Lankeemus ja ylösnousemus

Viime syksyn uutuutena Fem-kanavalla aloitti ruotsalais-norjalainen haastatteluohjelma Skavlan, johon juontaja Fredrik Skavlan oli saanut mukaan monien alojen kuuluisuuksia eri puolilta maailmaa. Syksyltä jäi kuitenkin nimiä paremmin mieleen kaksi tarinaa, jotka liittyivät työelämään ja edustivat lähinnä sen äärilaitoja.

Ensimmäisessä tapauksessa haastateltava kertoi yrityksestä, joka oli keksinyt oman keinonsa rajoittaa liian innokkaiden työntekijöiden ylitöiden tekemistä. Päivittäin kello 18 firmassa tapahtuu ylösnousemus: vaijerein kattoon kiinnitetyt työpöydät nousevat työntekijöiden ulottumattomiin. Mitäs teet, jos työvälineet menevät samaa tietä.

Hyvä keino muuten, mutta onkohan vähäkäyttöinen? Useimmillehan työväline on jo kasvanut erottamattomasti käteen kiinni. Työpaikalla tehtävää ylityötä voisi vastaavasti vähentää esimerkiksi sammuttamalla kaikki valot automaattisesti samaan aikaan. Ehkei kukaan sentään enää kännykän valossa viitsi raportteja tai taulukoita väkertää.

Toisessa tapauksessa sivuttiin aihetta ”sairaana töissä”. Kun edellisessä tapahtui ylösnousemus, tässä tapahtui lankeemus: esiintymässä olleen rockyhtyeen jäsen putosi lavalta ja mursi jalkansa. Skavlan muisteli yhdysvaltalaisen Foo Fighter -yhtyeen kahden jäsenen, Dave Grohlin ja Taylor Hawkinsin kanssa Götebogin konserttia, joka oli tyssätä heti alkuminuuteilla Grohlin loukkaantumiseen.

Grohl ei kuitenkaan ”vähästä” hätkähtänyt. Hän ei halunnut jättää työtehtävää väliin ja näin pettää lippunsa maksaneita kuulijoita, vaan vei parituntisen konsertin loppuun yleisön joukosta löytyneen lääkärin avulla. Lääkäri antoi Grohlille ensiapua ja kannatteli lopun aikaa tämän jalkaa käsissään, niin että rokkari saattoi tuolilla istuen jatkaa konserttia.

Kun terveys pettää, vaikeinta töistä pois jääminen on velvollisuudentuntoiselle ihmiselle. Luultavasti juuri useimmat esiintyvät taitelijat tuntevat sen painon raskaana niskassaan – sekä yleisön takia että tietenkin myös taloudellisessa mielessä.

Kuinka hyvin tai huonosti Foo Fightersin ruotsalaisyleisö olisi ymmärtänyt odotetun tapahtuman keskeyttämisen ja Grohlin lähdön sairaalaan? Siihen ei saatu vastausta, mutta konsertin jatkaminen todennäköisesti vain lisäsi yhtyeen suosiota.

Ei se silti tarkoita, että jokaisen pitäisi ottaa sankarin viitta harteilleen oman terveytensä kustannuksella.

Puhdistus

Virheet on keksitty, jotta ne jäisivät mieleen. Suorat tornit unohtuvat, mutta kaikki muistavat Pisan kaltevan tornin. Kari Hotakainen

Vuosien ajan Matti Nykänen on päässyt otsikoihin milloin avioerojensa, milloin törttöilyjensä takia. Kuka enää muistaa hänet suurena mäkihyppääjänä, joka voitti urallaan muun muassa viisi olympiamitalia (kolme henkilökohtaista kultaa sekä yhden joukkuekultamitalin) ja lukuisia maailmanmestaruusmitaleja. Kovin moni muu suomalaisurheilija ei omassa lajissaan ole yltänyt samaan. Nykäsen aika oli siis mannaa menestystä janoavalle urheilukansalle.

Viime vuonna maailmanlaajuiseksi levinnyt ahdistelun vastainen kampanja nosti esille pitkään pinnan alla muhineen asian. Nähtäväksi jää, leimataanko kaikki ahdistelusta syytetyt tästä lähtien pelkiksi törkyläjiksi, oli heidän elämänuransa millainen tahansa. Jotain viitettä siihen suuntaan on antanut näyttelijä Kevin Spaceyn tapaus. Hänet jo pyyhittiin pois yhdestä elokuvasta ja korvattiin toisella näyttelijällä, ja toinen elokuva jätettiin julkaisematta kokonaan (Helsingin Sanomat 11.1.2018).

