Entä jos myötäkäyminen saa meidät mykistymään*

Maailmanmeno ei teknologian kehityksestä huolimatta kaikessa suuntaa eteenpäin vaan näyttää ihmismielen vaikutuksesta liikkuvan kuin vuorovesi edestakaisin. Sananlaskukin sanoo: Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Näinä aikoina muun muassa tasa-arvo, demokratia sekä suomalaisten lukutaito ovat osoittaneet merkkejä taantuvasta kehityksestä. 

Esimerkiksi monin paikoin Euroopassa ja Yhdysvalloissa on levinnyt lakiin kirjattuna suuntaus, ettei naisella ole oikeutta päättää, haluaako synnyttää lapsia vai ei. Afganistanissa naiselle ei anneta enää mitään arvoa, joten koteihinsa pakotetuille nimitys kotirouva kuulostaisi tässä tapauksessa suorastaan Taliban-hallinnon mielistelyltä. Pitkään ja hitaasti edennyt naisen aseman tasa-arvokehitys pyyhkäistiin hetkessä olemattomiin.

Viikon sisällä melkein peräkkäisinä päivinä televisionkatsoja sai nähdäkseen, miten toisaalta Iranissa naiset henkensä kaupalla taistelevat heille asetettuja tiukkoja (pukeutumis)sääntöjä vastaan (Ulkolinja: Iranilaiset eivät luovuta, 20.10.23), ja toisaalta miten osa brittinaisista on päättänyt palata perinteisen vaimon rooliin ja jäädä hoitamaan kotia ja lapsia (dokumentti Stacey Dooley yökylässä: Perinteiset kotirouvat, 22.10.23).

On hyvä muistaa, että oma vapaa valinta ja ulkoapäin asetettu pakko eivät ole sama asia.

Dooleyn dokumentissa brittivaimolla on kaksi tutkintoa ja ura, jotka saivat jäädä sikseen. Lapsista kolmas on äskettäin syntynyt. Kotiäitiyden valinnut vaimo näyttää aina tyyneltä ja huolitellulta ja vakuuttaa olevansa tyytyväinen ratkaisuunsa. Mies myhäilee vieressä annettuaan arvionsa vaimolle valitsemastaan juhla-asusta, josta sillä kertaa ei tarvinnut huomauttaa, että jokin toinen mekko sopisi paremmin tämän vartalolle.

Mielessä käy, että brittiparilla pitää rakkauden lisäksi olla luja (ja sokea) luottamus paitsi toisiinsa myös sellaiseen tulevaisuuteen, joka ei tuo mukanaan minkäänlaisia katastrofeja, kuten vakavaa sairautta, onnettomuutta, työttömyyttä tai avioeroa. Talous on täysin työssä käyvän miehen varassa. Vaimo hoitaa yhteiseltä tililtä menot, mies maksaa hänelle taskurahaa eikä sanojensa mukaan tutki joka kuittia. Hänkin on tyytyväinen, kunhan vaimo on kuuliainen ja tarjoaa ateriat oikeaan aikaan.

Perheen elättämisen lisäksi miehen varassa on myös turvallisuus: hänen tehtävänsä on suojella vaimoa ja lapsia. Oma perhe vaikuttaa olevan tärkein − työn omakohtaisesta merkityksestä ei ohjelmassa puhuta.

Brittimies siis ajattelee erilaisista uhka- ja hätätilanteista samoin kuin yleisesti on totuttu: naiset ja lapset ensin. Pelastustoimiin lähdetään tätä käytäntöä noudattaen sillä perusteella, että naisilla ja lapsilla on usein heikommat mahdollisuudet selviytyä ilman apua. Toisaalta nykyisin yhä useampi nainen haluaa osoittaa pärjäävänsä myös fyysisesti rankoissa tilanteissa yhtä hyvin kuin mies.

Toisten käsitys perheestä kattaa koko suvun. Kun uusinta sotaa Lähi-idässä oli käyty muutama päivä, uutisissa (11.10.2023) raportoitiin tilanteesta, jossa Israel oli tehnyt vastahyökkäyksen Gazaan. Pelastustoimien ja raunioiden keskellä haastateltu gazalaismies kertoi yhteensä 11 läheisen kuolemasta: ”Menetin isäni, setäni, veljeni, serkkuni ja kaksi muuta perheestäni. Lisäksi menetin vaimoni, joka oli raskaana.” Todennäköisesti ”kaksi muuta” olivat myös miespuolisia. Oli pysähdyttävää huomata, ettei edes noin järkyttävässä tilanteessa arvojärjestys muuttunut − vaimolle heltisi kuin sivuhuomautuksena vasta viimeinen sija.

