Seura tekee kaltaisekseen

 

Vajaa neljä vuotta sitten maailman näyttämölle astui muuan tragikoominen hahmo. Roolissaan hän on päässyt veljesseuraan, jonka kanssa on ilmeisen hauskaa pelata erilaisia valtapelejä. Samalla mallioppiminen on muokannut tätä hahmoa yhä röyhkeämmin itsevaltaiseen suuntaan.

Alkuviehätyksen jälkeen välit näihin uusiin sydänystäviin eivät ole säilyneet kovin kaverillisina, asiallisista nyt puhumattakaan. Mutta aina voi muuten seurata kokeneempien esimerkkiä.

Kun veli Kiinassa säätää kansalaistensa oikeuksia rajusti rajoittavia lakeja, tragikoominen hahmo omassa maassaan pyrkii samaan kohdalleen osunutta hyvin valitettavaa onnenkantamoista hyväksi käyttäen. Päämääränä on saada samanmielisten laaja enemmistö oikeusoppineita talutusnuoraan, mikä vaikuttaisi vielä pitkään tragikoomikon jo poistuttua näyttämöltä.

Vastapeluri Venäjällä sopii loistavasti tragikoomikon seuraan, sillä kummallakin on verissä taito syyttää toisia kaikesta, missä syyllisiä etsitään.

Ei pidä unohtaa veljeä Pohjois-Koreassa. Hän antaa silloin tällöin oppitunteja siitä, miten pelataan ydinasepelejä. Ja sitten uhotaan niin, että savu nousee.

Neljäs esikuvaksi noussut kovanaama päätti olla lähtemättä virasta, vaikka itsekin myöntää, että siinä on ”ehkä tullut oltua jo liian kauan”, peräti 26 vuotta. Kansalaisten rohkeasta vastustuksesta huolimatta tai pikemminkin sen takia epärehellisen vaalivoiton saanut veli valkovenäläinen joutui äskettäin turvautumaan salaisiin virkaanastujaisiin.

Kuinka ollakaan, myös tragikoominen hahmo on antanut ymmärtää, ettei aio noin vain hyväksyä oman maansa vaalitulosta marraskuussa, mikäli se on hänelle epäedullinen. Jos siis virkaan valitaan vastaehdokas, itsepäisesti asemastaan kiinni pitävä häviäjä saattaa noloimmillaan joutua kokemaan entisen suomalaispoliitikon kohtalon. 

No, (entinen?) suurvalta tuskin on suistunut vielä sellaiseen demokratian alennustilaan, jossa olkia kohotellen todetaan, että pojat ovat poikia, annetaan heidän leikkiä.

Jos taas tragikoomikko tulee jollain konstin valituksi uudelleen, siintääkö jossain taivaanrannassa jo Gileadin kylmä valo?

 

Gilead viittaa Margaret Atwoodin romaaniin Orjattaresi.

Kotonakin voi joutua eksyksiin

 

Mitä ajattelivat entisaikojen aateliset ryhtyessään talonrakennuspuuhiin? Oliko aivan pakko saada kotiinsa huoneita kymmenittäin? Keitä varten? Huoneiden lukumäärää tuskin saneli perheen tarve vaan pikemminkin näyttämisenhalu. Kustannusarvioista saatikka ylläpitokustannuksista viis. Arkkitehti sai askaretta suunnitellessaan taloon sata tai kaksisataa huonetta puhumattakaan niiden sisustuksesta.

Sanotaanko niin monihuoneista edes taloksi? Rakennus kuulostaa sopivammalta, ja sellaiset rakennukset taas olivat milloin kartanoita, milloin linnoja ja palatseja.

Jos kartanostaan tai linnastaan halusi pitää huolta, hyvä puoli oli se, että parhaina aikoinaan se tarjosi työtä monelle. Kartanoelämää Britanniassa -sarjan mukaan esimerkiksi Bedfordshiressa sijaitsevassa, yli sadan huoneen Woburnin kartanossa neljä ihmistä siivosi viikon yhtä huonetta. Todennäköisesti huoneillakin oli ja on arvojärjestyksensä, eikä kaikille suotu yhtäläistä huolenpitoa. Arvokkaimpiin kuuluu esimerkiksi huone, jonka seinät on koristeltu sadointuhansin simpukankuorin.

