäisiä poikia.

Pojat kertoivat Mariatulle, että tappamisen sijaan he katkaisisivat hänen kätensä estääkseen häntä äänestämästä vaaleissa. Tytön pitäisi sen jälkeen mennä presidentin luokse näyttämään, mitä kapinalliset olivat hänelle tehneet, ja pyytää tätä antamaan hänelle uudet kädet. Sitten brutaali teko toteutettiin.

”Samalla kun silmäluomeni sulkeutuivat, näin kapinallispoikien onnittelevan toisiaan. Kuulin heidän nauravan. Tajuntani hämärtyessä muistan kysyneeni itseltäni: Mikä on presidentti?”

 

 

*Will Schwalbe (1962−) Elämän mittainen lukupiiri (2012, suom. 2014), jossa on pari lainausta Mariatu Kamaran elämästä kertovasta kirjasta The Bite of The Mango (2008).

Ajankohtainen ykkönen

Sukulainen löysi piha-aitastaan eri aikakauslehtien numeroita 1900-luvun alkukymmeniltä. Joukossa oli muun muassa Suomen Kuvalehtiä vuodelta 1930 ja Kotiliesiä 1920-luvun alusta.

Yhden lehden kannessa ei mainita vuosilukua vaan vain merkintä ”uuden kotien lehden ensi numero”, jonka mittasuhteet ovat noin 17 cm x 25 cm. Sisäsivuilla kerrotaan, että ”Kotiliesi, uusi kotitalouslehti, alkaa vuoden 1923 alusta ilmestyä säännöllisesti kaksi kertaa kuussa ulkoasultaan ja kooltaan sellaisena kuin nyt esillä oleva ’joulunumero’, joka samalla on ensi vuoden ensimmäinen numero”.

Tuttu aihe on puhuttanut myös tässä loppuvuoden 1922 Kotiliedessä: kirjailija ja kirjallisuudentutkija Tyyni Haapanen-Tallgren kirjoittaa kriittisesti lukemisesta otsikolla Mitä lapset lukevat. Hänen näkemyksensä mukaan laatu voittaa siinä määrän.

Haapanen-Tallgren kuvailee paljon ja kaikkea mahdollista lukevia lapsia kirjatoukiksi, joita ihaillaan, mutta näkee paljoudessa myös heikkouden. Se sopii vain tulevalle nerolle, ”jolle lukeminen on todellinen tarve ja joka omalla vaistollaan osaa seuloa luetun sekavan massan, valita hyvät kipinät, omaksua ne ja rikastuttaa niillä sieluaan koko elämän varalta”, vaikka hintana olisivat kalpeat posket, huono ryhti ja likinäköiset silmät.

Kirjoittajan mielestä kuitenkin tavalliselle lapselle, joka lukee paljon siksi, että se on mukavaa ja kirjoja on saatavilla, hyöty jää vähemmäksi. ”Kysykää häneltä tänään sen kirjan sisältöä, jonka hän eilen luki, niin hän ei kykene tekemään siitä selkoa. Näyttäkää hänelle viime vuonna luettu kirja, niin hän ei edes tiedä, onko hän lukenut sen vai ei.” Kirjoittaja katsoo, että koska lastenkirjallisuus on muun kirjallisuuden tapaan laadultaan monentasoista, ei ole vain lasten vika, jos lukemisesta tulee ”velttoa, hedelmätöntä ajanvietettä” – syy on pikemminkin heille tarjotussa kirjallisuudessa.

Haapanen-Tallgren heittääkin yllättävän väitteen: ”Nykyaikana, jolloin fyysillinen kasvatus alkaa päästä oikeuksiinsa, olemme kai kaikki yhtä mieltä siitä, että lasten ei pitäisi lukea kovin paljon. Vaatiihan jo koulu heiltä paikallaanistumista, silmien ja aivojen työtä aika tavalla.” Kukapa haluaisi, että lapsista kehittyy ”elämälle vieraita kirjatoukkia” tai ”vain elävien kuvien yleisöä ja ajanvietekirjain ostajapiiriä”. Aikojen muututtua nyt ollaan tilanteessa, jossa päinvastoin minkä tahansa lukemista pidetään tyhjää parempana.

Jos kirjoittajan mielen mukaisesti lukuaikaa annetaan vähän, luettavan on oltava sitäkin laadukkaampaa. Lasten on opittava syventymään lukemaansa, panemaan mieleensä eikä vain lukaisemaan läpi, mihin tusinakirjat houkuttavat. Haapanen-Tallgrenin mielestä tuon ajan lastenkirjallisuudesta ”suuri osa vastaa arvoltaan aikaihmisten ajanvietekirjoja – noita paremmin tai huonommin kirjoitettuja romaaneja, joita tulee ostaneeksi rautatievaunussa ja lukeneeksi väsymyksen ja tylsyyden hetkinä”. Niinpä hän kehottaa koteja ja äitejä ottamaan asian omakseen kuten ennen vanhaan. Nyt kehotus kohdistetaan tasa-arvoisesti myös isille.

