Fem-kanavalla esitettiin vuodenvaihteessa ohjelma Sinfoniaorkesteri saapuu kylään. Itse
asiassa se oli viisiosaisen sarjan ensimmäinen osa. Siinä Sunnmören kylän omat
kyvyt pääsivät lyhyen harjoittelun jälkeen esiintymään Norjan radion
sinfoniaorkesterin kanssa.
Osuin näkemään ohjelmasta vain jälkimmäisen puolen, muut
osat jäivät kokonaan katsomatta. Ei siksi, että ohjelma olisi ollut huono,
päinvastoin. Ideahan oli kaikin puolin hieno: osallistujia autettiin kehittämään
taitojaan, ketään ei pudotettu, ja kaikki kolme saivat kokea onnistumisen tähtihetken.
Oli kapellimestarin urasta haaveileva Eirik, oopperaan koukannut punkkari Bror sekä maanviljelijästä räppäriksi vaihtanut Chris. Itseltäni jäi näkemättä, miten kykyjenetsijä
Ingrid Gjessing Linhave teki
valintansa ja millaisesta alkuasetelmasta lähdettiin liikkeelle.
Ohjelmaan saatiin myös dramatiikkaa: juuri ennen konserttia
katkennut tahtipuikko oli lamaannuttaa 8-vuotiaan kapellimestarin alun, mutta
Linhave pelasti tilanteen hankkimalla tälle uuden. Hän järjesti yllätyksen myös
Chrisille, jonka isä kutsuttiin paikalle. He eivät olleet nähneet toisiaan
pariin vuoteen.
Talkoilla järjestettyyn konserttiin saapui 1 200
ihmistä. Ei hullumpi saavutus. Varsinkin kun esiintyjäkolmikon ohjelmanumerot
kestivät yhteensä noin viisitoista minuuttia. Niistä musiikillisesti
kiinnostavin oli Brorin esitys La donna è
mobile oopperasta Rigoletto.
Ymmärtääkseni sinfoniaorkesteri ja Linhave jatkoivat matkaa
jollekin toiselle paikkakunnalle tekemään uuden kierroksen. Juuri siksi miellyttävä
katsomiskokemus sai jäädä yhteen kertaan: toisto väistämättä latistaa uutuudenviehätyksen.
Katsojana alkaa hyvin pian kyllästyttää, siitäkin huolimatta että jokaiselle
osallistujalle kokemus on ainutlaatuinen. Se heille suotakoon.
○ ○ ○
Saman kaavan toistoa käytetään monissa tosi-tv-sarjoissa. Yllätykseen
perustuvassa sarjassa, jossa yritysjohtaja kömpelösti muuttaa ulkonäköään (yleensä
peruukki tai lippis päähän ja silmälasit nenälle) ja ujuttautuu
”harjoittelijaksi” oman firmansa toimipisteisiin, edes vuorosanat eivät yllätä. Ohjelman sinänsä hyvänä tarkoituksena on löytää yrityksen heikot
kohdat, jotta niitä voisi kehittää toimivammiksi.
Sarjan tuottaja lienee ennakkoon valinnut johtajalle sopivat
työkaverit: ne, jotka kertomistaan surkeista elämäntarinoista huolimatta ovat hyviä ja
eteenpäin pyrkiviä tekijöitä.
Joka jakson lopussa nämä työntekijät saavat
yksityiskuljetuksen johtajan pakeille, hämmästyvät lyhytaikaisen työkaverinsa todellista
roolia ja kuulevat henkilökohtaiset hyvät uutiset: pomo haluaa lahjoittaa
ylimääräistä rahaa koulutukseen, lomaan ja hyvässä lykyssä uuteen autoon.
Kyyneleet kuuluvat asiaan. Toki pomo kertoo myös kaikkia työntekijöitä koskevista
parannuksista.
Tämäntyyppistä formaattia ei vain jaksa muutamaa jaksoa
kauempaa. Tuntuu ylipäänsä naurettavalta ajatus, että sama kikka menisi läpi uudelleen
ja uudelleen. Wikipedian mukaan alkujaan brittiläinen sarja kuuluu suosituimpiin
esimerkiksi Yhdysvalloissa.
Jos siis on nähnyt yhden kauden, eikö todellakaan kello
kilahda, kun omalle työpaikalle saapuu kuvausryhmä ja ei niin nuori mutta
sitäkin uteliaampi harjoittelija kyselemään kaikenlaista? Kun sitten tarinansa
kertoneen työntekijän kyyti lopuksi saapuu, hän tuskin oikeasti ihmettelee, minne häntä ollaan viemässä. Todennäköisemmin hän miettii, mitä hyvää
onkaan saamassa.
