Keisarin suuret aatteet

Taivaita tavoittelevat teknologia-avusteiset uuden ajan pilvenpiirtäjät eivät sittenkään säväytä yhtä paljon kuin piiloon maan alle kätketyt muinaiset maailmat.

Ja silti: ”Kukaan ei ollut kovin kiinnostunut niistä, koska kukaan ei tiennyt, mitä ne olivat ja milloin ne oli tehty.” Toteamus ällistyttää, kun ajattelee, mitä olikaan löydetty. Jo ennen maailmanlaajuista huomiota vuosina 1948, 1956 ja 1962 oli kaivettu esiin yhteensä viisi polvistunutta, aikuisen ihmisen kokoista hahmoa esittävää savipatsasta, joiden luulisi missä ja minä aikana tahansa herättävän uteliaisuutta selvittää niiden alkuperää. Eiväthän patsaat itsestään maan alle olleet syntyneet.

Vasta 1974 Li-vuoren kupeessa lähellä Xi’anin kaupunkia Yangin maanviljelijäveljesten tekemä löytö havahdutti kiinalaiset tutkimaan asiaa. Sittemmin valtaisaa, Kiinan ensimmäisen keisarin Qin Shi Huangdin maanalaista terrakotta-armeijaa on nimitetty jopa kahdeksanneksi ihmeeksi.

Brittiläisen historiantutkijan John Manin kirja Terrakotta-armeija, Kiinan ensimmäinen keisari ja hänen valtakuntansa (2007, suom. 2009) on häkellyttävää, joskaan ei − patsaslöytöjen tapaan − kevyintä luettavaa.

Kuten Egyptin faaraot myös Kiinan ensimmäinen keisari piti kuolemanjälkeistä olotilaa elämän kaltaisena, minkä vuoksi hauta piti varustaa hallitsijan arvon mukaisesti. Hautaa alettiin rakentaa jo hyvissä ajoin, että se olisi kuoleman tullessa valmiina. Samana vuonna, kun silloisesta Qinin kuningas Zhenistä tuli yhdistyneen Kiinan ensimmäinen keisari (hallitusaika 221−210 eKr.), aloitettiin hänen hautansa rakentaminen.

Matka maailmanmaineeseen lähti terrakottasotilaslöydöistä, mutta keisarin hautakokonaisuuteen kuuluu paljon muutakin. Kuolleidenkin katsottiin tarvitsevan palvelijansa, virkamiehensä, viihdyttäjänsä ja kulkupelinsä. Pelkästään taidokkaasti tehtyjä, kirkkaat värinsä menettäneitä ja yleensä pahoin rikkoutuneita sotilaita arvioidaan kaikkineen olevan noin 8 000. Niiden valmistusaikaan kalliiksi ylellisyyden symboleiksi miellettyjä värejä oli vaikea löytää ja valmistaa. Kun sotilaiden pienoiskokoisia ja täysimittaisia jäljennöksiä alettiin valmistaa tehtaassa melkein heti tunnetuimman löydön jälkeen, niiden alkuperäisenä värinä pidettiin yleisesti terrakottaa.

John Manin varsin seikkaperäisistä tutkimuksista huolimatta kirjasta saa sittenkin vain hämärän käsityksen siitä valtaisasta käsityön määrästä, jota keisarin hauta monine eri osastoineen on vaatinut. Yksi esimerkki siitä ovat ”ehdottoman epäkäytännölliset”, 22 kiloa painaneet kivihaarniskat, joita kenenkään ei ollut tarkoitus nähdä paikalleen asettamisen jälkeen. (Oikeat sotilaat käyttivät nahkahaarniskoja.) Kivihaarniskat oli tehty harvinaisesta kalkkikivestä, jonka käsityöläiset olivat hioneet ohuiksi, erikokoisiksi liuskoiksi. Näistä yli 100 000 pikkutarkasta pienestä liuskasta he olivat koonneet metallilankojen avulla tyköistuvia haarniskoita.