Alun perin luostarina toiminutta Woburnia alettiin rakentaa suurelta osin uudelleen vuonna 1744. Kartanon seinillä riippuu noin 450 Russellin herttuasuvun muotokuvaa, joiden harjaaminen pölystä vie myös jokusen tovin. Ja kun kesäaika vaihtuu talvitaikaan tai päinvastoin, lukematon määrä kelloja on siirrettävä oikeaan aikaan.

Mahtavissa kolosseissa tehdään valtavasti pikkutarkkaa työtä.

1600-luvun aikaista Woburnia vaivaa sama ”tauti” kuin 1970-luvulla rakennettua Finlandia-taloa: huono kivivalinta, jonka vuoksi ulkoseinät lohkeilevat ja rapistuvat.

Norfolkissa sijaitseva Holkham Hall, pinta-alaltaan 4 784 m², peittoaa huonemäärältään Woburnin kaksinkertaisesti: siellä huoneita on ainakin 190. Kuka mahtaa tietää tarkan lukumäärän? Kartanossa on 10 kylpyhuonetta ja 3 kirjastoa. Silti jos talo olisi täynnä väkeä, tunkua tulisi niihinkin kylpyhuoneisiin.

Mikäli kartanonväelle tulee pakottava tarve pysytellä sisätiloissa, kierros koko rakennuksessa antaa mukavasti tilaa liikkua. Jos joku haluaisi piilotella, kuinkahan kauan menisi ennen kuin hänet löydettäisiin?

Holkham Hallin rakennutti 1720-luvulla Thomas Coke, intohimoinen taiteenharrastaja, joka nuorukaisena vietti aikaa Italiassa ja sai sieltä vaikutteita kartanoonsa. Coken maku kävi kalliiksi, sillä rahaa arvellaan kuluneen noin 90 000 puntaa, nykyrahassa 1,25 miljardia (arvio Kartanoelämää Britanniassa).

Kun kartanossa 2000-luvulla haluttiin vaihtaa 250 ikkunaa alkuperäisen näköisiin, työ vei 10 vuotta. Ei se vielä mitään: Ikkunoiden teettämisen sijaan vuosina 1638−1715 elänyt Ranskan aurinkokuningas Ludvig XIV otti alkuperäiset ikkunat mukaan aina muuttaessaan hoveineen linnasta linnaan. ”Ei kuninkaallakaan ollut rahaa hankkia akkunoita joka palatsiin”, kirjoittaa toimittaja Sami Sykkö Kotiliedessä (7/2019).

Woburnin kartanon puutarhoissa tehtiin ekologisia kokeiluja jo vuonna 1817. Holkham Hallin puutarhassa puolestaan kasveja pölytetään nykyään kepin päähän sidotulla jäniksenhännällä. Tarvitsisikohan myös Britannia oman Pelasta pörriäinen -kampanjansa?

Ei mikään ihme, että nykyisin moni kartano on avannut ovensa vierailijoille saadakseen tuloja sen ylläpitoon. Niin ovat tehneet myös sekä Woburnin että Holkham Hallin omistajat. Tosin Woburn on parhaillaan kunnostuksen kohteena ja avautuu yleisölle uudelleen 2022.

 

Naisia yhteiskunnan portailta

 

Kun uudet ylioppilaat outona koronakeväänä 2020 juhlivat rajoitusten keskellä miten parhaiten taisivat, kenellekään tuskin tuli mieleen muuan Marie Tschetschulin (1852−1917). Marie vietti omia juhliaan vuonna 1870 historiallisissa olosuhteissa hänkin, sillä hän oli ensimmäinen erityisluvalla ylioppilastutkinnon suorittanut nainen Suomessa ja koko Pohjoismaissa. Rajoituksensa oli myös Mariella: naisena hän ei saanut käyttää tutkintonsa symbolia ylioppilaslakkia. Sen sijaan hän kiinnitti lyyran hiuksissaan olleeseen valkoiseen rusettiin.

Nykymuotoisten ylioppilaskirjoitusten katsotaan saaneen alkunsa vuonna 1853, joskin siihen aikaan kirjoitettavia aineita oli vain kaksi, äidinkielinen kirjoitus ja käännös vieraalla kielellä, yleensä latinaksi. 21 vuotta myöhemmin tehty uudistus laajensi ainevalikoiman neljään.

