Yhden totta, toisen tarua

Taiteilijalla on taiteilijan vapaus. Kuuluuko hänelle myös vastuu?

Romaanikirjailijat ottavat toisinaan päähenkilökseen historiallisen henkilön ja tiedettyjen faktojen ohella hänen tarinaansa elävöittääkseen täydentävät sitä keksityillä lisillä. Kirjailija joko käyttää omaa mielikuvitustaan tai tukeutuu johonkin todentamattomaan lähteeseen. Näin hän tietoisesti ottaa samoja vapauksia kuin täysin fiktiivisestä henkilöhahmosta kirjoittaessaan.

Jos romaani on ainoa lukijan tuntema tietolähde historiallisesta henkilöstä, sen välittämä tarina jää itämään ja kasvamaan hänen mieleensä koko totuutena. Sopivassa tilanteessa hän jakaa tätä ”totuutta” eteenpäin.

Olikin siis hilkulla tässä kierrättää totena perättömäksi havaittua tarinaa häämatkasta, joka myöhemmin pelasti erään kaupungin täydelliseltä tuholta. Italialaiskirjailija Paolo Giordano (1982−) käyttää tätä versiota romaaninsa Tasmanian (2022, suom. 2023) kohdassa, jossa hän muutoin vaikuttaa pitäytyvän ajankohdan tositapahtumissa. Yksityiskohta kuulosti sen verran kiinnostavalta, että oli pakko tarkistaa edes Wikipediasta, onko koko asiaa ensinkään mainittu missään.

Giordano kertoo mainitussa kohdassa Yhdysvaltain suunnitelmista pudottaa kaksi atomipommia Japaniin elokuussa 1945. Sopivien kaupunkien listalle oli haluttu vain koskemattomia kohteita, sillä ”− − huomattavien taloudellisten ja älyllisten ponnistelujen jälkeen ensimmäisten räjähdysten tarkoitus oli aiheuttaa niin mittavaa tuhoa kuin mahdollista, lyödä maailma ällikällä”.

Pääkaupunki Tokio oli jo pahoin tuhoutunut, joten sitä ei kelpuutettu joukkoon. Vanha pääkaupunki Kioto sen sijaan nostettiin kärkeen kulttuuristen ja symbolisten arvojensa takia. Lisäksi lukuisat puurakennukset palaessaan varmistaisivat helposti ja näyttävästi kaupungin tuhon. Hiroshima, joka oli selvinnyt pommituksista vahingoittumattomana, oli listalla toisena. Seuraavina Kokura, Niigata ja Nagasaki.

Kioton pelastukseksi koitui Yhdysvaltain silloinen sotaministeri Henry Stimson (1867−1950), joka vastoin tiedemiesten ja armeijan muodostaman komitean aikeita esitti, että on yksi kaupunki, jota ei ilman hänen lupaansa pommiteta. Mikä sitten olikin syy, se ei ilmeisesti ollut Giordanon edelleen levittämä ja perättömäksi havaittu väite, että Stimson oli parikymmentä vuotta aiemmin ollut Tokiossa häämatkalla eikä muistojensa takia sallinut sen tuhoamista.

Englanninkielisen Wikipedian mukaan Stimson kyllä poikkesi Tokiossa vuonna 1926 ja yöpyi siellä 1929, mutta kumpikin tapahtui yli 30 vuotta naimisiinmenon jälkeen. Häämatkaan vetoamista pidetään romantisoivana myyttinä ilman konkreettisia todisteita.

Lukija voi heittäytyä Giordanon tekstin vietäväksi ja ajatella tunteellisesti, että olipa hieno mies. Sellaista se rakkaus teettää. Yhden pelastuminen tarkoitti kuitenkin toisen tuhoa. Hiroshiman kohtalo oli näin sinetöity.

Giordanon mukaan atomipommin kehittäneen laboratorion johtaja yhdysvaltalainen Robert Oppenheimer (1904−1967) arvioi, että pommi voisi tuhota noin 20 000 kaupungin asukasta. Miten kylmäveristä joukkomurhan suunnittelua.

Todellisuudessa Hiroshimassa kuoli heti 70 000 asukasta ja toisen atomipommin kohteessa Nagasakissa 40 000. Lisäksi yhteensä 100 000 haavoittui. Viiden vuoden jälkeen kuolleita on arvioitu olleen 230 000−250 000. Miten olisi osattu hoitaa tai suojautua, kun ei vielä tiedetty mitään ydinsäteilystä, mustasta sateesta, ydinsaasteesta tai radioaktiivisesta laskeumasta, Giordano listaa ydinaseen aiheuttamiin kuolemiin johtaneita syitä.

