Kuin rikkoutuneen asfaltin raosta esiin ponnistava ruohonvarsi.
Koska vain hengissä selvinneet voivat kertoa kokemuksistaan holokaustin ajan keskitysleireistä, se tarkoittaa aina liki yliluonnollista sitkeyttä ja pienimpäänkin mahdollisuuteen tarrautuvaa elämänhalua. Jokaisen selvinneen on pitänyt keksiä omat keinonsa. Mielikuva väkisin esiin puskevasta vihreästä tulee hakematta joka kerta, kun näistä selviytymisistä lukee.
Pahamaineisimman Auschwitz-Birkenaun keskitysleirille perustettiin erillinen perheleiriksi kutsuttu yksikkö, jonka parakeista yhdessä kokoontui päivittäin yli 500 lasta. Parakin päällikkö Alfred (Fredy) Hirsch ohjasi toimintaa muutamien aikuisten ja 14−16-vuotiaiden apulaisten kanssa. Kouluaineiden opetus oli kuitenkin ankarasti kielletty.
Kyse ei ollut siitä, että natsit olisivat säälineet näitä alle 13-vuotiaita lapsia, vaan ainoa tarkoitus oli hämätä ulkomailta mahdollisesti saapuvia Punaisen Ristin tarkkailijoita. Kuuden kuukauden armonajan jälkeen osa ohjattiin tarkastusjonosta oikealle, osa vasemmalle: toiset välittömään kuolemaan, toiset jatkamaan väliaikaista elämää. Uusi erä tilalle.
Kun Hirsch tarjosi 14-vuotiaalle Auschwitziin joutuneelle Editalle (Dita) valtavaa vastuuta, tämä otti sen jalat tutisten mutta epäröimättä vastaan. Hirschin tarjous oli yllättävä: parakin numero 31 vaatimattoman kirjaston hoitaminen. Ruoka-annoksia vastaan salakuljetetut kahdeksan kirjaa olivat peräisin Auschwitzin jättimäisestä, vangeilta takavarikoidun omaisuuden täyttämästä varastosta. Lisäksi kirjastoon kuului puolisen tusinaa elävää kirjaa eli kerrontataitoisia ihmisiä. Yksi heistä vie kuulijat kerta toisensa jälkeen matkalle Nils Holgerssonin ja villihanhien kanssa.
”−− aina kun lapset kuuntelevat tarinaa, he pääsevät hetkeksi pois tästä kirppuja kuhisevasta loukosta, he eivät haista palavan lihan löyhkää eivätkä pelkää. Tarinan ajan he ovat onnellisia.”
Teoksen Auschwitzin kirjastonhoitaja (2012, suom. 2021) kirjoittaja espanjalainen Antonio Iturbe (1967−) haastatteli päähenkilönsä esikuvaa tšekkiläistä Dita Krausia (o. s. Poláchová, 1929−), ja on sen lisäksi käyttänyt tosipohjaisessa romaanissaan omaa mielikuvitustaan. Esimerkiksi teoksessa luetelluista kahdeksasta kirjasta Kraus itse muisti aiheeltaan vain kolme: algebran alkeet, H. G. Wellsin Lyhyen maailmanhistorian sekä venäjän kieliopin. Tämän perusteella Iturbe on lisännyt mukaan kartaston, S. Freudin Johdatuksen psykoanalyysiin sekä kolme erikielistä romaania, yhtenä tšekkiläisen Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa.
Natsien kieltoa uhmaten parakissa käytiin koulua salaa, ja
opetuksessa käytettiin apuna tarjolla olleita kirjoja. Vaikka normaaleissa
oloissa koulukirjat eivät aina innostaneet, leirillä ne olivat muistutus
elämästä ilman pelkoa ja piikkilanka-aitoja.
Diktaattoreilla on usein tapana sytyttää kirjarovioita tarkoituksena hävittää vihollisena pidetyn kansan kieli ja kulttuuri. Nykyään kansalaiset itse pitävät enenevässä määrin huolta tästä hävitystyöstä, koska kirjalla ei enää nähdä samaa henkistä arvoa kuin ennen. Se vie vain turhaan tilaa kirjahyllyssä, jos sellainen vielä on.
Mikäli holokaustiajan tapaisia keskitysleirejä joskus vielä jossain päin maailmaa nousee − mikä ei liene täysin mahdoton ajatus tässä hullummaksi käyvässä maailmantilanteessa −, niihin joutuvat erotetaan paitsi omaisistaan satavarmasti myös puhelimistaan. Kertoisivatko näiden leirien vangit toisilleen tarinoita somejulkkisten elämänkäänteistä ja Tiktok-videoista?