Veronmaksajan loputon päänsärky

Toiset ovat iloisia veronmaksajia, toiset taas vähemmän iloisia. Veronmaksajia ovat kaikki ne, jotka maksavat veroja − selvä asia. Niin luulisi. Moni puhuessaan ”meistä veronmaksajista” antaa usein ymmärtää, että on olemassa myös suuri veroja maksamattomien joukko. Silloin ei aina tarkoiteta niitä eri tavoin kikkailevia veronkiertäjiä (tai lottovoittajia) vaan myös esimerkiksi eläkeläisiä, työttömiä ja opiskelijoita.

Tosin samoin voidaan ajatella näiden ryhmien sisälläkin: ”On se hyvä, että nykyisin kerrotaan kaikki kustannukset, mitä me ihmiset tulemme veronmaksajille maksamaan. Osataan me sairaat köyhät katua ja olla pahoillaan olemassaolostamme. −− Vaikka yritän tuota tunnetta kuinka nujertaa sillä, että maksoin veroja minäkin melkein 55 vuotta. Mutta kun nyt olen sairas ja raihnainen, eikä minusta ole kuin vaivaa nykyihmiselle.” (Helsingin Sanomat 23.2.2016; kommentti artikkeliin Tiedätkö,mitä hoitosi maksaa)

Veronsa euromäärästä riippumatta myös tämä eläkeläinen kuuluu veronmaksaja-määritelmän piiriin. Veronmaksaja ei näin ollen voi merkitä synonyymia palkansaajalle tai yritysjohtajalle, vaikka niin haluttaisiinkin ajatella.

 

○ ○ ○

Verohallinto teetti vuonna 2014 asiakastutkimuksen, jossa kartoitettiin suomalaisten suhtautumista verojen maksamiseen ja Verohallinnon palveluihin. Voi vain arvailla, olisivatko tulokset erilaisia, jos tutkimus tehtäisiin nyt.

Tuolloin kyselyyn vastanneista 95 prosenttia piti verojen maksamista kansalaisten tärkeänä velvollisuutena. Kun kysyttiin mielipidettä tulojen salaamisesta, 85 prosenttia vastasi, ettei jättäisi tulojaan ilmoittamatta. Mutta jos jättäisi, yleisin syy olisi se, ettei verojen haluttaisi menevän vääriin kohteisiin. Tätä mieltä oli 49 prosenttia vastaajista.

  

Veronmaksajan rahoilla -materiaalista ei varmasti ole pulaa, sillä sitä tarjotaan niin uutisjutuissa kuin kommentointipalstoilla. Jos palstoja yhtään jaksaa silmäillä, huomaa nopeasti, että ”väärä” kohde on yleensä se, joka ei ainakaan juuri sillä hetkellä liity kommentoijan omaan elämään. Pieni tai suuri asia, aina menee vaikka sitten mutkan kautta veronmaksajan piikkiin (kommentit mainittujen lehtien verkkosivuilta):

”Aivan sama (bussimatkojen kallistumisesta). En tarvi busseja mihinkään. Valitettavasti joudun kuitenkin tukemaan muiden liikkumista verojen muodossa.” (Aamulehti 13.1.2016)

”Oletko iloinen veronmaksaja, kun pääset maksamaan joustokaukaloita upporikkaalle SM-liigalle?” (Kaleva 5.3.2013)

”On paljon ihmisiä, jotka eivät montaa kertaa julkisia terveyspalveluita käytä, silti verot niiden kustannuksiin on maksettava.” (Helsingin Sanomat 23.2.2016)

”Missä ilmastonmuutos viipyy? Olen maksanut veroja ja maksuja että laiskat kehitysmaan asukkaat saavat loisia kun niiden maat kuivuvat tai hukkuvat veteen.” (Aamulehti 9.1.2016)

Pelin henki

Seurapelit yhdistetään yleensä joulunaikaan, aivan kuin se olisi ainoa hengähdystauko vuodessa. Ihmiset kuitenkin viettävät vapaa-aikaa muulloinkin, ja erinomainen tapa tehdä niin on istua yhteisen pelipöydän ääreen.