Sittemmin on totisesti tiedetty ja siitä huolimatta oikein kilpailtu siitä, kuka saa kehitettyä tuhoisimmat aseet ja kerrytettyä suurimmat varastot. Tästä voi päätellä, että ihmiselle tuottaa jonkinlaista alkukantaista mielihyvää ajatus mahdollisuudesta tuhota koko ihmiskunta, lajitoverinsa, ja sen ohella kaikki muukin.

Molemmat atomipommi-iskut tehnyttä ja toistaiseksi ainutkertaisen valtavaa kertatuhoa aiheuttanutta suurvaltaa eli Yhdysvaltoja ei kuitenkaan taidettu koskaan syyttää terrorismista tai joukkomurhasta.

Oli väite Stimsonin häämatkasta perätön tai kenties sittenkin mahdollisesti totta, tämä muistuttaa joka tapauksessa siitä, että suuria, laajalti vaikuttavia päätöksiä tehdään usein hyvinkin henkilökohtaisista syistä. Nykymaailma joutuu tätä jatkuvasti todistamaan. Syitä voivat olla vaikka että sattuu vain huvittamaan tai pitää päästä lööpiksi etusivulle tai pelko kasvojen menetyksestä.

Samaten kyseinen väite saa miettimään, onko lukijan aina ryhdyttävä tarkistamaan tosiasioita, kun romaanissa käsitellään historiallisen henkilön elämää osin fiktiolla höystettynä? Totta vai tarua?

Kun maailman sivu kääntyi*

Lehtikierrätystä harrastava ystävä löysi äskettäin johonkin kätköön unohtamansa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen numeron vuodelta 2020. Ei tämän edemmäksi, kun maailma tuntuu sittemmin nyrjähtäneen sijoiltaan. 

Kummallista on, että ensimmäinen ajatus helmikuussa ilmestyneestä lehdestä liittyi koronapandemiaan, joka piileksi aivan nurkan takana mutta jonka valtaisaa ylivyöryä ei kuitenkaan osattu odottaa. Lehdessä ei ole siitä edes mainintaa. Kummallista sikäli, että kaiken maailman rajat sulkenut ajanjakso on oikeastaan jo pyyhkiytynyt muistista. Kuitenkaan epäilemättä, että joihinkin se varmasti on jättänyt pysyvämmät jäljet.

Sukujuuriaan tutkivaa ystävää oli kiinnostanut Jouni K. Kemppaisen kirjoittama artikkeli Euroopan kiinnostavimmasta paikasta, jota lähestyttäessä kehotetaan vielä miettimään, jatkaako eteenpäin vai kannattaisiko kääntyä pois. Kainuun pohjoisosassa sijaitsevasta Puolangasta olivat tuolloin etsineet jutunaihetta monet eurooppalaiset viestimet, vaikka kunnassa väki oli vähissä ja lähes kaikki palvelut lakkautettu, kuten monessa muussakin Suomen kunnassa.

Hankekoordinaattori Tommi Rajalan tehtäväksi annettiin markkinoida Puolangan pessimistipäiviä. Vaikka kunnan vakinainen väkimäärä on artikkelin julkaisuvuodesta edelleen laskemaan päin, erilaiset yleisötapahtumat ovat vetäneet aiempaa enemmän muualta tulevaa yleisöä.

Wikipedian mukaan Puolanka sijoittui vuonna 2025 väkiluvultaan (2 322 asukasta) sijalle 240. Suomessa on kaikkiaan 308 kuntaa, joista liki 100:ssa asuu alle 3 000 ihmistä. Viime aikoina on uutisoitu pienenpienistä ilonaiheista: maaseutu vetää yhä puoleensa ja autiotalot saavat uusia asukkaita.

Vuonna 2020 ei voinut edes kuvitella sodan alkamista missään päin maanosaamme. Nyt koko Euroopan voi katsoa olevan sotatilassa, vaikka vain yhdellä laidalla soditaan. Tykkien ja hävittäjien sijaan nykyajan aseina käytetään osumatarkkoja drooneja, joskin toisinaan ne saattavat harhautua (tai ne harhautetaan) myös muihin maihin. Katsookohan myös Puolangan pessimistipäivien johto vielä joskus aiheelliseksi pohtia ministerin äskettäistä neuvoa varautua droonihyökkäykseen?

