Jotakin pehmeää kovassa maailmassa

Mitä yhteistä voisi olla fiktiivisellä poliisikomisariolla Vera Stanhopella ja tosielämän keraamikolla Keith Brymer Jonesilla?

Yhdistävä tekijä on yksi tietty sana, jota kumpikin käyttää suomalaiselle vieraassa yhteydessä. Täällä sen suomalaisen vastineen käytöstä samalla tavalla luultavasti nousisi pöyristynyttä sanailua ja vaatimus käyttää asiallisempaa kieltä.

Ja kuitenkin sana on sama, jota tunneilmaisussaan häveliäät suomalaiset käyttävät mieluummin kuin äidinkielensä omaa sanaa jopa puhuessaan kaikista läheisimmilleen. Eräänkin kerran kahvilassa istuneen perheen isä oli lähdössä viettämään kaveriviikonloppua ja vaimon kanssa jätettiin tilanteen mukaisia jäähyväisiä. Kun mies sitten suuntasi ovelle, vaimoon iski kai rohkeuden puute, sillä viime hetkellä hän teki sen: vaihtoi suomesta englantiin ja sanoi rakkaalleen I love you.

Poliisikomisariolla ei sen sijaan vaikuta olevan ketään läheistä, jota kutsua rakkaaksi. Mutta kun rikostutkinnan yhteydessä joku ahdistunut tai murheinen näyttää tarvitsevan lempeää lohtua, puhuttelusana love lauseen loppuun livahtaa myötätunnon merkiksi hänen huuliltaan. Toisinaan siinä kyllä kuuluu myös tuikeampi sävy. Onkohan sana todella merkitty käsikirjoitukseen, vai ottiko kenties tiukan Stanhopen roolin esittäjä Brenda Blethlyn (1946−) sen käyttöön omasta päähänpistostaan?

On aika vaikea kuvitella jonkun kolmikymppisen käyttävän sanaa Stanhopen tavoin. Kokeneelle Blethlynille tämän kaltainen myötätunnon osoitus sopiikin paremmin, sillä hän oli Vera Stanhope tutkii ‑sarjan aloitusvuonna 2011 jo eläkkeellejäämisiässä ja viimeisen, 14. kauden aikana peräti liki 80-vuotias. Toisaalta se, mikä ilmeisesti sopii brittiläiseen kulttuuriin, ei oikein istu suomalaiseen rikostutkintaan, olipa minkäikäinen poliisikomisario tahansa.

Stanhopea itseään alaiset kutsuvat kunnioittavasti ma’amiksi.

Suuren keramiikkakisan (The Great Pottery Throw Down) toinen tuomari, helposti kyyneliin herkistyvä Brymer Jones (1965−) taas käyttää sanaa love usein arvioidessaan kenen tahansa kisaan osallistuvan töitä. Tilanteen huomioon ottaen sen merkitys voisi olla jotain sellaista kuin ystäväiseni, joskin tässä hyvähenkisessä sarjassa sana on käännetty muruksi. Verassa se yleensä jätetään mainitsematta tekstityksessä.

Miten ottaisi ohjaajan muruttelun vastaan kädet savessa ahertava suomalainen?

Love on ääntämyksellisesti siitä hauska sana, että englannin kielen murteissa sen o-vokaali voidaan lausua monin tavoin. Foneettisesti eri vokaalit voivat olla etisiä, keskisiä ja takaisia, laveita tai pyöreitä sekä eriasteisia suppeasta väljään. Korviin on tarttunut paitsi lav myös o:n ja ö:n sekoitukselta kuulostava lov (mm. Vera) sekä luv. Ehkä jossain päin vokaali taipuu y:ksikin, mutta tuskinpa sentään e:ksi ja i:ksi.

Oi Emma, Emma

Sukulaisen lainakirjapinossa vaikuttaa aina olevan jonkin eri dekkarisarjan osia. Toisinaan tulee otettua vinkistä vaari, joten esimerkiksi ruotsalaisen Sofie Sarenbrantin Emma Sköld ‑sarjan tähänastinen tuotanto on tullut luettua.

Kustantajan sanoin kirjailija ”halusi tehdä selvän eron sankarittarensa ja muiden ruotsalaisista jännäreistä tuttujen elämäänsä väsyneiden poliisien välille”. Aluksi sarja tuntuikin virkistävän erilaiselta ja vei mukanaan kuin suklaan syöminen. Viimeksi ilmestyneen osan jälkeen tuntui kuitenkin siltä, että kirjailijan olisi jo aika lopettaa Emman taru ja kehitellä jotain muuta.