Vuonna 1882 seuraavan askeleen akateemiselle uralle otti Emma Irene Åström (1847−1934), josta tuli 35-vuotiaana maamme ensimmäinen naismaisteri. Sitä ennen hän pahennusta herättäen uhmasi Marien saamaa kieltoa käyttää ylioppilaslakkia. Ulkona valkolakin käyttö kuitenkin kiellettiin häneltä ankarasti.

Totisesti, naisille on tasa-arvoa mitattu lusikalla.

Yhä ylemmäksi – tietenkin ensimmäisenä − eteni vuonna 1895 Karolina Eskelin (1867−1936), joka väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi. Eskelin piti yksityissairaalaa Tampereella ja Helsingissä sekä julkaisi oman alansa kirjoja.

Vuonna 1906 suomalaisnaiset saivat äänioikeuden valtiollisissa vaaleissa ensimmäisenä Euroopassa ja vaalikelpoisuuden ensimmäisenä maailmassa.

Yhteiskunnan rappusia ei ole aina noustu muodollisen koulutuksen turvin. Vuonna 1926 valitun apulaissosiaaliministerin pestiin riitti kiertokoulu ja tehtaan koulu. Kyseinen ministeri, jolla riitti muuta pätevyyttä, oli nainen nimeltä Miina Sillanpää (1866−1952).  

Seuraavana vuonna nainen puski jälleen eteenpäin tasa-arvon tiellä: tuolloin Åbo Akademin professoriksi valittiin historiantutkija ja kirjailija Alma Söderhjelm (1870−1949). Söderhjelm oli kuitenkin jo vuoden 1912 lopulla hylätty professorivalinnassa, koska konsistorin jäsenenä hän olisi joutunut toisinaan käyttämään myös tuomiovaltaa. Silloisen hallitusmuodon mukaan vain mies sai toimia tuomarina.

Vuodesta 1927 hypätään peräti vuoteen 1992, ennen kuin naiset etenevät herrojen valtaamiin huoneisiin. Kaksi naista astui ensimmäistä kertaa uuteen, perinteisesti miesten hoitamaan yhteiskunnalliseen tehtävään. Suomen Pankin johtajaksi valittiin Sirkka Hämäläinen (1939−) ja Jyväskylän yliopiston rehtoriksi Aino Sallinen (1947−).

1990-luvulla tasa-arvo otti muutenkin isoja askeleita. Eduskunta päätti valita 1994 puhemiehekseen Riitta Uosukaisen (1942−), ja 1995 ulkoministerinä aloitti Tarja Halonen (1943−).

Suomen kymmenen miespuolisen presidentin jälkeen Tarja Halosesta tuli viimein vuonna 2000 myös se ensimmäinen nainen. Ikimuistoinen saavutus. Vielä on niitäkin takapajuisia valtioita, joissa katsotaan, että yksi ainoa mies riittää, jaettavaa ei ole.

2000-luvulla naiset alkoivat saavuttaa asemia muuallakin kuin politiikassa. Mervi Pehkonen nimitettiin puolustusvoimien kapteeniksi (2003), ja Anneli Jäätteenmäestä (1955−) tuli pääministeri (2003). Korkeimman oikeuden presidentiksi 2006 nimitettiin Pauliine Koskelo (1956−). Irja Askola (1952−) puolestaan valittiin evankelis-luterilaisen kirkon piispaksi (2010). Jutta Urpilaisesta (1975−) tuli sekä Suomen ensimmäinen valtiovarainministeri (2011) että Suomen ensimmäinen naispuolinen EU-komissaari (2019−).

Moni muukin suomalaisnainen on toiminut tasa-arvon edelläkävijänä, kuka missäkin toimessa. Maailmalla esimerkiksi Helvi Sipilä (1915– 2009) valittiin vuonna 1972 ensimmäisenä naisena Yhdistyneiden Kansakuntien apulaispääsihteeriksi. Aina joku on se ensimmäinen. Mitähän seuraavaksi tapahtuu?

 

Innoituksena THL:n verkkosivu Tasa-arvon edistysaskeleita