Mielestäni pelaamisessa yhtä tärkeää kuin seura ovat käsin kosketeltavat pelivälineet. Kortit, erilaiset pelinappulat tai paperi ja kynä − ne pitää tuntea sormissa, kuten kirjan tai lehden sivut niitä käännellessä.

Ystävien kaapin päällä on pino lauta- ja muita pelejä. Pinosta riittää moneen makuun, mutta jos minä saan valita, valitsen mieluiten sanapelin, jossa lautaa täytetään kirjainlaatoilla ristikon tavoin. Tässä pelissä kaksikin osanottajaa riittää.

Toiseen suosikkiini mahjongiin pelaajia tarvitaan neljä. Sitä tulee pelattua harvemmin, ja edellisestä kerrasta onkin valitettavasti jo vierähtänyt aikaa. Viimeksi peli tuli vastaan lukiessani Rakastetun johtajan seikkailuista elokuvien maailmassa: joutessaan myös hän istahti pelaamaan mahjongia.

Kiinalaisen mahjongin iästä ei ole varmuutta, mutta pitkin maailmaa se lähti leviämään 1920-luvulla. Wikipediassa se mainitaan tavallisen kansan harrastukseksi, ainakin kiinalaisen sivistyneistön mielestä. ”Parempi” väki kehtaa tunnustaa pelaavansa gota, josta nyt myös Suomessa on puhuttu.

○ ○ ○

Mahjong ei ole aivan niitä yksinkertaisimpia säännöiltään. Itse asiassa oppaiden mukaan mitään yhtä säännöstöä ei olekaan. Pelaamaan opetellessani noudatettiin niitä, jotka pelinomistajien englanninkielisissä ohjeissa annettiin. Lisäksi ystävät tunnistavat jonkin verran kiinalaisia merkkejä, mutta pelata voi ilman tällaista tietämystä − siis jos on länsimaiset ohjeet. Hieman hankalan alun jälkeen peli alkoi kerta kerralta käydä mielenkiintoisemmaksi.

Erilaisten sääntöjen ohella täyttä yksimielisyyttä ei näytä olevan myöskään termeistä. Kielitoimiston sanakirjan mukaan pelin nimi kuitenkin suomalaisittain kirjoitetaan mahjong. Koristelluista laatikkomaisista pelivälineistä, joista oppaissa käytetään sanaa tiili, Kielitoimisto käyttää sanaa laatta. Mielestäni tiili kuvaa pientä paksuhkoa palikkaa paremmin. Sitä paitsi pelin alussa näistä palikoista rakennetaan suljettu muuri, jonka luontevasti mieltää tiilimuuriksi.

Pelin aikana muuri vähitellen purkautuu, kun kukin pelaaja aina vuoronsa aluksi nostaa siitä yhden tiilen. Yhdestä on aina myös luovuttava, paitsi jos nostetulla voittaa pelin. Voittoon vaaditaan täydellinen 14 tiilen mahjong-käsi, jossa on neljä kolmen tiilen yhdistelmää ja yksi pari.

Mahjongin ääressä ei kannata olla hätähousu ja kiirehtiä kelloa. Tai voi pelata amerikkalaisin säännöin: vain niin monta jakoa kuin huvittaa. Aina on tietenkin mahdollista, että huvittaa enemmänkin kuin on jakojen vähimmäismäärä esimerkiksi japanilaisessa pelitavassa (8 jakoa) tai kiinalaisessa (16 jakoa). Tällöin jokaiselle neljälle pelaajalle tulee joko kaksi tai neljä jakovuoroa.

○ ○ ○ 

Pelikokemukseni on loppujen lopuksi hyvin vähäistä, joten tässä lajissa taitajat ja tietäjät ovat aivan toisaalla.

Kilpailuhenkisimmät voivat mitellä jopa maailmanmestaruudesta: Wikipedian mukaan mahjongista tehtiin Kiinan aloitteesta kilpailulaji vuonna 1998, ja ensimmäiset MM-kisat pidettiin vuonna 2002 Tokiossa. Kilpailuja varten on laadittu yhdenmukaiset säännöt. Lisäksi maailmanmestaruusturnauksissa, joissa pelataan rahapalkinnosta, on omat sääntönsä.

