Joulun hiljaista hyrinää

 

Pikkuruisen piikkipallon maailmanvalloituskaan ei pysty sitä estämään: tänäkin vuonna joulu saapuu ja toivottaa ihmisille hyvää tahtoa ja rauhaa maahan. Jollekulle vain yksi sytytetty kynttilä voi tuoda joulun sydämeen.

Luonnosta on haettu rauhaa ja yksityisyyttä aina, niin myös nyt, joskin samaan aikaan eri puolilla luonnon oma rauha on rikkoontunut. Vaikka edes Suomessa, ”jääkarhujen maassa”, ei enää kaikille jää lapsuusmuistoja korkeista, kimmeltävistä hangista ja aurinkoisista, narskuvista pakkaspäivistä, niin heitäkin onnekkaita täällä vielä asustaa.

Jos onkin muistoja myös pakkasessa kipristelevistä varpaista, niin Arvid Lydeckenin (1884−1960) lastenruno Salomaan joulu saa silti mielen haikeaksi. Se on tunnelmakuva samaan tapaan kuin hänen aikalaistensa Martta Wendelinin (1893−1986) ja Rudolf Koivun (1890−1946) piirroskuvitukset lumitalvista, kenties pian jo kokonaan menetetyistä. Kuvat taltioivat oman aikansa todellisuutta, ne eivät ole pelkkää nostalgista haihattelua.

Kun katsoo mustaa, sadetihkuista maisemaa, voiko muuta ajatella: parempi hopeareunuksisetkin muistot kuin ei muistoja lainkaan tai se, että muistaisi kaiken?

Kun ei (onneksi) ole syntynyt kaukana jossain palmujen katveessa, kotimaan joulu tuntuu todelliselta joululta vain, jos ympärillä levittäytyvät hanget korkeat nietokset.

Koskematon, talvinen maisema lumoaa hiljaisella kauneudellaan Kontiolahdella syntyneen Lydeckenin luoman runokuvan tapaan. Jos maisemaa ei voi kokea, on vain rauhoituttava runon ääreen. Metsässä ei tunneta kiirettä eikä joulustressiä, siellä ei tarvitse miettiä, mitä lahjaksi ja kenelle. Kuusen koristeeksi riittävät lumikiteet. Salomaan avaruudessa saa hengittää vapaasti ja välimatkaa on helppo pitää. Lumeen jääneistä jäljistä kuitenkin näkee kulkijoita olleen liikkeellä.

Onkohan kulkijoiden joukossa myös joulu?

 

Salomaan joulu

 

Metsä viettää joulua,

ja joulun tähdet palaa,

kuukin jouluhopeataan

seudun yli valaa.

 

Kuusen oksat lumitähdin

nyt on koristeltu,

koivuihin on kirkkaat jäiset

puikot ripustettu.

 

Karhu näkee luolassansa

joulun syvää unta,

lumivaipan alla lepää

salon luomakunta.

 

Jänön jalka jätti pienet

jäljet kankahalle,

kun se juoksi joulunviettoon

kotiin, kuusen alle.

 

Järvellä on yksinäiset

hiihtosuksen ladut.

Hiljaa hyrrää salomailla

joulun suuret sadut.

 

 

Kiitos ystävälle jäälyhtykuvasta

Sekavat viittaussuhteet pesiytymässä suomen kieleen

 

Suomentaja Kersti Juvan kirjaa Löytöretki suomeen (2019) lukiessa alkaa tajuta, miten valtavan työn asiaansa perehtyvä kääntäjä tekee. Suoran raakakäännöksen sijaan lopullinen kokonaisuus syntyy tuhansista yksityiskohdista, merkityksistä, kielelle ominaisista ilmaisutavoista ja vivahteista. Juvan mukaan suomentaminen on tulkitsemista, eikä suomennettu teos ole koskaan täysin sama kuin alkuteos.