Miehen valtavaa henkilökohtaista murhetta on mahdoton käsittää. Ehkä vaimo puolestaan kantoi eläessään suurta surua siitä, ettei ollut miehelleen koskaan se tärkein.

Sanat ovat tekoja (Ernest Dimnet 1866−1954).

*Otsikko laina Paavo Haavikon runosta

 

Nuoren tytön värianalyysi

”Kun mä olin kakstoista, mutsi ja faija piti mulle kaks puhuttelua. Toinen oli se perinteinen kukkia ja mehiläisiä ‑juttu. −− Toinen puhuttelu koski sitä, mitä pitää tehdä jos poliisi pysäyttää.”

Kirjan takakanteen lainattu tekstinpätkä on nuortenkirjasta. Sen sisällöstä oikeastaan mikään ei kosketa omaa elämänpiiriä suoraan, mutta aiheet ovat tietenkin tuttuja, lähinnä uutisten ja viestimien välityksellä: amerikkalainen (nuoriso)kulttuuri, jengit ja jengiväkivalta, huumeet (sivuosassa), poliisiväkivalta, ampuma-aseet sekä erivärisyys ja siitä aiheutuvat ristiriidat. Vaikka konkreettisempaa tuttavuutta erityisesti huumeiden ja väkivallan kanssa haluaakin kaikin keinoin välttää, yhdysvaltalaisen Angie Thomasin (1988−) kirja kannatti ehdottomasti lukea.

Romaanin Viha jonka kylvät (2017) kertoja 16-vuotias Starr vie lukijan mukaansatempaavasti keskelle elämää, jollaista moni mustaihoinen amerikkalaisnuori elää. Ei siis mitään Beverly Hills 90210 ‑tyylistä menoa. Kunhan vain saa laittaa kulloiseenkin asuun sopivat koristossut, mieluiten Jordanit.

Starr on jo ennen jälkimmäistä puhuttelua todistanut vääräksi mutsinsa oletuksen, että 12-vuotias on varoittavan tiedon saamiseen liian nuori. Jo kymmenvuotiaana tyttö oli nähnyt, miten suihkuavan vesipostin alle oli ohi ajaneesta autosta ammuttu samanikäinen ystävä.

Starrin omien sanojen mukaan hänet oli kasvatettu käyttäytymään fiksusti poliisien seurassa, ei pelkäämään heitä. Jos siis virkavalta pysäyttää, on tehtävä juuri niin kuin käsketään: ”Pidä kädet näkyvissä. Älä tee äkkinäisiä liikkeitä. Puhu vaan kun sua puhutellaan.” Fiksuus ei kuitenkaan lopulta riittänyt estämään pelkoa.

Tosielämässäkään Yhdysvalloissa vaikka kuinka noudattaisi poliisin käskyjä, se ei tunnu merkitsevän mitään niiden antajalle. Lukuisien aiempien tapausten ohella poliisin liipaisinherkkä sormi toimi automaattiohjauksella jälleen kerran keskiviikkona 18. lokakuuta (HS: Poliisi ampui 16 vuotta vankilassa syyttömänä istuneen miehen). Miten voi toista ihmistä kohtaan tunnettu pelko olla noin sisäänrakennettua? Todetaanko myöhemmin oikeudessa taas kerran, että ampuminen oli uhriksi joutuneen syy, koska hän ei (uutisen mukaan) noudattanut käskyjä?

Vastaavaan tilanteeseen ystävänsä kanssa joutuneen Starrin henkinen paini asian käsittelemiseksi syvenee valkoisten koulua käyvän nuoren tytön tarkaksi värianalyysiksi. Kokemus pakottaa entistä tarkemmin tarkastelemaan elämän kaksijakoisuutta eriväristen ympäristöissä, jolloin myös ystävyyssuhteita on punnittava uudelleen. Kun pelko vähenee, rohkeus kasvaa.

Kirjailija on ikään kuin vastapainoksi kietonut monenlaisten epävarmuuksien, uhkien ja pelkojen keskellä elävän Starrin vanhempiensa ja sukulaisten osoittaman huolenpidon turvaan, jossa ei hellyydenosoituksia säästellä. Kuka edes kaipaa tavaraa syytäviä vanhempia?

 

Kissa nousee lukukirjan kannelle tähystämään maailmaa*

Kirjoittaminen on suvutonta lisääntymistä, tuumasi Eeva Kilpi ja lisääntyi kirjoittamalla runoja (mm. Runoja 1972−76).

