Toisten silmin

Zimbabwessa syntynyt aamupostin jakaja, yksinäinen, melkein insinööriksi valmistunut mies kuolee Ruotsissa jättämättä testamenttia. Häneltä jää kuitenkin 225 000 kruunua. Kenelle ne kuuluvat?

Ruotsalaisessa sarjassa Arvinge okänd (2017−), Tuntematon perillinen, perehdytään tosielämän kuolemantapauksiin. Punaisena lankana kulkee edesmenneen näennäinen elämä ilman sukulaisia ja perillisiä. Kattis Ahlström ja Niklas Källner ovat ottaneet tehtäväkseen löytää mahdolliset perilliset ja viedä heille sekä suru- että ilouutisen.

Tehtävä on salapoliisityötä, jossa yritetään saada selville kaikki mahdolliset vihjeet salaperäisen vainajan lapsuudesta nykypäivään, jäljitetään kouluja, työpaikkoja, ystäviä. Joskus sukulaisia löytyy Ruotsista, usein jokin vaivoin löydetty johtolanka vie Ahlströmin ja Källnerin eri puolille maailmaa.

Moni tutkittava on pitänyt (esimerkiksi synnyinmaansa politiikkaan liittyvän) menneisyytensä salassa, ja siksi ruotsalaisilta tuttavilta saadut tiedot jäävät yleensä vähäisiksi. Jossain vaiheessa yhteydenpito sukulaisiin on syystä tai toisesta kokonaan katkennut. Lisäksi eri maiden virastoilla on omat käytäntönsä henkilötietojen luovuttamisesta, eikä niistäkään aina saa apua.

Toisinaan löytyy sukulaisia, jotka ovat pitkään kaivanneet ”kadonnutta lammasta”. Toisinaan taas etäinen sukulainen on hädin tuskin kuullut ihmisestä, jonka perijäksi hän omaksi yllätyksekseen osoittautuu.

Kun Kattis Ahlström päätyy Zimbabween postinjakajan vielä elossa olevien veljien ja siskojen luo, hän saa kuulla 225 000 kruunun (liki 22 000 euron) vastaavan opettajan 5 vuoden palkkaa. Veljiä kuitenkin murehduttaa se, ettei Ahlströmillä ollut mukanaan vainajan vaatteita, jotka sikäläisen tavan mukaan käytetään loppuun asti. Sisar kertoo, että koulutuksen puolesta puhunut edesmennyt veli kannusti myös sisariaan opiskelemaan.

Hiljaiseloa elänyt ihminen ei koskaan saa tietää, että on saanut pääroolin – yhden niistä – televisiosarjassa. Häneltä jää myös näkemättä, päätyykö omaisuus oikeisiin käsiin.

Mikä lienee kiinnostusta herättäneen sarjan tulevaisuus matkustusrajoitusten täyttämänä pandemiavuonna 2020 ja sen jälkeen?

Kun tietoa edesmenneistä kaivetaan kaksin käsin Ruotsissa, Islannissa sitä puolestaan on tarjolla runsain määrin. Kirjassaan Islantilainen voittaa aina (2015) Satu Rämö kertoo tehneensä kieliopintoihinsa kuuluneen kandintyön Morgunblaðið-lehdessä ilmestyneistä muistokirjoituksista. Niitä kertyi kuukauden ajalta yli 600.

Suomalainen sanomalehti julkaisee päivässä yhden tai kaksi muistokirjoitusta, siis korkeintaan 60 kuukaudessa.

Rämön mukaan kirjoituksissa ei muistella vain merkittäviä poliitikkoja ja kulttuurihenkilöitä vaan ketä tahansa. ”Lapsenlapset kirjoittavat kuolleista isovanhemmistaan, leski edesmenneestä puolisostaan, työkaverit kuolleesta työkaverista ja koulukaverit toisistaan. Samasta henkilöstä saatetaan julkaista jopa kymmeniä muistokirjoituksia.” Joku oli ahkera kalamies, toinen hyvä leipojamummo.

