Pääkaupungissa, osa 2

Kesäinen Hietaniemen hautausmaa oli nähtävä. Edellinen käynti siellä jäi pelkäksi pikapyrähdykseksi bussilipun vaihtoajan rajoissa.

Hietaniemen hautausmaan perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 190 vuotta. Nykyisin sen paikkaa tuskin annettaisiin kuolleiden käyttöön. Toisaalta tuskin kukaan kehtaisi ehdottaa sen ajamista maan tasalle asunto- tai liiketilarakentamisen tieltä. Voiko sellainen hautausmaan hävittäminen olla edes mahdollista, en tiedä. Onko vainajilla oikeuksia?

Seurana ollut ystävä sai moneen kertaan kuulla huokauksen, miten hieno paikka hautausmaa onkaan. Puiden seassa kohoavine monimuotoisine hautakivineen se näytti suorastaan elävältä, ei miltään kulmikkaalta laatikkovarastolta.

Ensin oli löydettävä Helene Schjerfbeckin viimeinen leposija, sen jälkeen kivistä osui silmiin moni muu tunnettu tuttu nimi, osin lähimenneisyydestä, osin jostain kauempaa historian lehdeltä.

Parin tunnin kävelykierros ei tälläkään kertaa vielä riittänyt.

Vaikka Hietaniemi onkin suosittu käyntikohde, siellä onneksi ei silti tarvinnut kartella ihmisjoukkoja, päinvastoin. Sitä voi täysin syystä nimittää rauhan tyyssijaksi.

Tai kuten joskus lukemassani lasten suusta -jutussa: Päiväkotilaiset oli viety tutustumaan hautausmaalle, ja yhden lapsen vanhempi oli myöhemmin kysellyt, millaista oli ollut. Lapsi vastasi, että hiljaistahan siellä oli, vain pari ihmistä oli noussut haravoimaan.

Toisena käyntikohteena oli uusi monitoimitalo, jota jostain kumman syystä kutsutaan kirjastoksi. Siitäkin on kuuleman mukaan tullut suosittu kohde, ja miksipä ei, jos tällaiset ”yhteiset olohuoneet” vetävät puoleensa. Itse en käy kirjastossa sen takia.

Korviin koskee, kun ympärillä puhutaan kirjoista kuin hankalastakin ongelmajätteestä: Miten niistä helpoiten pääsee eroon? Miten ne voisi hävittää?

Siksi onkin varsin kiintoisaa – joskaan ei lainkaan miellyttävää – miettiä, että jos yleinen kirjasto e-kirjoineen on lähitulevaisuudessa pelkkä internetosoite, tuleeko Oodistakin nimellisesti ongelmajätelaitos?

Pääkaupungissa

Itsenäisyyspäivän alla oli aika käydä tutustumassa Kansallismuseoon Helsingissä. Mielessä käy, keitä kaikkia historian merkkihenkilöitä onkaan Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen suunnittelemaan rakennukseen ehtinyt astella kuluneen 102 vuoden aikana, jonka se on ollut avoinna yleisölle. Ulko-ovessa oleva luodinreikä ja välioven rikkoutunut lasi puolestaan muistuttavat kävijää historian nurjemmasta puolesta, sodasta.

Ylväänä seisovan rakennuksen sisäpuolella kohtaa yllättävää leikkisyyttä yhtä yllättävässä yhteydessä. Ei kai Suomen neljäs presidentti Kyösti Kallio tuossa juuri iskenyt silmää? Kun tarkemmin katsoo koko presidenttien rivistöä, jokainen heistä tervehtii ilkikurisella katseella.

Myöhemmin toisaalla edessäni on täysin harmaa hautapaasi ja vieressä eräänlaisena vastavoimana toinen, jonka mustassa pinnassa risteilee kultainen uomasto. Hietaniemen hautausmaalla harmaan kiven alla lepää värikkään elämän elänyt Urho Kekkonen, kultakoristellun alla Mauno Koivisto.

Takaisin museoon. Suomessa ollaan kovin huolestuneita syntyvyyden laskusta eli siitä, riittääkö tulevaisuudessa veron- ja eläkkeidenmaksajia. Jokainen täällä syntyvä lapsi voisikin museokaupan t-paitatekstin mukaisesti julistaa olevansa KANSALLISAARRE. MUSEOKAMAKSI taas nykyään katsottaneen ei niinkään ajan patinaa pintaansa saanut vaan pikemminkin sellainen kansalainen, joka ei innosta kiljuen halua juosta kiihtyvän muutoksen oravanpyörässä.

Pääkaupungissa harvoin käyvän katse kiinnittyi Kansallismuseon lisäksi muuhunkin arkkitehtuuriin. Eduskuntatalo on saanut vastapäisiksi naapureikseen monta isoa rakennusta: Musiikkitalon, uuden kirjaston Oodin, lasisen Sanomatalon ja Kiasman. Vaikutelmaksi jää, että liian monta erilaista, huomiota tavoittelevaa kulttuurirakennusta on sijoitettu liian ahtaaseen tilaan.

Onpahan sentään kansanedustajilla lyhyt matka kipaista kulttuuririentoihin työpäivän mittaan tai sen jälkeen.