Käsityötä on vaatinut myös hautalöytöjen korjailu. Kahdet puolikokoiset hevosvetoiset pronssivaunut − johtovaunut ja keisarin umpivaunut − ovat Manin sanoin ainutlaatuisia Kiinan historiassa. Löydettäessä vain hevoset olivat säilyneet enimmäkseen ehjinä, kun taas vaunut, niiden katokset ja ohjakset olivat hajonneet noin 3 000 osaan. Liiman, hartsin, nastojen, metallilangan ja tukilevyjen avulla niiden koostaminen vei 30 hengen työryhmältä lähemmäs 10 vuotta.

Kymmeniätuhansia käsiä tarvittiin muuhunkin: jo ennen ainuttakaan patsasta piti kaivaa ja kuljettaa pois tonneittain maa-ainesta tulevan haudan alueelta. Manin mukaan hautakummun pinta-alan arvioidaan nykyisellään olevan 350 x 350 metriä ja korkeuden 50−75 metriä sen mukaan, miltä sivulta mitataan.

Vaikka kaikki tämä maanalaisen ”elämän” eteen tehty vaivannäkö on monessa mielessä järjetöntä, se samalla herättää sekä hämmästynyttä ihailua että suurta arvostusta. Kaikki, mitä yli 2 000 vuotta sitten tehtiin, tehtiin pikkutarkan täydellisesti − katseilta näkymättömiin.

Faaraoiden hautoja on kaivettu ja tutkittu perin pohjin ja muumioituneita ruumiita laitettu näytteille museoon. Arkeologiassa hautarauha-käsitteellä lienee aivan oma merkityksensä. Onko lainkaan pohdittu sitä, olisivatko nuo syvälle maan syvyyksiin haudatut hallitsijat halunneet esille lasivitriineihin turistien tuijotettaviksi?

Keisarin löytämättömän ruumiin kunnosta kiinnostuneille Man esittelee asiaa mahdollisesti valaisevan toisen, hyvin varustetun hautalöydön. Vuosina 1972−74 Hunanin maakunnan Mawangduista kaivettiin kolme ylhäiseen perheeseen kuulunutta vainajaa: Dain markiisi, hänen vaimonsa ja ilmeisesti heidän poikansa. Hautojen todettiin olevan peräisin toiselta vuosisadalta eKr., vain noin 30 vuotta ensimmäisen keisarin kuoleman jälkeen.

Markiisittaren haudassa oli savi- ja puuhiilikerrosten suojaamista sypressilaudoista tehty ulkoarkku, jonka sisällä oli viisi lakattua arkkua sisäkkäin. Sisimmässä lepäsi 20 silkkikerrokseen kääritty markiisitar: ”Ruumiin nivelet taipuivat, sisäelimet ja niitä ympäröivät kudokset olivat ehjät ja iho oli joustava. Kun ihoa painoi, se palautui ennalleen. Säilytysaineen ruiskuttaminen ihon alle aiheutti turvotusta, joka laski melko nopeasti. Vainaja näytti viikko sitten kuolleelta.” Hyväkuntoiselle vainajalle tehtiin ruumiinavaus, jonka mukaan todennäköinen kuolinsyy oli sydänkohtaus.

Manin mukaan ruumiin säilyminen ei johtunut palsamoimisesta, muumioimisesta, jäädyttämisestä tai parkitsemisesta vaan hautapaikan ääriolosuhteista: ruumis oli ilma- ja vesitiiviiden arkkujen sisällä noin 13 asteen vakiolämpötilassa upotettuna ruskehtavaan nesteeseen. Neste osoittautui hopeasulfidiksi eli sinooperiksi, josta ensimmäisen keisarin aikana tehtiin punaista maalia.

Ja sitten joku menee ja avaa arkut ja samalla tuhoaa vuosituhansien takaisen työn tuloksen.

Sama koskee terrakottasotilaita: kohta restauroinnin alettua paikalle rakennetussa museossa huomattiin, että maan alta suotuisista olosuhteista nostamisen jälkeen sotilaat alkoivat pian rapistua ja kasvaa homesientä.

Nykyajan itsevaltaisimmatkin hallitsijat lienevät jo niin valistuneita, että jättävät mahtipontiset mausoleumit rakennuttamatta. Miksi tuhlata rikkauksiaan johonkin, mistä ei elämän päätyttyä ole itselle mitään iloa tai hyötyä? Sitä paitsi kukaan heistä tuskin haluaa kuuluttaa kuolemaansa jo ennalta − päinvastoin: kun annetaan itseä koskeva laki rajattomasta hallitusajasta, annetaan samalla ikään kuin ymmärtää sen voivan jatkua ikuisesti.

