Valokuva − museo ilman seiniä*

”Kamera oli valmistettu niin, että sen neljäkymmentämillinen linssi mahtui napinläpeen. Kamera laukesi kuvauksen kohteen huomaamatta, kun taskussa olevasta narusta vedettiin.” Lauseet korealaisen Kyung-sook Shinin (1963−) romaanista Hovitanssija (2014, suom. 2019) kuulostivat aluksi vain lennokkaan mielikuvituksen tuotteelta.

Tarinassa mainittu kohta ajoittuu vuoteen 1888, jolloin camera obscura ‑tekniikasta kehittynyt kamera ylipäänsä sellaisena, kuin se nykyaikana tunnetaan (tai oikeammin ennen kännyköitä tunnettiin), oli vielä varsin alkutekijöissään. Useimmiten valokuvauksen historiasta kertovissa dokumenteissa ja fiktiossa on käytetty isoa, jalustalla pidettävää laatikkokameraa. Vuonna 1886, siis kaksi vuotta ennen romaanissa mainittua vuotta, Georg Eastmanin perustama Kodak toi markkinoille ennen digiaikaa käytössä olleen rullafilmin.

Erikoisesta kamerasta ja sillä kerrallaan saaduista kuudesta pyöreästä kuvasta löytyy kuitenkin todisteita vaikkapa Suomen valokuvataiteen museon sivuilta. Kameran keksijäksi mainitaan Robert D. Gray, mutta nimensä sille antoi valmistusoikeudet ostanut C. P. Stirn. Ensimmäiset kamerat tehtiin 1886 New Yorkissa (siis samana vuonna kuin rullafilmi syntyi), ja Stirnin Berliinissä asunut veli alkoi valmistaa niitä Euroopassa. Romaanissa Koreaan lähetetty ranskalainen diplomaatti toi napinläpikameran mukanaan.

Salapoliisikameraksikin kutsutulla laitteella saattoi kuvata salaa kohteen tietämättä. Sittemmin salakuvaajat ovat itse lymyilleet pitkine putkineen pusikoissa ja muissa piilopaikoissa, kunnes päästiin kännykkäaikaan, jolloin kuvaamista tuskin enää juuri edes yritetään peitellä. Mutta jos kuitenkin on tarve peitellä, varmaan kameran saa nykyään mahtumaan vaikka nuppineulan päähän.

Jos oli aikansa outo lintu napinläpeen ujutettu pienoiskamera, niin olivat myös vuonna 2022 valmistuneen dokumentin Neuvostopysäkkien lumo kohteeksi valitut Neuvostoliiton ajan bussipysäkit. Kanadalaiselle valokuvaajalle Christopher Herwigille (1974−) ne tarkoittivat yli 50 000 kilometrin kiertomatkaa ”etsin kunnes löydän sun ‑tyyliin” entisissä neuvostotasavalloissa, muun muassa Armeniassa, Azerbaidžanissa, Georgiassa,Liettuassa, Moldovassa, Ukrainassa, Uzbekistanissa, Valko-Venäjällä ja Virossa.

Herwig kuvasi 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun aikaista erittäin persoonallista pienoisarkkitehtuuria monien kansallisuuksien maassa, jossa yksilöllisyyttään ei liiemmin kannattanut esitellä eikä erottua joukosta. Tuon ajan televisiokuvissa itänaapurista on nähty enimmäkseen ankeita, toinen toisensa näköisiä betonikerrostalojärkäleitä.

Onkin mysteeri, miten kymmenet ja kymmenet erilaiset bussipysäkit ovat saaneet olemassaolon mahdollisuuden. Niiden muodot ja väritykset vaihtelevat äärestä toiseen, yksinkertaisen ison betonisormuksen näköisestä suorastaan häikäisevään, pääosin sinisävyisin mosaiikein koristeltuun simpukkamalliin. Dokumentissa haastatellaan muun muassa kahta virolaista hämähäkkipysäkin rakentajaa sekä mosaiikkikoristeluja tehnyttä taitelijaa Zurab Tseretiliä (1934−2025).

Monet pysäkeistä näyttivät sijaitsevan harvaan asutuilla seuduilla ja kaupunkikeskustojen ulkopuolella tehtaiden läheisyydessä, paikoissa, joihin alituisen kontrollin lonkerot eivät yhtä helposti ulottuneet. Vaikka osa pysäkeistä on jo itsestään romahtanut tai ne on purettu, Herwig sai kuitenkin tallennettua hienon ja historiallisesti arvokkaan kokoelman tästä erikoisen pienoisarkkitehtuurin aikakaudesta. Toisaalta bussipysäkit valitettavasti muistuttavat monia paikallisia asukkaita ajasta, jonka he haluaisivat vain unohtaa.

”Today, cursed by the memory of the era in which they were created, many bus stops have been torn down or disregarded as strange and embarrassing. Few people see them as the phenomenon Herwig does. He considers them to be one of the largest and most diverse architectural collections in existence. Their rejection of established forms is key to this appreciation. Herwig’s twenty year-long efforts in photographing hundreds of bus stops is an attempt to memorialize them before they are all demolished.” (sivulla About The Film)

 

*Otsikko peräisin filosofi Marshall McLuhanilta (1911−1980) Jarkko Laineen toimittaman Suuren sitaattisanakirjan (1983) mukaan.