Samaa mietti ehkä Aleksis Kivi yli 150 vuotta sitten kirjoittaessaan seitsemästä veljeksestä. Edelleen eri muodoissa elävän kertomuksen alkuperäinen kieli tosin saattaa olla harveneville nykylukijoille ylittämätön kynnys. Kynnyksen toisella puolella avautuu kuitenkin mitä mielenkiintoisin maailma, jonka runsaasti kuvailevan tyylin seasta voi poimia monenlaisia viisaita ajatuksia.

Kun nuorin veljes Eero taas kerran härnäilee isoveljeään tosikkomaista Juhania, yksioikoisempien miesten väliin käy asioiden eri puolia tarkastelemaan tottunut Aapo: − Äläs mitään, Juho. Hän joko haasteli tyhmyydestä tai konstaili ja koukisteli taas; kuinka hyväänsä, mutta kummassakin kohdassa viskasi hän eteemme merkittävän aatoksen. Koettakaamme tarkastella hänen lausettansa, ja luulenpa taitavamme onkia siitä jotakin viisautta. Tietää mitä on tapahtunut, sehän on, eräältä kannalta katsoen, viisaus suuri. Jos visusti harkitset, mikä kylvö menneistä päivistä saattoi hyödyllisiä, mikä vahingollisia hedelmiä, ja sen mukaan asetat elämäsi, työs ja toimes, niin oletpa viisas mies.

Aapon harkitseva tapa tarkastella asioita ja esittää veljesjoukolle toimintaehdotuksia kiperissä tilanteissa ei pakota eikä sanele, mitä toisten pitää tehdä vaan jättää heille vapauden valita. Tulee mieleen Arno Kotron aforismi Tietä voi näyttää myös antamalla sitä (Pysäytyskuvia 2004).

Nyt puolestaan eletään aikoja, jolloin eri puolilla maailmaa on kaivauduttu yhä tiukemmin oman vakaumuksen mukaan joko konkreettisiin tai näkemyksellisiin taisteluasemiin. Toisaalla vankka vakaumus on saatu jo niin sanotusti äidinmaidosta, toisaalla siihen on vaikutuksille alttiina tai ryhmäpaineessa opittu myöhemmin.

Suntiolla ei ole asiasta mielipidettä, mutta nyt on oltava, koska ilman mielipidettä ei nykyisin kannata lähteä ihmisten ilmoille. (Kari Hotakainen: Henkireikä, 2015)

Kiveen hakattu ajattelutapa on taisteluasemiin asettumisen perusta. Jos koko elämänsä katsoo maailmaa samanlaisin ajatuksin, on hukannut mahdollisuutensa jotakin oppia, tiivistää yksinkertaisen mutta niin vaikeasti muutettavan tosiasian Tommi Kinnunen romaanissaan Pimeät kuut (2022).

Mielipiteen muuttaminen ei aina merkitse negatiivisesti sävyttynyttä takinkääntöä vaan on suurta viisautta, jos ymmärtää aiemmin olleensa väärässä tai tietämätön tosiasioista. Oppiminen ja entistä laaja-alaisemman näkemyksen hyväksyminen saattaa olla hidasta, mutta silloin voi lainata elämänohjetta, jonka (tässä poikkeuksellisesti) ruotsinkreikkalainen kirjailija Theodor Kallifatides sai äidiltään: On edettävä sen mukaan, mitä oma sielu sietää (ohjelmasarjassa Mening med livet).

Jos vaikka on ikänsä kantanut kaunaa tai vihaa jotakuta kohtaan, uusin silmin katsoessa voi syntyä myötätuntoisempia ajatuksia: − Äkkiä se sitten meni, Reetta sanoi lopulta, läimäytti polviinsa ja nousi seisomaan. − En olis uskonu, että se näin pahalta tuntuu, kun vuasikauret on purru hammasta ja toivonu toisen kualemaa. (Enni Mustonen: Kasvattitytär, 2023)

Tunteilla, erityisesti rakkaudella ja vihalla, on kyky pitää kohteensa elävänä, vaikka tämä olisi kuollut. Yksi haluaa pitää rakkaasta kiinni, toinen ei kykene päästämään vihasta irti. Kumpaa kohtaan unohtaminen tuntuu enemmän väärältä, itseä vain edesmennyttä? Meidän olemassaolomme ei päättynyt kuolemaan, vaan siihen, ettei kukaan enää muistanut meitä. Silloin lakkasimme todella olemasta. (Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa, 2023)

 

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä

 

*Kirjoituksen otsikko laina Tommi Kinnusen romaanista Pimeät kuut