Pääkaupungissa

Itsenäisyyspäivän alla oli aika käydä tutustumassa Kansallismuseoon Helsingissä. Mielessä käy, keitä kaikkia historian merkkihenkilöitä onkaan Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen suunnittelemaan rakennukseen ehtinyt astella kuluneen 102 vuoden aikana, jonka se on ollut avoinna yleisölle. Ulko-ovessa oleva luodinreikä ja välioven rikkoutunut lasi puolestaan muistuttavat kävijää historian nurjemmasta puolesta, sodasta.

Ylväänä seisovan rakennuksen sisäpuolella kohtaa yllättävää leikkisyyttä yhtä yllättävässä yhteydessä. Ei kai Suomen neljäs presidentti Kyösti Kallio tuossa juuri iskenyt silmää? Kun tarkemmin katsoo koko presidenttien rivistöä, jokainen heistä tervehtii ilkikurisella katseella.

Myöhemmin toisaalla edessäni on täysin harmaa hautapaasi ja vieressä eräänlaisena vastavoimana toinen, jonka mustassa pinnassa risteilee kultainen uomasto. Hietaniemen hautausmaalla harmaan kiven alla lepää värikkään elämän elänyt Urho Kekkonen, kultakoristellun alla Mauno Koivisto.

Takaisin museoon. Suomessa ollaan kovin huolestuneita syntyvyyden laskusta eli siitä, riittääkö tulevaisuudessa veron- ja eläkkeidenmaksajia. Jokainen täällä syntyvä lapsi voisikin museokaupan t-paitatekstin mukaisesti julistaa olevansa KANSALLISAARRE. MUSEOKAMAKSI taas nykyään katsottaneen ei niinkään ajan patinaa pintaansa saanut vaan pikemminkin sellainen kansalainen, joka ei innosta kiljuen halua juosta kiihtyvän muutoksen oravanpyörässä.

Pääkaupungissa harvoin käyvän katse kiinnittyi Kansallismuseon lisäksi muuhunkin arkkitehtuuriin. Eduskuntatalo on saanut vastapäisiksi naapureikseen monta isoa rakennusta: Musiikkitalon, uuden kirjaston Oodin, lasisen Sanomatalon ja Kiasman. Vaikutelmaksi jää, että liian monta erilaista, huomiota tavoittelevaa kulttuurirakennusta on sijoitettu liian ahtaaseen tilaan.

Onpahan sentään kansanedustajilla lyhyt matka kipaista kulttuuririentoihin työpäivän mittaan tai sen jälkeen.

Lopuksi on todettava, että pääkaupungissa kahvilla käymisen hinta jo suorastaan hirvittää.

Joka vanhoja muistaa

Kylässä katse osui naistenlehden etusivulle painettuun irtonumerohintaan 9,90 euroa. Jossain alitajunnassa eurot muuttuivat markoiksi. Olisinko entisinä aikoina ollut valmis maksamaan mistään lehdestä noin 60 markkaa kappaleelta?

Jos kahvilassa ottaa kakkupalan (joka voisi olla isompikin) ja kahvin (jonka pitäisi olla isompi), yhteishinnaksi tulee vähintään 7 euroa. Tästä ”ateriasta” 42 markkaa kuulostaisi käsittämättömältä. Mutta jonkin vanhan laulun säe Vielä on viitonen kahviin ja pullaan pätee sellaisenaan myös nykyaikana, koska rahayksikköä ei mainita. Toimeen vain on tultava sillä, mitä on. Vaikka sitten satasen lainalla.

Vertailuja tehtäessä niin ikään esimerkiksi joulukorttien lähettäminen alkaa käydä varsin hintavaksi. Tavallinen kortti (1,50 euroa) ja edullisimman joulutervehdyksen postimerkki (1,05 euroa) tekisivät jo 15 markkaa, mikä on kova hinta sekin. Monelle se on liian kova myös euroina, joten on siirrytty esimerkiksi tekstiviestitervehdyksiin ja joukkolähetyksiin. Johan siinä joulumieli lopahtaa, kun kymmenes samanlainen Hyvää joulua kilahtaa puhelimeen. Arvovalintoja nämäkin.

Katseen syytä kaikki. Menneeseen vertailusta on tapana herkästi muistuttaa suomalaisella sanonnalla: Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa. Piilee siinä silti oma viehätyksensä, että on mahdollisuus vertailla.

• • •

Vaihtoehto haravoinnille: Aika multaa puistot.

Jätesäkin tarkoitus

On tullut vietyä muutamakin biojätepussi taloyhtiön jäteastiaan. Joka ikinen kerta jaksaa sama seikka ihmetyttää: miksi kannellisessa astiassa käytetään reunoille pingotettua isoa muovisäkkiä?

Ymmärrän kyllä, että säkin olisi tarkoitus suojata itse astiaa, jotta sitä ei tarvitsisi jokaisen tyhjennyksen jälkeen pestä. Säkki ei kuitenkaan tahdo toimia niin kuin sen suunnittelija on ajatellut. Jo ensimmäisen jätepussin pudottaminen vetää kevyttä muovisäkkiä alaspäin, eikä kauaa kestä, kun se ilman pidikkeitä irtoaa astian reunoista ja lyttääntyy sen pohjalle.

Jos alussa vielä yrittääkin saada säkin suuta pysymään ylhäällä, seuraava pussi tai muu biopakkaus vie sen painollaan mukanaan alas. Astioiden tyhjentäjät eivät voi vain tarttua säkkiä ”kauluksista” ja heittää autonsa lavalle, on kaadettava koko astia. Tosin säkki tuskin kestäisikään rikkoontumatta koko sisällön painoa. 

Joten mikä lopulta on säkin perimmäinen tarkoitus? Antaa harhakuva puhtaammasta jätehuollosta?