Toisten on tapana kuvata kokemuksiaan superlatiivi-ilmauksin, kuten parasta ikinä, pelottavinta koskaan. Vähän niin kuin jonkin omaa uskallusta kysyneen teon jälkeen usein sanotaan, että tämän jälkeen en pelkää enää mitään. Jos on uskaltanut hypätä benji-hypyn, tarkoittaako se siis, ettei joutuminen krokotiileja kuhisevaan veteen pelota enää lainkaan?
Pelottomia ihmisiä lienee kuitenkin harvassa, maailma taas on täynnä kovin erilaisia pelottavia asioita, joskin myös hyviä, kauniita ja ihania. Miksi niitä ylipäänsä pitäisi panna johonkin ”paremmuusjärjestykseen”?
Yksi monista ajatuksenakin lamaannuttavista ja pelottavista kokemuksista on joutua lähtemään kodistaan, kotiseudultaan tai jopa kotimaastaan kenties ikiajoiksi vain lyhyellä varoitusajalla. Niin on käynyt kaikkina aikoina sekä yksittäisille ihmisille että kansanryhmille.
Vaikkei lapsena ymmärtänyt mitään radiossa soineen Evakon laulun historiasta, laulun kertojan, niin ikään lapsen, kokemat tapahtumat ovat jääneet kuvina pysyvästi mieleen.
Kotia pidetään turvapaikkana. Jos sieltä joutuu vasten tahtoaan ja yllättäen lähtemään, elämältä putoaa pohja. Poisajettuja suuria ihmisjoukkoja odottaa usein pelottava tuntematon ja koko ajan jäytävä turvattomuuden tunne pakolais- tai keskitysleireissä. Niiden oloja ei voi ahdistumatta katsoa: olematon yksityisyys, puutteellinen hygienia, ruoan ja veden riittämättömyys, taudeille otollinen maaperä. Moni joutuu itsensä lisäksi huolehtimaan myös omaisistaan.
Vaihtoehtoisesti tuhansien lähtemään joutuneiden matka on päättynyt meren pohjaan.
Jos on onnistunut pääsemään hengissä pois uhan tai sorron
alta, se on vasta puoli voittoa. Ihmiseltä, jolla ei ole ennestään yhteyksiä, vaaditaan lähes yli-inhimillisiä hengen ja ruumiin
voimia, jotta hän kykenisi aloittamaan uuden elämän toisessa maassa, mikäli sinne
pääsee. Kun kaikki on erilaista: kieli, ihmiset, kulttuuri, maisema. Oma taivasläntti on jäänyt kauas taakse.
Siinä missä karjalainen kansa seisoi huutokaupassa, myös nykyiset lähtemään pakotetut joutuvat kaiken lisäksi kuulostelemaan, kuka ympärillä kovimmin huutaa.
Useimpien meidän kotisohvalla rauhassa loikoilevien mielikuvitus riittää enintään miettimään, missä itse voisimme joutua tekemisiin muualta tulleiden ja turvaa hakevien ihmisten kanssa.
Vakinaiseen asuinpaikkaan sitoutumattomille nomadikulttuureille kodin turva merkinnee jotain muuta, mutta sentyyppiset alkuperäiset kulttuurit alkavat olla nykyään vähissä. Toiset on luotuja liikkumaan, toiset on liikkeellä luonnostaan kertookin enemmän yksilöistä kuin kansoista. Liikkuvaiselle sielulle kodiksi riittää vanhastaan (monin tavoin versioituna) paikka, jonne hattuni ripustan.
