Kirjoittaminen on suvutonta lisääntymistä, tuumasi Eeva Kilpi ja lisääntyi kirjoittamalla runoja (mm. Runoja 1972−76).
Samaa mietti ehkä Aleksis Kivi yli 150 vuotta sitten kirjoittaessaan seitsemästä veljeksestä. Edelleen eri muodoissa elävän kertomuksen alkuperäinen kieli tosin saattaa olla harveneville nykylukijoille ylittämätön kynnys. Kynnyksen toisella puolella avautuu kuitenkin mitä mielenkiintoisin maailma, jonka runsaasti kuvailevan tyylin seasta voi poimia monenlaisia viisaita ajatuksia.
Kun nuorin veljes Eero taas kerran härnäilee isoveljeään tosikkomaista Juhania, yksioikoisempien miesten väliin käy asioiden eri puolia tarkastelemaan tottunut Aapo: − Äläs mitään, Juho. Hän joko haasteli tyhmyydestä tai konstaili ja koukisteli taas; kuinka hyväänsä, mutta kummassakin kohdassa viskasi hän eteemme merkittävän aatoksen. Koettakaamme tarkastella hänen lausettansa, ja luulenpa taitavamme onkia siitä jotakin viisautta. Tietää mitä on tapahtunut, sehän on, eräältä kannalta katsoen, viisaus suuri. Jos visusti harkitset, mikä kylvö menneistä päivistä saattoi hyödyllisiä, mikä vahingollisia hedelmiä, ja sen mukaan asetat elämäsi, työs ja toimes, niin oletpa viisas mies.
Aapon harkitseva tapa tarkastella asioita ja esittää veljesjoukolle toimintaehdotuksia kiperissä tilanteissa ei pakota eikä sanele, mitä toisten pitää tehdä vaan jättää heille vapauden valita. Tulee mieleen Arno Kotron aforismi Tietä voi näyttää myös antamalla sitä (Pysäytyskuvia 2004).
Nyt puolestaan eletään aikoja, jolloin eri puolilla maailmaa on kaivauduttu yhä tiukemmin oman vakaumuksen mukaan joko konkreettisiin tai näkemyksellisiin taisteluasemiin. Toisaalla vankka vakaumus on saatu jo niin sanotusti äidinmaidosta, toisaalla siihen on vaikutuksille alttiina tai ryhmäpaineessa opittu myöhemmin.
Suntiolla ei ole asiasta mielipidettä, mutta nyt on oltava, koska ilman mielipidettä ei nykyisin kannata lähteä ihmisten ilmoille. (Kari Hotakainen: Henkireikä, 2015)
Kiveen hakattu ajattelutapa on taisteluasemiin asettumisen perusta. Jos koko elämänsä katsoo maailmaa samanlaisin ajatuksin, on hukannut mahdollisuutensa jotakin oppia, tiivistää yksinkertaisen mutta niin vaikeasti muutettavan tosiasian Tommi Kinnunen romaanissaan Pimeät kuut (2022).
Mielipiteen muuttaminen ei aina merkitse negatiivisesti sävyttynyttä takinkääntöä vaan on suurta viisautta, jos ymmärtää aiemmin olleensa väärässä tai tietämätön tosiasioista. Oppiminen ja entistä laaja-alaisemman näkemyksen hyväksyminen saattaa olla hidasta, mutta silloin voi lainata elämänohjetta, jonka (tässä poikkeuksellisesti) ruotsinkreikkalainen kirjailija Theodor Kallifatides sai äidiltään: On edettävä sen mukaan, mitä oma sielu sietää (ohjelmasarjassa Mening med livet).
Jos vaikka on ikänsä kantanut kaunaa tai vihaa jotakuta kohtaan, uusin silmin katsoessa voi syntyä myötätuntoisempia ajatuksia: − Äkkiä se sitten meni, Reetta sanoi lopulta, läimäytti polviinsa ja nousi seisomaan. − En olis uskonu, että se näin pahalta tuntuu, kun vuasikauret on purru hammasta ja toivonu toisen kualemaa. (Enni Mustonen: Kasvattitytär, 2023)
Tunteilla, erityisesti rakkaudella ja vihalla, on kyky pitää kohteensa elävänä, vaikka tämä olisi kuollut. Yksi haluaa pitää rakkaasta kiinni, toinen ei kykene päästämään vihasta irti. Kumpaa kohtaan unohtaminen tuntuu enemmän väärältä, itseä vain edesmennyttä? Meidän olemassaolomme ei päättynyt kuolemaan, vaan siihen, ettei kukaan enää muistanut meitä. Silloin lakkasimme todella olemasta. (Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa, 2023)
Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä
*Kirjoituksen otsikko laina Tommi Kinnusen romaanista Pimeät kuut