Kuukausiliitteen toisessa artikkelissa Kolme miestä ja petos (kirj. Sami Sillanpää) käsiteltiin toisen maailmansodan lopun rauhanhierontaa Krimin Jaltalla helmikuussa 1945. Osallistujat Winston Churchill, Franklin D. Roosevelt ja Josif Stalin tuskin odottivat rauhansopimukseen päästävän tunneissa tai edes yhdessä päivässä, mihin muuan nykypäivän egoisti luulee kykenevänsä.

Sodan lopettamisen ohella konferenssin tärkeimpinä tavoitteina oli Saksan jakaminen ja Puolan kysymyksen ratkaiseminen sekä YK:n perustaminen. Maailmaa jaettiin kolmen maan johtajan omien intressien mukaan. Myös YK:n turvallisuusneuvoston tulevaa toimintaa tai oikeastaan toimimattomuutta ohjailtiin samoin sopimalla kunkin viiden pysyvän jäsenmaan oikeudesta veton käyttöön.

Saman vuoden huhtikuussa Roosevelt kuoli ja heinäkuun vaaleissa Churchill menetti asemansa Britannian johdossa. Historiaa tuntevat tietävät, mitä sitten tapahtui Stalinin räikeän diktatuurin nimissä.

Kolmas pitkä artikkeli (kirj. Anni Pesonen) käsittelee otsikon Sinut on tilastoitu mukaisesti sitä, miten kaikenlaista tietoa keräämällä kansalaisista on laadittu lukemattomia tilastoja erilaisiin tarkoituksiin. On vaikea kuvitella toimivaa yhteiskuntaa ilman luotettavaa numerotietoa. Onko kaikki sitten tarpeellista? Suomen virallisia tilastoja ylläpitää Tilastokeskus.

Suomi oli vielä osa Ruotsia, kun siellä sai alkunsa maailman vanhin säännöllisesti laadittu väestötilasto. Kuutisen vuotta tietojen keräämisen aloituksen jälkeen ensimmäiset tulokset saatiin 1755. 1800-luvulla tilastointia kehitettiin jo laajasti eri maissa. Lukemattomista tilastoista tutuimpia tämän päivän uutisista lienevät työllisyystilastot.

Tämän vuoden helmikuussa kerrottiin hallituksen aikeista leikata Tilastokeskuksen määrärahoja 6 miljoonaa euroa.

Jo useana vuonna ovat sään ääri-ilmiöt aiheuttaneet valtavia tuhoja eri puolilla maailmaa. Tänä kesänä Eurooppaa ovat laajasti kurittaneet ennätyshelteet sekä järkyttävät maastopalot. Ilmastonmuutos ei silti vaikuta vain kesäsäihin.

Kuukausiliitteen 2/2020 aloittaa Saska Saarikosken lyhyenlyhyt historiikki koululaisten talvella pitämän loman nimestä. 1930-luvulla voimistelunopettaja Santeri Hirvosen mielestä lasten olisi hyvä päästä lyhyelle lomalle hangille hiihtelemään. Lomaehdotus hyväksyttiin ja nimettiin hiihtolomaksi. Vuonna 1972 muiden harrastusten tultua hiihdon rinnalle nimi muutettiin urheilulomaksi. Vaikka 1990-luvulla ehkä vielä urheiltiinkin vapaaehtoisesti, nimi haluttiin jälleen vaihtaa: siitä tuli talviloma.

Lopuksi toimittaja enteilee jo tulevaa nimenmuutosta, koska talvet hankineen ja jäineen ovat katoamassa. Seuraavaksi lomaa kutsutaankin sitten kevätlomaksi. Silloin päästään poimimaan myös ensimmäiset leskenlehdet.

 

*Arto Mellerin mietelausetta mukaillen Älä sano, että näin on ollut maailman sivu. Se kääntyy.

Valokuva − museo ilman seiniä*

”Kamera oli valmistettu niin, että sen neljäkymmentämillinen linssi mahtui napinläpeen. Kamera laukesi kuvauksen kohteen huomaamatta, kun taskussa olevasta narusta vedettiin.” Lauseet korealaisen Kyung-sook Shinin (1963−) romaanista Hovitanssija (2014, suom. 2019) kuulostivat aluksi vain lennokkaan mielikuvituksen tuotteelta.