Onko historialla arvoa, jos siitä ei opita mitään

Kouluvuosien jälkeen on lukuisia kertoja joutunut huomaamaan, miten vähän mistään tuolloin tiesi ja ymmärsi. Lapsena ja nuorena mieli on kyllä muokkautuvampi, mutta asioiden ja niiden yhteyksien ymmärtäminen vaatii paljon enemmän. Niin moni asia liittyy toisiin sekä nykyajassa että historian perspektiivissä.

Kaikellahan on oma historiansa. ”Historia ei ole muiden tieteiden kilpailija. Se on pikemminkin rakennus, jonka sisällä kaikki muut pitävät majaa.” (G. O. Trevelyan, 1838−1928)

Harmillisesti lukion historianopettaja oli tappaa oppilaidensa mahdollisen kiinnostuksen oppiainettaan ja sen merkitystä kohtaan. Hän oli valinnut opetusmenetelmäkseen puuduttavan yksinpuhelun, jonka hän silloin tällöin keskeytti − kai nuokkuvia oppilaita herätelläkseen − esittämällä kysymyksen suosikilleen. Johtuiko sitten opettajasta vai mahdollisesti valikoivasti kirjoitetusta oppikirjasta, esimerkiksi hyytävää totuutta holokaustista eli juutalaisten joukkotuhosta ei joko käsitelty tunneilla lainkaan tai siitä ei jäänyt minkäänlaista muistijälkeä.

Kun vuonna 1978 valmistunut sarja Polttouhrit aikoinaan esitettiin televisiossa, kriitikko Roope Alftanin mukaan se kaikkine puutteineenkin kertoi tuolloin nuorille ”sen, mitä mikään raportti, oppitunti, romaani, sarjakuva tai laulu ei ole tähän saakka saanut heitä tajuamaan” (Wikipedia). Nykyään tietoa on saatavissa pilvin pimein, niin oikeaa, todennettua kuin vääristeltyä, valheellista ja jopa koko tuhon kieltävää ”tietoa”.

Vaikka on lukenut useita aihetta käsitteleviä kirjoja sekä nähnyt elokuvia ja dokumentteja, yhä vielä eteen näyttää tulevan jotain sellaista, mistä ei ole ennen ollut tietoinen. Edelleen voi järkyttyä natsi-ideologiaan uskovien järkkymättömästä kyvystä vihaan ja varsinkin sen osoittamiseen. Polttouuneihin ei joutunut vain suihkussa kuoliaaksi kaasutettujen ruumiita. Dokumentissa Natsijohtajat oikeuden edessä keskitysleiriltä pelastunut todistaja kertoi, että niihin heitettiin myös eläviä lapsia. ”En kadu mitään”, totesi yksi johtajista.

Makaaberi toiminta tuo mieleen aivan toisenlaisessa yhteydessä käytetyn ilmauksen ”kansojen sulatusuuni”.

”Minun nuorin poikani, joka on varttunut sodan aikana, kysyi kerran kädettömistä ja jalattomista kuultuaan: ’Mutta mihin ne kelpaavat, isä, joilla ei ole päätä?’ ’Ne kelpaavat hallitukseen’, minä sanoin.” (Israel Zangwill)

Sitaatit saavat usein etsimään lisätietoa esittäjästä. Wikipediasta ilmenee, että brittiläinen Zangwill (1864−1926) oli juutalainen, joka (voisi sanoa onnekseen) ehti kuolla ennen kansaansa kohdistunutta joukkotuhoa. Keskustelunpätkä oman pojan kanssa viitanneekin ensimmäisen maailmansodan aikaan. Siitä ei ilmene, piikitteleekö hän oman vai jonkin toisen maan hallitusta.

Juuri Zangwill kirjoitti aikoinaan Yhdysvalloissa suosituksi tulleen näytelmän ”The Melting Pot”, joka voidaan kääntää myös sanalla sulatusuuni. Wikipedian mukaan se käsittelee Yhdysvaltoihin saapuneita siirtolaisia ja maan kykyä sulauttaa tulijat osaksi kansakuntaa heidän panostaan hyödyntäen. Näytelmässä tuodaan kuitenkin esiin myös ongelmakohtia, kuten jännitteet eri uskontokuntien välillä sekä oman paikan löytäminen ja oman kulttuuriperinnön säilyminen uudessa yhteiskunnassa. Aivan kuin tätä päivää.

Zangwill kuului liikkeeseen, joka syntyi 1900-luvun alussa vastavoimaksi nousevalle antisemitismille. Hän perusti oman liikkeen nimeltä Jewish Territorialist Organization (ITO) vuonna 1905 ja kannatti ajatusta "A land without a people for a people without a land". Tällaisena tyhjänä maana, vapaana asutettavaksi hän piti jonkin aikaa Palestiinaa. Juutalaisten kotimaaksi liikkeessä kaavailtiin lisäksi − tosin huonolla menestyksellä − eri kohteita muun muassa Kanadassa, Australiassa, Aasiassa ja Afrikassa. ITO hajosi vuonna 1925.

Zangwill ei ennen kuolemaansa ehtinyt nähdä myöskään juutalaisten valtion Israelin perustamista Palestiinan alueelle vuonna 1948 eikä siitä asti jatkunutta ongelmallista, usein väkivaltaista suhdetta naapurin kanssa. Olisi kai liian naiivia ulkopuolisten ajatella, että kerran kaikki mahdolliset julmuudet ja lähes hävityksen kokenut kansa ei, toisin kuin kuolemaa kylväneet natsit, muuta haluaisi kuin elää rauhassa ja suvaita kaikenlaisia ihmisiä. Tai ehkä suurin osa kansalaisista haluaakin juuri tätä, mutta ”päättömät hallitukset” eivät sitä heille suo.