Persoonallista asiakaspalvelua

Äskettäin tavaratalon kassalla seistessäni jostain takaoikealta kuului räsähdys. ”Voisko joku olla kulta ja nostaa sen?”, huudahti toisella kassalla istuva tyttö ja kurkotteli kaulaansa äänen suuntaan. Asiakkaiden ostoksia erottava kapula oli luistellut radallaan hieman liian liukkaasti ja päätynyt lattialle. Kumpi mahtoi kiinnittää enemmän asiakkaiden huomiota, kapulan kolahdus vai kassaneidin viehko pyyntö?

Aiemmin viime viikolla kävelin toisen tavaratalon ruokaosastolla kohti juustotiskiä, jossa tapaan asioida. Näin jo kauempaa tutun myyjän ja aivan vaistomaisesti heilautin kättäni, kun hänkin huomasi minut. Olemme siis vain juustotiskituttuja, ja vuoropuhelumme sujuu jotakuinkin samoin joka kerta. Hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ostan myös joka kerta samaa ahvenanmaalaista edamjuustoa. Yleensä irtomyyntiä käyttävät asiakkaat haluavat nimenomaan kokeilla tiskin monipuolista tarjontaa, joten varmaan siitä syystä olen jäänyt mieleen.

Aina ystävällinen ja asiakkaaseen keskittyvä juustomyyjäni tervehti erityisen ilahtuneesti, koska osuimme nyt pitkästä aikaa tiskille samaan aikaan. Tauosta huolimatta hänen katseensa suuntautui heti tuttuun kohtaan juustoaltaassa, mutta varmuuden vuoksi hän kysyi: ”Otetaanks me taas tätä edamia?” Vuosia sitten kysymyksen muoto vielä ärsytti ja toi mieleen sairaalasketsit (vai todellisuuden?), joissa lääkäri tai hoitaja kyselee potilaalta ”meidän vointiamme”. Nyttemmin olen jo tottunut, ja otan sen pitkän asiakassuhteen tuomana erityishuomiona.

Keväällä kolmannen tavaratalon ruokaosaston kassalla pakkasin ostoksiani ja kuulin, kun seuraava asiakas harmitteli nuorelle mieskassalle, että kanta-asiakaskorttia ei ollutkaan mukana. Hän oli tullut hakemaan kolmen paketin kahvitarjousta, mutta nyt rahaa riittäisikin vain kahteen. Omatoiminen kassanuorukainen kääntyi minun puoleeni ja kysyi, voisinko vilauttaa omaa korttiani, että toinen asiakas saisi kahvinsa. Mikäs siinä. Pienellä eleellä saatiin kaikille hyvä mieli. Seuraavalla kerralla voisin jo tarjoutua itsekin.

Joka kodin immonen ja muita elimäkeläisiä tarkoituksia

Keitä mahtavat olla Kokki-Henna, Kaapinjouni, Rääpäle-Sarrio ja Överjeppo? Nimet kuulostavat aivan jonkun vanhan ajan suomalaiskirjailijan romaanihenkilöiltä. Voivat olla niitäkin, mutta varmasti ne ovat suomalaisia paikannimiä. Entäs sitten Munnikurkkio, Pissiviia, Rontonhorha, Timpersuntti ja Vauhkopuhto? Niitä taas voisi luulla nykykieltä edustavan Jaana Kaparin kehittämiksi käännöksiksi J. K. Rawlingin Harry Potter -sarjan hahmoille. Vaan ei, nämäkin hulvattomat nimet löytyvät Suomen kartalta.

Vaikka luin kirjan Elimäen kootut tarkoitukset* (Loki-Kirjat 2002) jo sen ilmestymisvuonna, nyt tuntuu aivan kuin en olisi tällaisia paikannimiä koskaan kuullutkaan. Kirja on pieni aarreaitta jokaiselle, jonka kotimaan nimistöntuntemus rajoittuu jotakuinkin suurimpiin kaupunkeihin. Tekijöillä Silja Hiidenheimolla, Kirsti Määttäsellä, Tuomas Nevanlinnalla sekä Tarja Roinilalla on ollut esikuvanaan Douglas Adamsin ja John Lloydin alkuteos The Meaning of Liff ja jatkoteos The Deeper Meaning of Liff. Niiden idea on leikkimielisen luova: yhdistää ”tienviitoissa roikkuviin joutosanoihin” kokemus, tuntemus tai esine, jonka moni tunnistaa mutta jolle ei ole omaa sanaa. 

Muutama esimerkki valaiskoon asiaa. Kokki-Henna on paitsi kylä Orimattilassa myös "aine, jonka avulla mikä tahansa ruoka saadaan näyttämään hyvältä valokuvissa. Kokki-henna jätetään mainitsematta keittokirjojen resepteissä ja lisäämättä pikaruokaloiden tuotteisiin”. Lapissa rajavartioasemansa menettäneeseen Munnikurkkioon taas voi törmätä vaikka Linnan juhlissa: hän on se ärsyttävä ”henkilö, joka pälyilee olkasi yli nähdäkseen, onko jossain mielenkiintoisempaa juttuseuraa”. Ärsyttävyydessä hän jää kuitenkin toiseksi sille, joka vastaa joka ainoaan kännykänsoittoon ollessaan sovitussa tapaamisessa kanssasi.