Tarinassa mainittu kohta ajoittuu vuoteen 1888, jolloin camera obscura ‑tekniikasta kehittynyt kamera ylipäänsä sellaisena, kuin se nykyaikana tunnetaan (tai oikeammin ennen kännyköitä tunnettiin), oli vielä varsin alkutekijöissään. Useimmiten valokuvauksen historiasta kertovissa dokumenteissa ja fiktiossa on käytetty isoa, jalustalla pidettävää laatikkokameraa. Vuonna 1886, siis kaksi vuotta ennen romaanissa mainittua vuotta, Georg Eastmanin perustama Kodak toi markkinoille ennen digiaikaa käytössä olleen rullafilmin.

Erikoisesta kamerasta ja sillä kerrallaan saaduista kuudesta pyöreästä kuvasta löytyy kuitenkin todisteita vaikkapa Suomen valokuvataiteen museon sivuilta. Kameran keksijäksi mainitaan Robert D. Gray, mutta nimensä sille antoi valmistusoikeudet ostanut C. P. Stirn. Ensimmäiset kamerat tehtiin 1886 New Yorkissa (siis samana vuonna kuin rullafilmi syntyi), ja Stirnin Berliinissä asunut veli alkoi valmistaa niitä Euroopassa. Romaanissa Koreaan lähetetty ranskalainen diplomaatti toi napinläpikameran mukanaan.

Salapoliisikameraksikin kutsutulla laitteella saattoi kuvata salaa kohteen tietämättä. Sittemmin salakuvaajat ovat itse lymyilleet pitkine putkineen pusikoissa ja muissa piilopaikoissa, kunnes päästiin kännykkäaikaan, jolloin kuvaamista tuskin enää juuri edes yritetään peitellä. Mutta jos kuitenkin on tarve peitellä, varmaan kameran saa nykyään mahtumaan vaikka nuppineulan päähän.

Jos oli aikansa outo lintu napinläpeen ujutettu pienoiskamera, niin olivat myös vuonna 2022 valmistuneen dokumentin Neuvostopysäkkien lumo kohteeksi valitut Neuvostoliiton ajan bussipysäkit. Kanadalaiselle valokuvaajalle Christopher Herwigille (1974−) ne tarkoittivat yli 50 000 kilometrin kiertomatkaa ”etsin kunnes löydän sun ‑tyyliin” entisissä neuvostotasavalloissa, muun muassa Armeniassa, Azerbaidžanissa, Georgiassa,Liettuassa, Moldovassa, Ukrainassa, Uzbekistanissa, Valko-Venäjällä ja Virossa.

Herwig kuvasi 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun aikaista erittäin persoonallista pienoisarkkitehtuuria monien kansallisuuksien maassa, jossa yksilöllisyyttään ei liiemmin kannattanut esitellä eikä erottua joukosta. Tuon ajan televisiokuvissa itänaapurista on nähty enimmäkseen ankeita, toinen toisensa näköisiä betonikerrostalojärkäleitä.

Onkin mysteeri, miten kymmenet ja kymmenet erilaiset bussipysäkit ovat saaneet olemassaolon mahdollisuuden. Niiden muodot ja väritykset vaihtelevat äärestä toiseen, yksinkertaisen ison betonisormuksen näköisestä suorastaan häikäisevään, pääosin sinisävyisin mosaiikein koristeltuun simpukkamalliin. Dokumentissa haastatellaan muun muassa kahta virolaista hämähäkkipysäkin rakentajaa sekä mosaiikkikoristeluja tehnyttä taitelijaa Zurab Tseretiliä (1934−2025).

Monet pysäkeistä näyttivät sijaitsevan harvaan asutuilla seuduilla ja kaupunkikeskustojen ulkopuolella tehtaiden läheisyydessä, paikoissa, joihin alituisen kontrollin lonkerot eivät yhtä helposti ulottuneet. Vaikka osa pysäkeistä on jo itsestään romahtanut tai ne on purettu, Herwig sai kuitenkin tallennettua hienon ja historiallisesti arvokkaan kokoelman tästä erikoisen pienoisarkkitehtuurin aikakaudesta. Toisaalta bussipysäkit valitettavasti muistuttavat monia paikallisia asukkaita ajasta, jonka he haluaisivat vain unohtaa.

”Today, cursed by the memory of the era in which they were created, many bus stops have been torn down or disregarded as strange and embarrassing. Few people see them as the phenomenon Herwig does. He considers them to be one of the largest and most diverse architectural collections in existence. Their rejection of established forms is key to this appreciation. Herwig’s twenty year-long efforts in photographing hundreds of bus stops is an attempt to memorialize them before they are all demolished.” (sivulla About The Film)

 

*Otsikko peräisin filosofi Marshall McLuhanilta (1911−1980) Jarkko Laineen toimittaman Suuren sitaattisanakirjan (1983) mukaan.