Mahdoton tasa-arvo?

Skavlan-haastatteluohjelmassa kanadalainen psykologi Jordan B. Peterson kertoi näkemyksiään sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja siitä, millainen on ”kunnon” ihminen. Noin kymmenminuuttisen keskustelun perusteella Peterson vaikuttaa halki, poikki ja pinoon -tyypiltä, joka ei sanoilla silittele.

Suomessa ja Pohjoismaissa yleensä ei pure(skele)matta niellä hänen käsitystään, että (ohjelmassa käytetyin termein) mahdollisuuksien tasa-arvo on kannatettavaa ja järkevää, lopputuloksen tasa-arvo taas huono asia, suorastaan mahdoton.

Peterson ei antanut väitteensä tueksi konkreettisia esimerkkejä. Lisäksi hän mainitsi monien, jo aiempien tutkimusten osoittaneen, että mitä tasa-arvoisempi valtio, sitä suuremmat persoonallisuuserot naisten ja miesten välillä. Tällaiseen tulokseen on hänen mukaansa päädytty useissa eri maissa tehtyjen valinta- ja persoonallisuustestien perusteella, ja aiheesta on kirjoitettu myös Science-lehdessä. Kiinnostavaa olisi ollut saada myös tästä jokin asiaa valaiseva esimerkki.

Kun siis puhutaan tasa-arvoon pohjautuvista persoonallisuuseroista, leikitäänkö siinä sanoilla ja sävyeroilla? Onhan tunnettua, että jos mies on jämäkkä johtaja, samantyyppistä naista pidetäänkin usein kaulinta heiluttavana ämmänä. Jos mies on määrätietoisesti eteenpäin pyrkivä, vastaavasti nainen on nähty sukupuoltaan hyväksi käyttävänä kiipijänä. Jos mies on tarmokas, nainen yrittää liikaa.

Esimerkkejä varmaan riittää.

Vaikka maailmanlaajuisesti pitääkin vielä kauan paikkansa sanonta, että jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, ainakin Suomessa mahdotonta on vain se, että täällä ei määrätietoisesti pyrittäisi kohti yhä parempaa lopputulosta.

Valoaalto

Ei muuta kuin hiukset päässä, kirjoitti runoilija Kaarina Valoaalto. Muutamaan sanaan tiivistetty mielentila, jossa pää tuntuu tyhjentyneen ajatuksista eikä mitään sanottavaa ole.

Melkein mummolle

Mumma, mummi, mummo, mummu. Yhden kirjaimen ero virittää sanoihin vanhojen kotimaisten elokuvien tuomia erilaisia mielleyhtymiä: Mummo on se harmaatukkainen nutturapää sukkaa kutomassa, mummu taas navettatakkinen ja saapasjalkainen laiha naisihminen. Mummi – kuvaa ei synny mutta se kuulostaa pehmeältä ja läheiseltä. Mumma taas on sarjan vierain sana itselleni.

Nyt on tietysti toisin. Nykymummoilla on värjätyt hiukset, glitterlenkkarit ja kädessä… tarvitseeko sitä edes sanoa.

”Samaa tahtia kuin he ohittivat mummolaan johtavat maamerkit, he muuttuivat itse erilaisiksi. He ajoivat toiseen todellisuuteen, jossa mummun tilalla oli mumma ja jossa kuolleen papan sijaan oli elävä kaljupäinen paappa. Siellä he kaikki nauroivat aina.” (Tommi Kinnunen: Lopotti)

Sanoja on vaikeampi käyttää, jos niihin ei ole todellista yhteyttä. Jos ei ole ehtinyt tuntea isovanhempiaan, myös tällaiset sukulaisuussuhdetta kuvaavat sanat voivat tuntua oudoilta suussa. Ainoaa jotenkuten muistamaani isovanhempaa, äidinäitiä, ei häntäkään kutsuttu noilla nimillä. Hän oli kaikille Oma.

Vaikuttaa siltä, että isoäiti on jäänyt enää vain kirjalliseen käyttöön. Sitä ei oikeastaan koskaan kuule nykyihmisten puheessa, sen sijaan esimerkiksi draamojen käännösteksteissä sitä näkyy käytettävän enemmän kuin mummoa eri muotoineen.

Mummosta o:lla on tullut jonkinlainen sukulaisuuden ulkopuolelle laajentunut yleistermi.

Pihtiputaan mummolla on merkittävä asema yhteiskunnan kielellisenä mittarina: julkisissa viestimissä sanoma tulee esittää niin, että keskivertolukija tai -katsoja Pihtiputaan mummokin sen ymmärtää. Mummonmökki, nostalginen punainen tupa, huokuu aikaa, josta nykyajan täydellisesti varustetut, arkkitehtien suunnittelemat kesähuvilat kilvan yrittävät päästä eroon. Urheilukieleen lätkäisty ylämummo ei avaudu ilman selitystä.

Draamaelokuvien ikuinen klisee on elämän kiertokulku: kun yksi kuolee, niin toinen syntyy. Ikään kuin jonkun toisen elämä voisi korvata sen, jonka elämä on juuri päättynyt tai päättymässä.

Ystävästä on tulossa mummo – tai hänen tapauksessaan kenties fammu. Se hänestä kuitenkin tulee vain melkein. Elokuvaklisee osaa ottaa paikkansa myös tosielämässä.

 

Kun mummot kuolevat, 

heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää,

ja joistakin mummoista tulee puita

ja he humisevat lastenlastensa yllä, 

suojaavat heitä sateelta ja tuulelta

ja levittävät talvella oksansa

lumimajaksi heidän ylleen. 

Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.

(Eeva Kilpi)