maanantai 23. elokuuta 2021

Varttitunti lähtöaikaa

Toisten on tapana kuvata kokemuksiaan superlatiivi-ilmauksin, kuten parasta ikinä, pelottavinta koskaan. Vähän niin kuin jonkin omaa uskallusta kysyneen teon jälkeen usein sanotaan, että tämän jälkeen en pelkää enää mitään. Jos on uskaltanut hypätä benji-hypyn, tarkoittaako se siis, ettei joutuminen krokotiileja kuhisevaan veteen pelota enää lainkaan?

Pelottomia ihmisiä lienee kuitenkin harvassa, maailma taas on täynnä kovin erilaisia pelottavia asioita, joskin myös hyviä, kauniita ja ihania. Miksi niitä ylipäänsä pitäisi panna johonkin ”paremmuusjärjestykseen”?

Yksi monista ajatuksenakin lamaannuttavista ja pelottavista kokemuksista on joutua lähtemään kodistaan, kotiseudultaan tai jopa kotimaastaan kenties ikiajoiksi vain lyhyellä varoitusajalla. Niin on käynyt kaikkina aikoina sekä yksittäisille ihmisille että kansanryhmille.

Vaikkei lapsena ymmärtänyt mitään radiossa soineen Evakon laulun historiasta, laulun kertojan, niin ikään lapsen, kokemat tapahtumat ovat jääneet kuvina pysyvästi mieleen.

Kotia pidetään turvapaikkana. Jos sieltä joutuu vasten tahtoaan ja yllättäen lähtemään, elämältä putoaa pohja. Poisajettuja suuria ihmisjoukkoja odottaa usein pelottava tuntematon ja koko ajan jäytävä turvattomuuden tunne pakolais- tai keskitysleireissä. Niiden oloja ei voi ahdistumatta katsoa: olematon yksityisyys, puutteellinen hygienia, ruoan ja veden riittämättömyys, taudeille otollinen maaperä. Moni joutuu itsensä lisäksi huolehtimaan myös omaisistaan. 

Vaihtoehtoisesti tuhansien lähtemään joutuneiden matka on päättynyt meren pohjaan.

Jos on onnistunut pääsemään hengissä pois uhan tai sorron alta, se on vasta puoli voittoa. Ihmiseltä, jolla ei ole ennestään yhteyksiä, vaaditaan lähes yli-inhimillisiä hengen ja ruumiin voimia, jotta hän kykenisi aloittamaan uuden elämän toisessa maassa, mikäli sinne pääsee. Kun kaikki on erilaista: kieli, ihmiset, kulttuuri, maisema. Oma taivasläntti on jäänyt kauas taakse.

Siinä missä karjalainen kansa seisoi huutokaupassa, myös nykyiset lähtemään pakotetut joutuvat kaiken lisäksi kuulostelemaan, kuka ympärillä kovimmin huutaa.

Useimpien meidän kotisohvalla rauhassa loikoilevien mielikuvitus riittää enintään miettimään, missä itse voisimme joutua tekemisiin muualta tulleiden ja turvaa hakevien ihmisten kanssa.

Vakinaiseen asuinpaikkaan sitoutumattomille nomadikulttuureille kodin turva merkinnee jotain muuta, mutta sentyyppiset alkuperäiset kulttuurit alkavat olla nykyään vähissä. Toiset on luotuja liikkumaan, toiset on liikkeellä luonnostaan kertookin enemmän yksilöistä kuin kansoista. Liikkuvaiselle sielulle kodiksi riittää vanhastaan (monin tavoin versioituna) paikka, jonne hattuni ripustan.

 

tiistai 3. elokuuta 2021

Pieni suuri teko

Ajatukset palasivat viime vuoden maaliskuuhun ja Italian pohjoisosasta näytettyihin uutiskuviin. Uuden tuhoisan viruksen sairastuttamista ihmisistä harvempi päätyi sairaalahoidosta kotiin. Sen sijaan ruumisarkkurivistöt kasvoivat päivä päivältä.

Kuten ihmisluontoon kuuluu, ongelmaan alettiin siinä paikassa etsiä ratkaisua: tutkijat eri puolilla maailmaa ryhtyivät kilvan kehittämään virukseen tepsivää rokotetta. Virusta ei juuri muilla keinoin pystytty nujertamaan. Ennätysvauhtia käyttöön otetut rokotteet ovat jo auttaneet ja vähentäneet esimerkiksi annoksensa ottaneiden sairaalahoidon tarvetta.

Rokotetta vastustavat perustelevat kieltäytymistään ihmisoikeuksiin ja vapauteen vedoten. Olisi kiinnostavaa tietää, ketä he syyttävät tehottomasta hoidosta, jos itse vielä sairastuvat vakavasti. Pandemia onkin osaltaan vahvistanut itsekeskeistä tapaamme ajatella, että meillä on vain oikeuksia. Kuka velvollisuuksia edes muistaa?

Miten eräs kuuluisa lausahdus menikään: Älä kysy, mitä maasi voi tehdä sinun hyväksesi kysy, mitä sinä voit tehdä maasi hyväksi. Jotenkin näin vastavalittu presidentti John F. Kennedy puhui kansalle virkaanastujaisissaan vuonna 1961.

Suomessa ja muualla on etuoikeus saada kansalaiselle ilmaiset koronarokotukset. Niiden ottaminen on samalla kertaa sekä pieni että suuri asia. Olen omalta osaltani tehnyt vähäisen velvollisuuteni maani hyväksi, mutta sen merkitys kokonaiskuvassa kasvaa yksittäistä tekoa paljon laajemmaksi.

On täysin mahdotonta ajatella, että viruksen ilmaantuessa olisi toimettomina jääty seuraamaan sen leviämistä. Mutta silti: entä jos mitään ei olisi tehty? Millaisessa tilanteessa oltaisiin nyt?