Lopuksi on todettava, että pääkaupungissa kahvilla käymisen hinta jo suorastaan hirvittää.

Muita muistellessa

Brittijaarlin tytär Diana Spencer (1.7.1961–31.8.1997) oli täyttänyt äskettäin vuoden, kun Yhdysvalloista levisi uutinen näyttelijä Marilyn Monroen (1.6.1926–5.8.1962) kuolemasta. Marilyn oli silloin 36-vuotias. Kun vuosia myöhemmin kerrottiin Walesin prinsessaksi päätyneen Dianan kuolemasta, hän oli melkein päivälleen samanikäinen.

Kuolema nuorena teki näistä naisista kuolemattomia. Heidän elämänsä kiehtoi miljoonia ihmisiä, mutta kuolema taisi kiehtoa vielä enemmän. Varmaankin Dianaa jäivät suremaan enimmäkseen naiset, Marilynia puolestaan miehet. Näin voisi kuvitella heistä luodun julkisen mielikuvan perusteella.

Kaksi Johnia – toinen Marilynin, toinen Dianan maanmiehiä – ovat myös jääneet ikoneiksi varhaisen kuolemansa vuoksi. Heitä yhdisti samanlainen loppu: kumpikin joutui ampujan uhriksi.

Presidentti John F. Kennedystä (29.5.1917–22.11.1963) muistetaan ainakin hänen kuolemansa, jos ei mitään muuta. Kennedyn elämä katkesi 46-vuotiaana. Laulaja ja lauluntekijä John Lennon (9.10.1940–8.12.1980) ennätti ennen soolouraansa kokea jo nuorena maailmanmenestyksen Beatles-yhtyeen jäsenenä. Vanhuutta ei nähnyt hänkään: lähtö tuli 40-vuotiaana.

Tunnetun henkilön varhainen kuolema merkitsee tavallaan ikuista nuoruutta. Hänethän muistetaan sellaisena kuin hän kuollessaan oli. Mainituista se on etu varsinkin Marilynille: hänen ei tarvinnut kantaa huolta siitä, miten häneen suhtaudutaan kaiken hehkeytensä menettäneenä, ryppyisenä, kenties jalkavaivaisena tai muistinsa menettäneenä vanhuksena. Nyt hän olisi 91-vuotias.

Jossain tulevaisuudessa Marilyn, Diana ja kaksi Johnia eivät ehkä enää kuulukaan muistetuimpien henkilöiden listalle. Maailman muututtua eräänlaiseksi avokonttoriksi, jossa koko ajan pyritään olemaan näytteillä, suorastaan tyrkyllä kuka minkäkin alan kuuluisuudeksi, nämäkin legendat kuolevat – jo toisen kerran. Vaikka heistä on kirjoitettu tuhansia palstakilometrejä, he eivät raportoineet julkisuuteen jokaista elämänsä hetkeä.

Useimmille ihmisille käynti ihaillun henkilön hautapaikalla on tapa osoittaa kunnioitusta ja arvostusta. Joillekin taas vain tapa näyttää, että kävin täällä minäkin. Vierailijoita riittänee Marilynin, Dianan ja kummankin Johnin haudoille vielä pitkään.

• • •

Suomen arvostetuimpiin kuvataiteilijoihin kuuluva Helene Schjerfbeck (10.7.1862–23.1.1946) ei ollut kuollessaan nuori, eikä hänen tiensä kuuluisuuteen ollut kivetön. Hän ei myöskään ole ainoa taiteilija, joka itse ei juurikaan saanut nauttia maalaustensa tuomasta taloudellisesta menestyksestä. Nyttemmin niistä maksetaan summia, joista hän tuskin olisi voinut edes uneksia. 

Kuolemansa jälkeenkin Schjerfbeck edustaa niin Suomessa kuin maailmalla suomalaista maalaustaidetta ja kulttuuria ylipäänsä. 

Helsingin Sanomissa (11. ja 12.7.) kerrottiin Schjerfbeckin haudan kohtalosta Hietaniemen hautausmaalla. Hauta oli ollut hoitamaton vuosikausia, kunnes pari vuotta sitten eläkkeellä oleva ihailija ja hänen naapurinsa päättivät surkuttelun sijaan toimia ja laittaa paikan kuntoon. Kiitän heitä siitä, sillä itsekin ihailen suuresti Schjerfbeckin taidetta.

Ulkopuolisten tekemä kunnostustyö ei sovi kaikille. Hautausmaan ylipuutarhurin mukaan merkkihenkilöiden hautoja ei pitäisi hoitaa ilman sukulaisten lupaa. Myös Schjerfbeck-seurassa katsotaan, että haudan hoito kuuluu perheelle, ei seuralle. Elossa olevat sukulaiset sanovat kuitenkin olevansa liian iäkkäitä pitämään hautapaikasta huolta. 

Lehden mukaan haudan hoito Hietaniemen hautausmaalta tilattuna maksaa kukkineen vuodessa 81 euroa. Onko se todella liikaa kansainvälisestikin arvostetun suomalaistaiteilijan muiston ja elämäntyön vaalimisesta?