Antaessaan paikannimille uuden merkityksen Elimäen tekijät ovat samalla luokitelleet ne uudelleen. Vaikka substantiivit vievätkin melkein koko potin, joukkoon mahtuu myös adjektiiveja (esimerkiksi heinu, rouvi, tapaton, tohmo, vekkeli), verbejä (halsua, jepua, luksua, nilsiä, siurua, suokkua, vinkiä) ja jopa partikkeleihin kuuluva interjektio (bodom).

Monet kirjassa mainitut paikannimet ovat tuttuja myös sukuniminä, esimerkiksi Hirvonen, Hyypiä, Immonen, Junno, Kajava, Köykkä, Prusti, Riekki, Ripatti, Sinervo, Takalo, Tastula, Tervo, Vilkuna, Väänänen. Suosikkini näistä on ytimekäs junno ”ihminen, joka ei kerta kaikkiaan lähde”. Viime viikkojen perussuomalainen puheenaihe immonen on monen tietämättä piiloutunut joka kodin siivouskomeroon: immosen avulla pölynimurin johto vetäytyy laitteen sisään.

Suomalaisten paikannimien uusiokäyttö ei, harmi kyllä, ole ottanut tulta. Ymmärrän, että pitkähköt merkityksenselitykset vaatisivat opettelua jopa taitavalta sanankäyttäjältä. Todella viitseliäät voisivat kehittää Elimäen pohjalta vaikkapa kokonaan oman koodikielen. Esimerkiksi näin: Junno alkoi vekkelisti vinkiä tarkoittaa elimäkeläisittäin, että Ihminen, joka ei kerta kaikkiaan lähde, alkoi jekku mielessään liikutella etusormiaan ja silmäkulmiaan siinä toivossa, että päättäväisen sokea tarjoilija huomaisi.

*Yhteislaitos sisältää teokset Elimäen tarkoitus ja Elimäen perimmäinen tarkoitus.

Pöytäpuheita

Kun kuuntelen radiota, kuuntelen vanhaa matkaradiota, ja kun katson tv-ohjelmia, katson ne televisiosta niiden lähetysaikoina. Pidän päivien rytmittymisestä määräajoin enemmän kuin lillumisesta ajattomassa silloin kun sinulle sopii -maailmassa. Joidenkin ohjelmien lähetysajat ovat syöpyneet mieleen niin, että jopa jo lakkautettu ohjelma saattaa muistuttaa ”aavesäryn” tavoin olemassaolostaan. Sellainen on esimerkiksi televisiosta poistunut MTV:n 45 minuuttia. Vaikka se lopetettiin jo melkein kaksi vuotta sitten, keskiviikkoisin kello 20:n aikaan tuntuu, että jotain puuttuu.

Radiossa suosikkeihini kuuluu Pyöreän pöydän keskustelut. Sekin ohjelma sattuu tulemaan keskiviikkoisin, jolloin pyrin olemaan kello 17.30 paikalla tässä keittiönpöytäni ääressä. Myöhemmin en ohi menneitä jaksoja enää kuuntele muualta.

Pauli Aalto-Setälän vetämä ohjelma palasi viime viikolla kesätauolta ruotimaan viikon puheenaiheita. Vaihtuvasta vakiokeskustelijoiden joukosta mieleeni on Kaarina Hazard, joka usein katsoo asioita jotenkin erilaisesta näkökulmasta. Olen myös oppinut pitämään vuosien myötä pehmentyneestä, vähän höpsöstä Ruben Stilleristä. Silti kummastuttaa, että sama henkilö on puhumassa samoista ajankohtaisista aiheista kahdessa Ylen ohjelmassa, Pyöreän pöydän lisäksi television Pressiklubissa, jota Stiller isännöi.

Näinä aikoina todellista mielipiteiden vaihtoa ja keskustelua arvostaa. Pyöreässä pöydässä kuunnellaan, mitä toiset sanovat, ollaan eri mieltä solvaamatta vastapuolta ja perustellaan omat mielipiteet. Silti keskustelu voi olla myös räväkkää, koska osanottajien ei tarvitse koko ajan poliitikkomaisesti asetella sanojaan. Huomaan usein, miten kiinnostavaa on nähdä asiat eri kantilta kuin itse on ajatellut.

Terminä keskustelu on saanut viime aikoina varsin negatiivista sävyä verkon keskustelupalstoista − ja syystä.  On sääli, että moni hyvä tai asiallinen uutis- tai muu juttu yritetään pilata epäasiallisella kommentoinnilla. En käsitä, miten juttujen kirjoittajat kestävät jatkuvaa nälvimistä. Kohottaako tällainen harrastus nälvijöiden itsetuntoa? Minkähän lainen ihminen haluaa tässä hommassa ”kehittää itseään”?

Kesätauolla Pyöreää pöytää sijaisti Paula Norosen juontama sarja Miehet puhuvat. Kuten naiset viime kesänä, miehetkin pohtivat samoja aiheita, muun muassa parisuhdetta ja sen päättymistä, työtä, alkoholinkäyttöä ja ulkonäköön liittyviä asioita. Ulkonäöstä ja itsetunnosta puhuttaessa mieleeni jäi eläkkeellä olevan piispa Wille Riekkisen pieni tarina häneen vaikuttaneesta henkilöstä. Kirjastossa häntä vastaan oli tullut noin 3-vuotias poika, joka raahasi perässään muovikassia pitkin lattiaa. Kassissa oli viisi, kuusi isoa kirjaa. Riekkinen ihmetteli: ”Noin pieni poika ja noin paljon kirjoja. Ossookko sinä ees lukkee?" Poika vastasi leuka pystyssä: ”En ossoo, opettelen vasta kantamaan.”