"Kriisitilanteessa ihminen valitsee joko rohkeuden kuolla tai rohkeuden elää"

Aina joulukuussa jaettavan Nobelin rauhanpalkinnon saajat ovat presidenttejä, ulkoministereitä, lääkäreitä, ihmisoikeusaktivisteja, laki- ja tiedemiehiä sekä humanitaaristen järjestöjen edustajia. Joukkoon on mahtunut myös ainakin kirjailija, paronitar ja opiskelijatyttö.

Tuleeko joskus valokuvaajan vuoro? Ehdotettu ainakin on: ”He’s treated like royalty at the Nordic Lights Festival, an organisation that has nominated the war photographer for the Nobel Peace Prize every year for the 10 years of its existence −−” (British Journal of Photography 24.4.2015).

Mies, jota verkkoartikkelin mukaan on ehdotettu useita kertoja rauhanpalkinnon saajaksi, on amerikkalainen kuvajournalisti James Nachtwey. Moninkertaisesti muilla tavoin palkittu Nachtwey on kiertänyt maailman kriisialueita 30 vuotta ja kokenut, miten ”sydän särkyy kerta toisensa jälkeen” sen vuoksi, mitä on joutunut näkemään. Hän sanoo kuviensa olevan silminnäkijätodistuksia tapahtumista, joita ei saa unohtaa ja joiden ei koskaan pitäisi antaa toistua.

Nachtwey kertoo artikkelissa, että ennen ryhtymistä sotakuvaajaksi piti ymmärtää tosiasiat: Vaaratilanteesta ei ilman muuta selviä hengissä, eikä siinä vaiheessa enää kannata kysellä ”miksi olen täällä”. Kuoleman mahdollisuus on hyväksyttävä ennen sitä.

Ensimmäisen kerran tällainen tilanne tuli eteen sisällissotaa (1983−2009) käyneessä Sri Lankassa, jossa Nachtwey joutui taistelujen keskellä piileskelemään kolme viikkoa katolisessa luostarissa. Sieltä löytämänsä kirjan avulla hän yritti pitää ajatuksensa kurissa siihen asti, että löysi pakotien. Kirja kertoi nuorista rakastavaisista, Romeosta ja Juliasta.

Helmikuussa 2015 nyt pian 68-vuotias kuvajournalisti vastaanotti jälleen yhden kunnianosoituksen, The American Society of Magazine Editorsin myöntämän elämäntyöpalkinnon (Lifetime Achievement Award). Kiitospuheessaan itseään korostamaton palkinnonsaaja sanoi olevansa vain yksi muiden samaa työtä tekevien journalistien joukossa: Heidän tehtävänsä on vaaroista ja vaikeuksista huolimatta levittää tietoa maailman kriiseistä ja ihmiskohtaloista, jotta ymmärrys lisääntyisi ja asiat sen myötä muuttuisivat.

Kertomansa mukaan James Nachtwey ei ole koskaan katunut uravalintaansa. Kaikki on ollut vaivan arvoista.

○ ○ ○

Tämän vuoden rauhanpalkinnon saajaa ei enää voi ehdottaa, sillä aika umpeutui helmikuun alussa. Kuka tietää, ehkä Nordic Light Festival -organisaatio teki sen taas. Nobel-komitea ei anna ehdokkaiden nimiä julkisuuteen kuin vasta 50 vuoden kuluttua, mutta nimeäjillä itsellään ei kaiketi salassapitovelvollisuutta ole. Jos nyt haluaa saada virallisia tietoja aiemmista ehdokkaista ja ehdottajista, on palattava 1960-luvun puoleen väliin asti.

Ihmisyyden ja rauhan puolesta voi taistella myös visuaalisin keinoin, näyttämällä sodan aiheuttamia inhimillisen tuhon jälkiä. Riittääkö se koskaan vakuuttamaan rauhanpalkinnosta päättäviä? Voiko väkevä kuva milloinkaan todella kilpailla tärkeysjärjestyksestä painavan sanan kanssa? Pitäisi voida, jos ymmärretään, että kyse ei sittenkään ole vain kuvasta, vaan myös kuvaajan näkemyksestä ja konkreettisista teoista. Aivan kuten niillä muilla jo palkituilla.

○ ○ ○

Otsikon sanat ovat lainaa naiselta, joka selvisi Nagasakin ydinpommista ja jonka pikkusisko hyppäsi junan alle.