Tällä tavalla pois lähteneestä voi saada yllättävän monipuolisen kuvan. Vielä kuoleman jälkeenkin voi oppia uutta ihmisestä, jonka on tuntenut tai kuvitellut tuntevansa. 

Lehti on julkaissut kaikki kirjoitukset ilmaiseksi.

Maasta se pienikin ponnistaa

Ihmeellinen on luonto myös Islannissa. Luontodokumentin kuvaajat ovat totisesti tehneet parhaansa näyttääkseen huikaisevan kauniita kuvia maasta, jossa ei kasva puita kuin nimeksi ja maa on mustaa. Maisemaan on sen sijaan syntynyt mitä erilaisimpia muotoja ja pintoja. Jäätiköt ja kalliot ovat luonnon muokkaamia pysyvämpiä taideteoksia, pop up -taidetta edustavat värikkäät meritähdet tuhkanharmaata taustaa vasten.

Vastakohta islantilaisten (rikos)sarjojen synkkiin maisemiin ei voisi olla jyrkempi. Puuttomuus ja tummasävyisyys eivät houkuttelisi itseäni muuttamaan. Jotkut siitä huolimatta päättävät heittäytyä.

Dokumentti sai tarttumaan kirjaan, jonka päätymistä hyllyyn aivot ovat yrittäneet jäljittää. Satu Rämön Islantilainen voittaa aina (2015) on saanut alaotsikokseen Elämää hurmaavien harhojen maassa. Rämö kirjoittaa ensitutustumisestaan maahan Helsingin kauppakorkeakoulun vaihto-oppilaana vuonna 2003 ja sen jälkeisestä ajasta, kun elämä vei sinne kokonaan.

Opiskeluaikanaan Rämö haastatteli Islannin entistä presidenttiä Vigdís Finnbogadóttiria, joka virassaan (1980−96) oli niin suosittu, että hänet valittiin kolmasti uudelleen. Melkoinen saavutus, olihan hän ylipäänsä maailman ensimmäinen demokraattisilla vaaleilla valittu naispuolinen valtiojohtaja.

Aika tuntuu kovin lyhyeltä – se, että naisen valinnasta valtion johtoon tulee elokuussa kuluneeksi vasta 40 vuotta. (Perimysjohtajia ei siis lasketa, mutta kukaan ei silti unohda Hänen ylhäisyyttään Elisabetia.) Sattumoisin samainen 40 vuotta katsottiin vuonna 1915 islantilaisnaisille sopivaksi iäksi saada äänioikeus.

Vigdís Finnbogadóttirilla on todennäköisesti ollut vaikutusta siihen, että Islanti on vuodesta 2009 alkaen yhtäjaksoisesti pitänyt ensimmäistä sijaa tasa-arvoa tutkivassa The Global Gender Gap Indexissä. Siinä tarkastellaan vuosittain, miten koulutuksellinen, taloudellinen ja poliittinen yhdenvertaisuus on eri maissa toteutunut. 

Toisaalta myös islantilaismiehet ovat lisänneet sukupuolten tasa-arvoa. Heille kuten naisillekin kuuluu pakollinen 3 kuukauden isyysvapaa, jota ei voi siirtää äideille. Loput 3 kuukautta voi jakaa haluamallaan tavalla. 

Siksi työmarkkinoilla ei pelätä synnytysikäisiä naisia, vaan sekä naista että miestä voidaan pitää samanlaisena rekrytointiriskinä. ”Kun lapsia syntyy, niitä syntyy myös isille. Islannissa työnantajat hyväksyvät tämän nikottelematta.”

Muutenhan johto-, esimies- ja asiantuntijatehtäviin voisi palkata vain yli 50-vuotiaita naisia. Miehet kun ovat lisääntymiskykyisiä hamaan hautaan asti.

 
The Global Gender Gap Indexissä kärkimaiden joukkoon sijoittuu luonnollisesti myös Suomi muiden Pohjoismaiden tapaan.

Kumpikohan islantilaisille merkitsee enemmän: ensimmäinen naispuolinen presidentti maailmassa vai miesten jalkapallomenestys EM-kisoissa vuonna 2016? Kumpi muistetaan siellä paremmin? Entä maailmalla?