Millä on joulupöytämme katettu

Kaikkialla näinä aikoina toivotaan ja toivotetaan joulurauhaa. Tänä vuonna joulurauha on saanut kilpailijakseen sodan, joka jakelee ”ylenpalttisia lahjojaan” erityisesti Ukrainassa. Ilo, rauha ja hyvä tahto on korvattu tuholla, raivolla ja tappamisella.

Muualla kuin sodan keskipisteessä suunnitellaan täyttä päätä, mitä laitetaan joulupöytään. Kaikkea perinteistä, uutta erilaista vai jotain juhlavaa niistä aineksista, joita pystyy hankkimaan. Tänäkin vuonna monet pöydät suorastaan notkuvat herkkuja, kun taas toisissa pöydissä on pakko luopua jostain. Jonkun joulu menee pilalle siksi, ettei juuri hänen mieliruokaansa olekaan tarjolla. Toinen ähkyy ja puhisee yltäkylläisyytensä uuvuttamana.

Tänä jouluna on kuitenkin käynyt mahdottomaksi unohtaa, miten toisenlainen se on sodan keskellä eläville. Varmasti sielläkin istutaan mahdollisuuksien mukaan yhdessä joulupöytään, oli se kuinka vaatimaton tahansa. Siellä tärkeintä tuskin on ruoka, vaikkei ilmankaan oikein voi olla. Siellä jos missä toivotaan joulurauhaa.

Valitettavasti juuri sodan aloittaneessa maassa juhlitaan joulua eri aikaan, vasta tammikuussa. Kaikki tähän mennessä tehdyt hyökkäykset enteilevät, ettei sodan aloittanut herra P. tunne armoa salliakseen edes joulurauhaa viholliselleen.

Pöydistä puheen ollen, kuluneen vuoden uutiskuvista on jäänyt mieleen kaksi, jotka ilman taustatietoa itse tilanteista ovat suorastaan humoristisia.

Ensimmäisessä kuvassa herra P. istuu noin kolmimetrisen pöydän toisessa päässä, ja toisessa päässä istuu kuulolla hänen ranskalainen vieraansa, presidentti Macron. Pöytä on tyhjä, ei siis lounastreffejä tai illallisseurustelua. Etäisyydellä P. haluaa korostaa vähemmän lämpimiä välejä: turha tässä on mistään rauhanteosta keskustella.

Toinen kuva esittelee täysin erilaisen tilanteen. Siinä samainen sotaherra P. ja hänen puolustusministerinsä Šoigun ovat istahtaneet lähekkäin niin pienen pöydän ääreen, että siinä pystyy aistimaan jopa toistensa hengityksen. Hartiat lysyssä istuva herra P. näyttää siltä kuin olisi yrittänyt ahtautua puun ja kuoren väliin.

Kuva sai miettimään, miksi ihmeessä se annettiin julki.

Tuskin jää epäselväksi, valitseeko herra P. omalle jouluaterialleen pienen vai pitkän pöydän. Mitä hän siinä pöydässä mahtaa juhlia?

Kasvin kumppaneita ei kato kuihduta

Luonnon kaikkinaista monimuotoisuutta ei yksikään ihminen pitkänkään elämän aikana ehdi oppia tuntemaan. Ehkäpä brittiläinen Sir David Attenborough kuuluu pisimmälle päässeiden joukkoon? Toisaalta hän on elinaikanaan joutunut myös todistamaan monen lajin joutumista sukupuuton partaalle tai häviämistä kokonaan. Luontokadon ehkäisemisen tavoitteisiin pureudutaan parhaillaan YK:n luontokokouksessa Montrealissa (Ylen artikkeli 7.12.2022).