Samalla lailla kuin rikossarjojen ryyppäävät tai korruptoituneet päähenkilöt myös Sköldin ”virkeys” alkaa pitemmän päälle hieman kyllästyttää. Kuten tähän kirjallisuudenlajiin kuuluu, hän on aina se, joka joutuu tai suorastaan syöksyy vaarallisiin tilanteisiin ja aina tietenkin selviää niistä neuvokkaasti. Raju, melkein liikuntakyvyn ja hengen vienyt järjestetty ratsastusonnettomuuskaan ei estä naista muutamien viikkojen päästä nousemasta sairaalavuoteelta ja rämpimästä pitkin metsää rikollisen jäljittämiseksi. Hän toimii työssään usein omavaltaisesti välittämättä seurauksista, joita se saattaa aiheuttaa työtovereille. Eikä Sarenbrant petä tätäkään kliseetä: tietenkin päähenkilönä olevan naisen pitää olla kaunis ja siksi miesten mieleen.

Sarenbrantin − kuten monen muunkin rikoskirjailijan − kirjoissa rikokset selviävät aina muutamassa viikossa. Tulee mieleen tositapahtumiin perustuva englantilainen sarja Murhaajajahti (Manhunt), jossa poliisilta vei peräti 17 vuotta saada kiinni mies, joka kaakkois-Lontoon alueella ryösti ja raiskasi vanhuksia. Tosin dramatisoidun sarjan perusteella Lontoon poliisin toiminta olikin sitten todella tehotonta tyyliin yksi juoksee ja muut katsovat, kuten eräässä takaa-ajotilanteessa.

Tähän mennessä Sarenbrant on eri rikosten tutkinnan yhteydessä saattanut jo myös melkein kaikki Emman lähiomaiset vaaraan. Viimeisimmän osan loppu antaa vihjeen, että seuraavassa osassa melkein-sanan voikin sitten jättää pois. Tulee ristiriitainen olo: kansalaiset (ainakin länsimaissa) yleisesti ottaen luottavat poliisiin ja sen antamaan turvaan, mutta kirjailijan antama kuva kyseisestä ammatista tuskin rauhoittaa niitä, joiden perheenjäsenenä on poliisi.

Kaiken Emma Sköldin hahmoon liitetyn ”sankarihypetyksen” keskellä on pitänyt pohtia, mikä on Sarenbrantin pääviesti. Sekö, että nainen voi pärjätä siinä missä mies, olla rohkea ja tehdä, mitä haluaa? Vai se, ettei työtä ja äitiyttä voi kerta kaikkiaan yhdistää?

Emman kaksi alle kouluikäistä lasta jäisivät heitteille, jos ei olisi isovanhempia, sisarta ja nuorimmaisen isää, joka niin ikään on poliisi. Emmalla itsellään ei ole aikaa olla lastensa kanssa, kun työ kutsuu mihin vuorokauden aikaan tahansa, ja hänelle työ tulee aina ensin.

Ei riitä, että (muutkin kuin Sarenbrantin) rikossarjat ovat suosittua luettavaa, niitä myös katsotaan, ainakin sen perusteella, että televisiossa ei juuri muunlaisia sarjoja tarjota. Niiden perusteella television tarjontaa voikin pitää varsin väkivaltamyönteisenä sen lisäksi, että näinä aikoina moni elokuva, dokumentti ja muu sarja liittyy tavalla tai toisella sotaan.   

Juuri päättynyt, niin ikään ruotsalaisen Cilla Jackertin käsikirjoittama televisiosarja Ohuella langalla oli kieltämättä kiinnostava, ilman ainuttakaan tappajajahtia. 

Sarjan keskittyminen poliisin toimintaan ruotsalaisten arjessa ja sen herättämään kritiikkiin muistuttaa muutaman viikon takaisesta halloween-juhlinnasta ja poliisiin kohdistuneesta arvostelusta Soulissa Etelä-Koreassa. Uutisten perusteella Soulissa oltiin yleisesti sitä mieltä, että massojen ahtautuminen kapealle kadulle ja siitä seurannut kaaos ihmishenkien menetyksineen olivat poliisin syytä: miksei heitä ollut tarpeeksi? 

Mikä määrä olisi riittänyt? Eikö tässä tapauksessa luottamus poliisin kykyyn suojella kansalaisia ole jo aika epärealistista? Sen sijaan tulisi ottaa huomioon niinkin epämukava asia kuin yksilön vastuu tekemisistään ja järjenkäyttö ylipäätään. Luultavasti lähes kaikki osasivat odottaa yleisöryntäystä ja tiesivät, mitä kautta juhlijat pääasiassa kulkevat. Oli kunkin oma päätös mennä massan mukaan.