Kirjan lukuisat, kutakin aihepiiriä kuvaavat esimerkit Juva on poiminut omista suomennoksistaan ja englanninkielisistä alkuteoksista. Hän on oikeassa todetessaan, että jos on oppinut vieraan kielen pelkkänä koodina, sanoina ja sääntöinä, sitä ymmärtää vain pinnallisesti. Kun sitten lukee kaunokirjallisuutta vieraalla kielellä, siitä ei saakaan irti yhtä paljon kuin natiivi kielenpuhuja. Hyvä suomennos voi tuoda tekijälleen palautetta, jollaista Juvalle antoi eräs sekä alkuteoksen että suomennoksen lukenut: ”Oli kuin joku olisi pannut hämärään huoneeseen valot päälle.”

Yksi esimerkki englannin ja suomen eroista on pääsanan ja pronominin viittaussuhteen ilmaiseminen. Suomen kielessä pronomini viittaa yleensä taaksepäin, jo sanottuun, kun taas englannin kielessä vallitseva tapa näyttää olevan päinvastainen: pääsana tulee usein vasta siihen viittaavan pronominin jälkeen.

One night, while having her hair undressed, my Lady loses herself in deep thought after this reply

Juvan antama (loppupisteetön) esimerkkivirke on hänen suomentamastaan Charles Dickensin romaanista Kolea talo, ja sen suora käännös on seuraava: Eräänä iltana, kun hänen tukkaansa kammataan auki, armollinen rouva vajoaa syviin mietteisiin tämän vastauksen jälkeen

(Esimerkkilausetta edeltää kysymys ja siihen saatu vastaus.)

Mutta koska ei voi ensin puhua hänen hiuksistaan, jos ei ensin tiedetä, kuka hän oikein on, pronominin ja pääsanan paikkoja on vaihdettava. Eräänä iltana, kun armollisen rouvan hiuksia kammataan auki, hän vajoaa syviin mietteisiin tämän vastauksen jälkeen

Tällaiseen englantia mukailevaan ilmaisutapaan törmää muutenkin kuin vain käännöksissä. Muun muassa Max Seeckin suomeksi kirjoittamassa romaanissa Uskollinen lukija (2019) oli pysähdyttävä tutkimaan vielä epäselvempää viittaussuhdetta. Tekstissä kuvataan ensin pariskunnan, Marian ja Rogerin, elämää ennen avioitumista. Toisin kuin menevä mies Roger Maria ei ole ennen naimisiinmenoaan kokeillut itsellistä elämää. Teksti jatkuu:

Ja Roger on entisessä elämässään saanut kokea sen. Nyt yhtäkkiä myrskyisenä helmikuisena iltana kun hän käyskentelee yksin heidän suuressa merenrantakodissaan, Maria näkee tämän kaiken ensimmäistä kertaa uhkana.

Suomen kielen viittaussääntöjen mukaan lukija luulee, että hän, joka kodissa käyskentelee, on alussa mainittu Roger. Aiemmasta tekstistä kuitenkin ilmenee, että Roger on lähtenyt muualle ja Maria on yksin kotona. Jos jättää pois ensimmäisen lauseen, käyskentelijäksi arvailee siltikin jotakuta muuta kuin Mariaa.

Televisiokanavan infoteksti puolestaan tiivisti (2.12.2020) elokuvan sisällön sekavasti kuin sotkeentunut lankavyyhti:

Kun kolme aseistettua ryöstäjää tunkeutuu heidän kotiinsa, eronnut nainen piileskelee nuoren tyttärensä kanssa erityisessä ”panic roomissa”, mutta he päätyvät silti hengenvaaralliseen kissa ja hiiri -leikkiin.

Vastaavanlaiset tapaukset eivät ole lainkaan harvinaisia. Kaunokirjallisuuden ohella muun muassa suomennettu tutkimuskirjallisuus saattaa edistää ilmiön leviämistä. Vaikuttaakin siltä, että englannin kieli ujuttautuu sanaston lisäksi pikkuhiljaa myös suomen kielen perusrakenteisiin.

 

Korona testaa sitä, kenen kantti kestää

 

Eri puolilla palloamme johtavassa asemassa olevat henkilöt ovat nykysanonnan mukaan ”pahassa paikassa”. Kuinka saada kansalaiset kestämään koronakuria?