Tärkeimpiä syitä moninaisuuden köyhtymiseen ovat ruoantuotanto maalla ja merellä, metsätalous, teiden ja muiden väylien rakentaminen sekä kaupungistuminen. Metsiä, soita ja muita luonnonympäristöjä muutetaan pelloiksi, patoaltaiksi ja kaupungeiksi. Sen lisäksi tehomaataloudessa hyönteisiä hävitetään hyönteismyrkyillä sekä tuhotaan niiden asuinympäristönään käyttämää kasvillisuutta. (Wikipedian artikkelista)

Eri tavoin ahtaalle joutuneet kasvilajit luokitellaan vaarantuneiksi, erittäin uhanalaisiksi ja äärimmäisen uhanalaisiksi. Kun silmäilee niistä koottua listaa, huomaa kaksi seikkaa: Suurin osa kasveista on itselle täysin ennen kuulemattomia. Toiseksi kasveille annetuissa nimissä näkyy jälleen kerran rikkaasti ja luovasti käytetty suomen kieli, esimerkiksi horkkakatkero, pahtaketokeltto, ruijanvihvilä ja seinäraunioinen.

Kasvien tavoin myös ihmisen syntyä on kuvattu sanoin ”Maasta olet sinä tullut”. Niin ikään ihmislajin pitkän historian aikana myös kokonaisia kansoja on hävinnyt maan päältä, esimerkiksi etruskit, samnilaiset eli oskit sekä vandaalit.

Nykyihmistä ja lajin säilymistä voisi tarkastella leikkimielisin poiminnoin elimäkeläistyylisen kasvisanaston selitysoppaasta Napapaju − Sekovartisia selityksiä (2007). Kukaan tekijöistä Jaakko Heinimäki, Kaarle Kalliala, Tero Norkola ja Vesa Sisättö ei toimi biologian alalla.

Itse asiassa sattuikin äskettäin samaan tilaisuuteen kyssäkaali, henkilö, joka kysyy asiaa, jonka olet juuri selittänyt. Jos on tavannut aurinkolomailevan nuoren naishenkilön, jonka sanavarastoon ei koskaan ole kuulunut kiitos tai anteeksi, on kohdannut etelännurjasaran. Todennäköisesti eivät uhanalaisia.

Vuosiltaan huomattavasti kokeneempi hopeahanhikki on luonnoltaan vanha flirttaaja, joka ei ole osannut lopettaa charminsa hiipumisesta huolimatta. Hänen lirkutuksensa ei ehkä ole purrut loistotädykkeeseen, tuohon elämäniloiseen ja huumorintajuiseen vanhaanpiikaan, jota kaiken maailman auervaarat eivät ole saaneet masennettua. Hänelle toivoo vastedeskin vastustuskykyä ja kestävyyttä kovissakin luonnonoloissa.

Pääseekö kellosinikka, myöhästymiskammoinen virkailija, viisareistaan edes eläkkeellä? Naiset alistavissa yhteiskunnissa tuskin nähdään kilpimuoria, naispuolista mellakkapoliisia (vaikkakin parhaillaan Iranissa itselleen tilaa yrittää vallata hunturikko, musliminaisten emansipaatio). Siinä vaiheessa, kun tarvitaan rohtoliperiä eli sairaalapappia, tilanne on yleensä kääntynyt vakavaksi. Kuoleman sivuttua läheltä suomalainen vaikenee, korkeintaan liikuttelee huuliaan, kun lähtövirsiä veisataan. Silloin voisi pyytää avuksi avomaankurkun, hänhän on se hautajaisissa laulamalla lisätienestejä ansaitseva Sibelius-Akatemian opiskelija.

Suomen rajojen ulkopuolelle ovat levinneet peltovalvatti, EU:n virkamies, jonka tehtävänä on tarkastaa satelliittikuvista viljelyalojen suuruudet sekä kollegansa peltonarsku, joka toimii Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton lobbarina Brysselissä. Heidän kiireitään lienee lisännyt se, että omavarainen ruokatuotanto on kuluneena vuonna noussut arvoon arvaamattomaan.

Sosiaalisen median vauhdittamana on kasvuaan lisännyt digitaalinen lehtijuurikas, median vaurastuttama henkilö. (Silti kioskillakin vielä moni muu lankeaa päivänkakkaraan, iltapäivälehden lööpin pääviestiin. Voihan lehdestä toki löytyä myös kyläsirkunjyvä, seutukunnan juorukellon paljastama kullanarvoinen tieto.)