Toisten silmin

Zimbabwessa syntynyt aamupostin jakaja, yksinäinen, melkein insinööriksi valmistunut mies kuolee Ruotsissa jättämättä testamenttia. Häneltä jää kuitenkin 225 000 kruunua. Kenelle ne kuuluvat?

Ruotsalaisessa sarjassa Arvinge okänd (2017−), Tuntematon perillinen, perehdytään tosielämän kuolemantapauksiin. Punaisena lankana kulkee edesmenneen näennäinen elämä ilman sukulaisia ja perillisiä. Kattis Ahlström ja Niklas Källner ovat ottaneet tehtäväkseen löytää mahdolliset perilliset ja viedä heille sekä suru- että ilouutisen.

Tehtävä on salapoliisityötä, jossa yritetään saada selville kaikki mahdolliset vihjeet salaperäisen vainajan lapsuudesta nykypäivään, jäljitetään kouluja, työpaikkoja, ystäviä. Joskus sukulaisia löytyy Ruotsista, usein jokin vaivoin löydetty johtolanka vie Ahlströmin ja Källnerin eri puolille maailmaa.

Moni tutkittava on pitänyt (esimerkiksi synnyinmaansa politiikkaan liittyvän) menneisyytensä salassa, ja siksi ruotsalaisilta tuttavilta saadut tiedot jäävät yleensä vähäisiksi. Jossain vaiheessa yhteydenpito sukulaisiin on syystä tai toisesta kokonaan katkennut. Lisäksi eri maiden virastoilla on omat käytäntönsä henkilötietojen luovuttamisesta, eikä niistäkään aina saa apua.

Toisinaan löytyy sukulaisia, jotka ovat pitkään kaivanneet ”kadonnutta lammasta”. Toisinaan taas etäinen sukulainen on hädin tuskin kuullut ihmisestä, jonka perijäksi hän omaksi yllätyksekseen osoittautuu.

Kun Kattis Ahlström päätyy Zimbabween postinjakajan vielä elossa olevien veljien ja siskojen luo, hän saa kuulla 225 000 kruunun (liki 22 000 euron) vastaavan opettajan 5 vuoden palkkaa. Veljiä kuitenkin murehduttaa se, ettei Ahlströmillä ollut mukanaan vainajan vaatteita, jotka sikäläisen tavan mukaan käytetään loppuun asti. Sisar kertoo, että koulutuksen puolesta puhunut edesmennyt veli kannusti myös sisariaan opiskelemaan.

Hiljaiseloa elänyt ihminen ei koskaan saa tietää, että on saanut pääroolin – yhden niistä – televisiosarjassa. Häneltä jää myös näkemättä, päätyykö omaisuus oikeisiin käsiin.

Mikä lienee kiinnostusta herättäneen sarjan tulevaisuus matkustusrajoitusten täyttämänä pandemiavuonna 2020 ja sen jälkeen?

Kun tietoa edesmenneistä kaivetaan kaksin käsin Ruotsissa, Islannissa sitä puolestaan on tarjolla runsain määrin. Kirjassaan Islantilainen voittaa aina (2015) Satu Rämö kertoo tehneensä kieliopintoihinsa kuuluneen kandintyön Morgunblaðið-lehdessä ilmestyneistä muistokirjoituksista. Niitä kertyi kuukauden ajalta yli 600.

Suomalainen sanomalehti julkaisee päivässä yhden tai kaksi muistokirjoitusta, siis korkeintaan 60 kuukaudessa.

Rämön mukaan kirjoituksissa ei muistella vain merkittäviä poliitikkoja ja kulttuurihenkilöitä vaan ketä tahansa. ”Lapsenlapset kirjoittavat kuolleista isovanhemmistaan, leski edesmenneestä puolisostaan, työkaverit kuolleesta työkaverista ja koulukaverit toisistaan. Samasta henkilöstä saatetaan julkaista jopa kymmeniä muistokirjoituksia.” Joku oli ahkera kalamies, toinen hyvä leipojamummo.

Tällä tavalla pois lähteneestä voi saada yllättävän monipuolisen kuvan. Vielä kuoleman jälkeenkin voi oppia uutta ihmisestä, jonka on tuntenut tai kuvitellut tuntevansa. 

Lehti on julkaissut kaikki kirjoitukset ilmaiseksi.