”Hauraat järjestelmät kaatuvat, vankat järjestelmät kykenevät vastustamaan muutosvoimia, mutta antihauraat järjestelmät hyötyvät haasteista ja ulkoisista paineista.”

Kirjassaan Kaikki menee päin helvettiä Mark Manson ottaa esiin Nassim Talebin vuonna 2011 käyttämän käsitteen antihauraus.

Nopeutunut, kehittynyt teknologia on monessa hyvä asia, mutta samalla se on ottanut ihmismielen jokseenkin täysin hallintaansa. Manson kirjoittaa: ”Kun uusista innovaatioista on tullut arkipäivää, markkinoille hyökyy aina vain lisää moderneja viihdykkeitä. Niiden vanavedessä seuraa psyykkinen hauraus.” Viihdykkeet ovat opettaneet nykyihmiset sietämään huonommin niin tylsyyttä, hitautta kuin kärsimystä. On totuttu siihen, että kaikki tieto, ajanviete ja apu ovat aina niin sanotusti käden ulottuvilla, puhelimessa.

Koronapandemian aikaan älylaitteistakaan ei enää ole kaiken pelastajaksi. Ne eivät voineet asettua ihmismielen tilalle kohtaamaan tilannetta, jota monen on sitä vaikeampi kestää, mitä kauemmin se jatkuu.

Manson toteaa, että mieli toimii samalla periaatteella kuin isot järjestelmät: Mieli voi olla hauras tai antihauras sen mukaan, miten sitä käyttää. Jos kaaoksen ja sekasorron kohdatessa yrittää ymmärtää tapahtumia, päätellä lainalaisuuksia ja koota malleja, joiden avulla pystyisi ennakoimaan tulevaa ja arvioimaan menneitä, tapahtuu ”oppimista”. Sen avulla on siis mahdollista hyötyä epäonnistumisista ja sekasorrosta.

Mutta jos kärsimystä − kuormitusta, epätietoisuutta, surua ja sekasortoa − karttaa, muuttuu hauraaksi. Kyky sietää arkisia vastoinkäymisiä hapertuu, ja elämää täytyy rajoittaa sen mukaisesti, päättelee Manson.

Varsin hyvin pyörineissä yhteiskunnissa elämään tottuneet ihmiset eivät ole koskaan kokeneet koronan kaltaisia rajoituksia ja uhkia. Silti tänäkin aikana aineelliset olot ovat yleisesti ottaen pysyneet kohtuullisina, jos niitä vertaa oloihin, joissa miljoonat ihmiset joutuvat elämään vuosikausia lähes kokonaan ilman perustarpeita, ruokaa, vettä, hygieniatarvikkeita, lääkkeitä. Kun ne puuttuvat, hmisten epätoivo kohdistuu aivan muuhun kuin koronarokotteen pikaiseen saamiseen.

Mansonin mukaan kärsimyksensietokyky on vauhdilla rapautumassa monissa kulttuureissa. Sietokyvyn madaltuminen aiheuttaa ennen kaikkea entistä enemmän emotionaalista haurautta.

Yleisesti vaivaavan levottomuuden ja kärsimättömyyden Manson on havainnut myös itsessään todetessaan, ettei pysty istumaan edes ruokapöydässä ryhdikkäästi paria minuuttia kauempaa. Hänen kovin arkinen huomautuksensa on upotettu keskelle kauhistuttavan tapahtuman kuvausta. Ääripäät eivät voisi olla kauempana toisistaan.

Kesäkuussa vuonna 1963 buddhalainen munkki Thích Quảng Đức sai tarpeekseen Etelä-Vietnamin itsevaltaisen hallitsijan Ngô Đình Diệmin buddhalaisiin kohdistamasta sorrosta. Saigonissa sijaitsevan Kambodžan lähetystön edessä kahden muun munkin avustamana Đức sytytti itsensä tuleen. 