Urheilukisoja seuraavilla sohvaperunoilla riittää sanomista haurasloikoista, urheilijoista (erityisesti piirikunnallisen tason pituushyppääjistä), jotka lähetetään arvokisoihin ennemminkin kokemusta kuin menestystä keräämään. Helppo huudella sieltä tyynyjen välistä.

Jos ketkä niin pihasauniot eivät saunanrakastajien Suomessa kuole sukupuuttoon: näitä rintamamiestalonsa pihapenkillä pikkupyyhe lanteillaan saunan jälkeen jäähdytteleviä naapurinäijiä ei hävitetä edes juuriltaan repimällä. Talon paikka voi vaihtua, pyyhkeisiin kietoutuneet äijät penkeillään pysyvät.

Kaiken kaikkiaan tulevaisuus näyttää ihmislajin osalta varsin elinvoimaiselta. 

Oma ja toisen etu

Kielitoimiston sanakirjan mukaan etu ja etuus tarkoittavat samaa, tosin niin, että etuun liittyy useampia merkityksiä. Etu voi eri tilanteissa merkitä myönteistä, hyvää ominaisuutta tai seikkaa, jonkin asian valopuolta, ansiota tai avua sekä jostain saatavaa hyötyä tai voittoa.

Edun ja etuuden yhteinen merkitys tarkoittaa jonkin viran, aseman, jäsenyyden  tai elämäntilanteen perusteella myönnettyä etua. Kolmeen ensin mainittuun esimerkkinä asuntoetu, viimeiseen asumistuki.

Valta maistuu varmaan makealta, kun pääsee päättäjäksi ja lainsäätäjäksi. Näin on ehkä ajatellut joku eduskunnasta työpaikkaa haikaillut, jota on vuonna 2019 kiinnostanut tietää, mitä kuuluu siellä työskentelevän etuihin. Tuolloin hänen kirjasto.fi:stä saamansa vastauksen mukaan eduskunnan sivuilta sai vain vanhentunutta ja luultavasti vaillinaista tietoa.

Tiedossa olleista yleisimmistä eduista vastauksessa mainitaan seuraavat: veronalainen ravintoetu (eduskunnan ravintoloihin) 200 kertaa vuodessa, työterveyshuolto, hammashoitokorvaus (300 e sopimuskaudella), matkapuhelinetu, työaikajärjestely (liukuva työaika, etätyö), työmatkaetu (150 e/vuosi), liikunta- ja harrastustoiminta eduskunnan tiloissa, sairaan lapsen hoitopalveluetu (vain tietyissä tapauksissa), tavanomainen merkkipäivä- ja palvelusvuosimuistaminen, henkilöstömökki sekä lisäksi virkahenkilöille järjestetyt erilaiset koulutukset. Kaikki mainitut eivät koskeneet koko virkakuntaa.

Ajantasaista listausta tuntematta voi olettaa, että kansanedustajaa tuetaan  monessa muussakin asiassa. Kun matkat eduskuntaan aikanaan loppuvat ja jos edessä siintää tyhjä tulevaisuus, voi saada sopeutumisrahaa 1–3 vuotta. Sopeutumisrahan vähimmäismäärä kuitenkin ”on aina vähintään yhdeksän vuoden edustajapalvelusta kertynyt määrä”. Siis vaikka olisi työskennellyt vain yhden kauden eli neljä vuotta?

Ainakin osa eduskunnan ylimmästä virkahenkilöstöstä saa ladata oman sähköautonsa maksutta työpaikallaan, kenties myös kansanedustajat. Entä ulkomaille suuntautuvat henkilöstön virkistysmatkat?

Tasa-arvoisessa Suomessa kaikki vanhemmat (huoltajat) työpaikasta tai palkan suuruudesta riippumatta saavat jokaisesta lapsestaan myös lapsilisää, tämän vuoden joulukuussa peräti kaksinkertaisena.

Hyväpalkkaiset kansanedustajat ja muut samalla työpaikalla hyvin tuetut puhuvat varmaankin vain ajattelemattomuuttaan yhteiskunnan tuilla eläjistä.