Melkein sata vuotta sitten kirjoitettu loppulause pätee edelleen, vieläpä entistä todemmin ja painavampana: ”Ennen kaikkea muistakaamme, että kysymys lastenkirjoista ja lasten luvuista ei ole mikään vähäpätöinen ja helpolla kuitattu, vaan kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä nousevan polven kasvatuksessa.”

Elämän mahdottomat palapelit

”Lasten johtopäätökset eivät perustu puutteellisiin ajatuskulkuihin vaan rakentaviin pyrkimyksiin koota mahdottomia palapelejä näkyvästä todellisuudesta, verhotuista piilomerkityksistä ja vaietuista lauluista.” 

Näin oivallisesti kuvaili lasten tapaa hahmottaa maailmaa Mark Levengood lehtiartikkelissa vuonna 2002, jolloin ilmestyi hänen ja Unni Lindellin teos Vanhat tädit eivät muni.

Tässä jatkuvan informaatiotulvan ajassa kuvaus pätee kyllä yli ikärajojen: jokainen meistä pyrkii kokoamaan mahdottomia palapelejä näkyvästä todellisuudesta ja verhotuista piilomerkityksistä. Ovatko pyrkimykset aina niin rakentavia, se onkin jo toinen asia.

Vanhat tädit eivät muni piti ilmestymisvuonnaan ykkössijaa Ruotsin myydyimpien kirjojen listalla peräti kahdeksan kuukautta. Melkoinen saavutus.

Lindellin myöhemmässä, niin ikään lasten yhteishaastatteluihin perustuvassa kirjassa Krokotiilit eivät puhu suomea (2007) 7-vuotias Roseanna on hahmottanut oman äidinpuoleisen sukunsa historiaa seuraavasti: Äidin mummo, siis isoisoäiti, eli dinosaurusten ja filosofien aikana. Minun mummo on vähän nuorempi, mutta ei sekään ollut nähnyt banaania ennen kuin 23-vuotiaana!

Veralle, ikää 8 vuotta, sana esi-isä ei niinkään merkitse periytyvää sukulinjaa vaan isien joukkoa, jota eläminen uusperheissä kasvattaa: Esi-isiä on silloin, kun äiti on ollut naimisissa monta kertaa.

Haakonilla, 6, kuulostaa asiat olevan hyvin kotona: Perheessä voi sanoa ihan niin kuin tarkoittaa, ei tarvitse pelätä, että joku toinen olisi samaa mieltä. Aivan kuin jatkoksi edelliseen Herman, 7, ymmärtää, että yhdessä tietyssä ympäristössä sama peli ei vetele: Lasten täytyy ryhdistäytyä kaupoissa. Se on ainoa paikka, missä täytyy käyttäytyä täysin normaalisti. 

Työllisyyspolitiikkaan on puolestaan tutustunut 6-vuotias Adriane isovanhemman jouduttua työttömäksi: Vaari menetti työn, kun ne pani sen irti siellä työpaikalla. Nyt se on kuitenkin uudelleenkalustautunut kirvesmieheksi.

Ole Andreasin, 6, käsitys sisäisistä arvoista saa pohtimaan, välittääkö se kuvaa sellaisen kodin näkyvästä todellisuudesta, jossa korostuvat erityisesti aineelliset arvot. Se tarkoittaa vaikka sitä, että on sattunut pahaksi onnekseen nielaisemaan kymmenkruunusen.

Yhdenlaista palapeliä on mielessään koonnut Thea, 8: Minun äiti vastustaa turkkeja, ja siksi se pitää eniten eläimistä, jotka on tehty synteettisistä turkeista. Myös 7-vuotiaan Kennethin päätelmä ilahduttaa varmaan jokaista eläinaktivistia: Vapaasti kulkevat kanat on itse asiassa terveempiä kuin kiinni sidotut.

Lindellin kirjassa esiintyneet lapset ovat nyttemmin parikymppisiä. On ymmärrettävää, jos 8-vuotias ei tiedä, mitä tarkoittaa esi-isä. Hämmentävältä sen sijaan tuntui äskettäin kuulla, ettei nykynuori tiennyt, mikä on tavaratalo. Ilmeisesti se kertoo jotain oleellista elinympäristön muutoksesta: lapset ja nuoret ovat kasvaneet markettien ja kauppakeskusten helmoissa.