”Hän ei räväyttänyt lihastakaan. Hän ei huutanut. Hän ei hymyillyt, ei kiemurrellut, ei irvistänyt eikä edes avannut silmiään vilkaistakseen viimeisen kerran maailmaa, jonka oli päättänyt jättää taakseen.”

Manson sanoo Đứcin polttoitsemurhan olevan ääriesimerkki siitä, miten mieli voittaa aineen ja tahto vaiston. Vaikka Đứcilla oli takanaan varmasti satoja tunteja yksinäistä mietiskelyä, noin täydellistä itsehillintäkykyä on silti mahdoton käsittää.

Jollain lailla lohdulliselta tuntuu, että kännykkäkuvaajien lauman sijaan vuonna 1963 paikalle osui kameroineen vain yksi valokuvaaja, Malcolm Browne.

Kun hämärtää

 

Sataa, paistaa, tuulee, myrskyää. On sumuista, harmaata, pimeää. Päivän sään voi tiivistää yleensä sanaan tai kahteen. Yhden sanan ilmauksista on ihmisen puhe lähtenyt ilmoille jo aikojen alusta. 

Silti sää on monelle seuratuimpia − ja paremman puutteessa puhutuimpia − ilmiöitä. Jos pitää meteorologin ennustusta lupauksena, melkein pettyy, jos vaikka ”luvattua” sadetta ei tullutkaan.

Kun ajatus ja puhe kehittyivät, ihminen alkoi käyttää enemmän mielikuvitustaan myös säästä puhuessaan. Tuuli piiskaa. Myrsky ulvoo. Sumu verhoaa maan. Sataa kissoja ja koiria. (Siinäpä vasta vilkas mielikuvitus!)

Sitten tulivat kirjailijat. He alkoivat kirjoittaa ajatuksiaan paperille ja samalla maalata entistä laajempia kuvia. Sään ilmiöitä on kuvattu eri tavoin lukemattomissa romaaneissa ja runoissa.

Tulee myös pimeä vuodenaika, joka vuosi. Loppusyksyn kaiken kattavaa hämärää harvempi tuntuu odottavan, mutta aina se tulee, pyytämättä ja lupaa kysymättä.

Päivä pitelee itseään vain yhdestä kulmasta eikä pitkään jaksa. Pian sen ote heltiää, menee ensin siniseksi, sitten hiipuu pimeäksi. (Heidi Köngäs)

Yksi kirjallisuuden antamia arvokkaita lahjoja on luovasti ajattelevan kirjailijan tapa sanoa. Tärkeää ei ole vain se, mitä hän sanoo; myös sillä, miten hän asiansa esittää, on suuri merkitys. Naapuri voi pihalla tokaista toiselle, että ilta jo hämärtyy. Heidi Köngäs (Sandra 2017) on muotoillut sanoista omanlaisensa kuvan ja herättänyt mielikuvillaan ne eloon. Sanat kuulostavat kadehdittavan pakottomasti syntyneiltä.  

Tästä vuodenajasta on kirjoittanut jo kansalliskirjailija Aleksis Kivi, värikkään kuvakielen taitaja, missäpä muualla kuin 1870-luvun romaanissaan Seitsemän veljestä:

Niin heidän aikansa viettyi, enimmin kuitenkin pirtin lämpymässä, koska säteetön, unelias aurinko viipyili etelän helteisessä maailmassa. Kauas oli se siirtynyt, elon tulinen lähde; tuskinpa se eräänä päivänä enään nosti otsansakaan ylös metsien sinisestä helmasta. Mutta silloinpa se samassa kääntyikin ja alkoi taasen matkansa Pohjolaan.

Kuten ne, joita pimeys ahdistaa, myös Kivi on kääntänyt katseensa talvipäivänseisausta ja lisääntyvää valoa kohti.

 

Myrsky kaatoi vanhan koivun

talon nurkalta,

ja nähtiin selvästi, kuinka pinnassa

sen juurakko kulki.

Miten se oli jaksanut pitää

taloa kainalossaan,

huolehtia koko pihasta, kun se itse

oli niin ohuesti elämässä kiinni?

 

Risto Rasa