Syytöksistä ja leimasta huolimatta Spacey on lahjakas näyttelijä, jolla on takanaan menestyksekäs ura ja monta erinomaista roolisuoritusta. Joutuvatko ne kaikki nyt roskiin tai kiellettyjen elokuvien listalle? Ehkä vain otetaan tavaksi mainita ohjelmatiedoissa tämä viimeisin käänne hänen elämässään.

Kaikissa meissä on enemmän kuin yksi puoli. Tuskinpa myöskään ahdistelun kohteeksi joutuneet, niin ikään lahjakkaat näyttelijät tai muut haluavat, että heidät muistetaan pelkästään tästä asiasta.

Elokuussa 2017 Yhdysvalloissa tennesseeläinen elokuvateatteri päätti lopettaa legendaarisen Tuulen viemää -elokuvan (1939) esittämisen 34 vuoden jälkeen. Margaret Mitchellin romaaniin perustuvan elokuvan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain sisällissotaan (1861–1865), jossa keskeinen kiistanaihe oli etelävaltioiden suosima orjuus.

Kyseinen teatteri oli saanut valituksia, joiden mukaan elokuva on ”racially insensitive”. Valitusten tekijöitä voi ymmärtää siinä mielessä, että Yhdysvalloissa mustaihoisia saatetaan kohdella edelleen aivan toisin kuin valkoihoisia. Esimerkiksi poliisien toiminta on usein tyrmistyttävää: ihminen voi tulla ammutuksi kadulle tai autoonsa pelkästään sen takia, että on musta ja siksi epäilyttävä.

Ei historiaa kuitenkaan kieltämällä muuteta toiseksi. 

Mitä tästä kaikesta vielä seuraa? Voiko Spaceyn ja Tuulen viemää -elokuvan hyllyttäminen johtaa alalla laajempaankin ”puhdistusoperaatioon”?

Mato korvassa

Valtava tumma pilvi kieppuu taivaalla kuvittamassa Hollow Talk -musiikkivideota. Toisin kuin ensin luulee, miljoonien hyönteisten sijaan yhteen on kerääntynyt tuhansia lintuja. Kuten videon kuvaajakin toteaa, synkän eläväinen pilvi sopii hyvin musiikin tunnelmaan.

Mahtoiko Choir of Young Believers aavistaa, millainen täysosuma kappaleesta tulisi? Silta-rikossarjan myötä se nousi heti unohtumattomien tunnusmusiikkien listan kärkisijoille. Sen ylittää parin nuotin mitalla vain Twin Peaksin tunnusmusiikki, joka on Angelo Badalamentin säveltämä, yhtä tummasävyinen kuin Hollow Talk. Vaikka Twin Peaks toisella kaudellaan loppua kohti edetessään muuttui liian oudoksi seurata ja kolmaskin jäi katsomatta, mikään ei voi viedä musiikin tehoa ja tenhoa.

Vai ylittääkö sittenkään? Tarkemmin kuunnellen vaihdan järjestystä, sillä Hollow Talkin särmikäs tummuus kiehtoo vielä enemmän. Videon tempoileva lintuparvi tuo mieleen jonkin tai jonkun, joka epätoivoisesti pyristelee irti verkosta päästäkseen vapauteen.

Ilmeisesti kappaleiden melankolia ei viehätä vain siihen taipuvaisia ihmisiä vaan on osunut monen muunkin musiikillisen makuhermoon.

Sitten jotain aivan muuta. Jossain vanhassa laulussa lauletaan: Näin huusi viimeinen tuo mohikaani, Villiä länttä enää ole ei. Villi länsi on jo aikaa sitten kesytetty, eikä lännensarjoille taida Yhdysvalloissa paljonkaan olla enää tilausta. Mikä sitten onkaan ollut lännensarjojen suurin ja kaunein, tarttuvimman tunnusmusiikin lienee tarjonnut Bonanza.

Tekijöillä Jay Livingstonilla ja Ray Evansilla tuntuu olleen tuli häntäluun alla. Vaikka maailman meno on nykyään niin hektinen, näin nopeatempoista tunnusmusiikkia ei taideta silti sarjoihin säveltää. Jos nyt mato luikertaa korvaan, sen tahdissa jalkapatikkakin taittuu kuin leikiten. 

Hei, laukkaa ratsu reima!