Helmen heijastama valo

”Sinähän tiedät, että maalaus tarvitsee sitä”, hän sanoi hiljaa, ”helmen heijastamaan valoa. Muuten se ei ole täydellinen.”

Taiteilijan kommenttiin kätkeytyy lähestyvä, tietoisesti aiheutettu yhteentörmäys piian ja hänen emäntänsä, helmien omistajan, välillä. Täydelliseen taideteokseen pyrkivä maalari ymmärtää sen kyllä, mutta asettaa silti taiteensa etusijalle.

Sen sijaan vähäpuheisen taiteilijan yksityiset ajatukset ”sinästä” ja yhteentörmäyksen syvimmästä syystä on hienovireisesti kirjoitettu näihin lauseisiin: Hiukset valahtivat olkapäilleni ruskeina kuin syksyiset pellot. Kukaan muu ei ollut koskaan nähnyt niitä. ”Sinun hiuksesi”, hän sanoi. Hän ei ollut enää vihainen. Lopulta hänen katseensa päästi minut. 

Mieleen nousee sama kohtaus kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta: Scarlett Johanssonin esittämä piika puolittain piilossa kuparinpunaisina ryöpsähtävine kutreineen ja hänen isäntäänsä näyttelevä Colin Firth, joka tuijottaa näkyä hiljaa, lumoutuneena. Vain hetki, joka ei unohdu kummaltakaan.

Johannes (Jan) Vermeerin maalaama muotokuva Turbaanipäisestä tytöstä (1665) sai kirjailija Tracy Chevalierin käsissä kiehtovan kirjallisen muodon nimellä Tyttö ja helmikorva (suom. 2001, kuvitettu painos 2005). Sen tyystin erilaiseen maailmaan tekee välillä mieli vetäytyä. Kerronta on niin visuaalista, että tarinan voi nähdä näkemättä elokuvaa. Loistavasti romaanin henkeä noudattelevan elokuvan tunnepitoisempi päätös tosin miellyttää enemmän kuin kirjan järkevän viileä lopetus.

Hollannissa Delftin kaupungissa asuneen Vermeerin elämästä (1632−1675) on tallennettu melko vähän faktatietoja, ja näin ollen myöskään maalauksen malli ja hänen elämänkulkunsa eivät ole tiedossa. Kirjailijan kertoma tarina kuulostaa hyvin uskottavalta − niin uskottavalta, että sitä voisi helposti alkaa pitää totena.

Romaanin jälkisanoissa Chevalier toteaakin, että toisinaan lukijoiden suhtautuminen Vermeeriin ja hänen maalauksiinsa on lähennellyt hysteriaa: Eräs lukija oli kirjoittanut palautteessaan, että jos olisi taiteilijan jälkeläinen, hän haastaisi Chevalierin oikeuteen.

Vasta noin vuoden kuluttua kirjan ilmestymisestä kirjailijalle valkeni hämmästyttävä yhteensattuma. Hän sai nimittäin kuulla, että nimi Margriet, josta kirjan päähenkilön nimi Griet on lyhenne, tulee latinankielisestä sanasta margarita, joka tarkoittaa helmeä.

Vermeerin elämäkertatietojen mukaan hänen vaimonsa synnytti 15 lasta, joista neljä menehtyi varhain. Perheeseen voi siis hyvin kuvitella avuksi piian jos toisenkin. Taiteilija elätti perheensä maalaustensa myynnillä ja toimimalla taidekauppiaana. Hänen taloudelliseksi tukijakseen arveltu mesenaatti Pieter van Ruijven kuoli vuonna 1674. Kun Vermeer itse menehtyi seuraavana vuonna vain 43-vuotiaana, hänellä oli jättää perheelleen enää vain suuret velat.

Tuona vuonna 1675 taiteilijan kotikaupungin Delftin perustamisesta tuli kuluneeksi 600 vuotta. Nykyisin hänen maalauksensa turbaanipäisestä tytöstä sijaitsee Mauritshuisin museossa Haagissa.

● ● ●

Hollantilaistaiteilijan elämä taiteen tekemisen ja monilapsisen perheen välillä tasapainoillessa tuo oitis mieleen hänen naispuolisen kollegansa, italialaisen Lavinia Fontanan (1552−1614), josta Mia Kankimäki kertoo kirjassaan Naiset, joita ajattelen öisin.

Erona Vermeeriin Fontana tietenkin synnytti itse 11 lastansa ja teki samalla uraa taidemaalarina. Oman perheensä lisäksi hän elätti myös vanhempansa. Hän eli 62-vuotiaaksi ja maalasi viimeiset 10 vuottaan muun muassa paaville ja Borghesen suvulle. Tästä voisi päätellä, että Lavinia Fontanan elämä sujui varsin mukavasti loppuun asti. Vermeerin taas arvellaan kuolleen stressiperäiseen sairauteen (ehkä aivohalvaus, kenties sydänkohtaus), joka vei hänet parikymmentä vuotta nuorempana kuin Lavinia oli kuollessaan.

Lapsiluvun lisäksi näitä taiteilijoita yhdistää myös säilyneiden maalausten lukumäärä: ainakin Wikipedian mukaan sekä Vermeeriltä että Fontanalta on säilynyt 32 maalausta, joiden tiedetään varmasti olevan heidän maalaamiaan. 

Arviolaskentaa

Ympärillämme kriisi seuraa toistaan, nyt jopa matematiikan opetuksen on sanottu olevan kriisissä. Toisaalta matematiikalta ei voi välttyä yhdessäkään niistä kriiseistä, joita parhaillaan eletään. Lasketaan päästömääriä, tuhopinta-aloja, tulva-aaltojen korkeuksia, myrskytuulien voimakkuuksia, ruoan hintoja, mikromuovikiloja, aseita, joukkoja, uhreja, sotakuukausia, rokotuskertoja, raja-aitojen pituuksia, pakolaisia, budjetteja, kilowattitunteja ja vaikka mitä. Moni laskutoimitus tuottaa tulokseksi silti vain arvion, koska tarkkoja lukuja on usein mahdoton saada.

Eräässä uutiskuvassa esiintyvän kenraalin rinnus näytti olevan jo melkein täynnä ansiomerkkejä. Entä jos kenraali jatkaa ansiokasta uraansa ja merkkejä sen kun kertyy, mihin ne laitetaan, kun rinnuksille ei enää mahdu? Vai onko jo alun perin laskettu ansaittavan merkkimäärän todennäköisyys suhteessa ikään, niin ettei lisätilaa tarvitse etsiä takinliepeestä tai hihasta?

Viime aikoina on mieltä askarruttanut myös kysymys paljonko on riittävästi. Uutisen (Yle 14.10.2022) mukaan naapurimaasta on paennut liikekannallepanoa satojatuhansia venäläisiä, ehkä jopa miljoona. Vuoden 2020 tiedon (Wikipedia: Maailmanpankki) mukaan Venäjän asukasluku oli tuolloin 144,1 miljoonaa. Ilmeisesti se samainen noin miljoona kansalaista, joka on jättänyt kotimaansa, ei olisi yhteisessäkään mielenosoituksessa riittänyt kaatamaan hallintoa. Kuka tietää, kun ei uskallettu edes yrittää.

Ei yritetty vankilan, kidutuksen tai sotaan pakottamisen takia, joten luonteva jatkokysymys kuuluu: Onko laskettavissa todennäköisyys sille, kuinka suuri joukko toisin ajattelevia mielenosoittajia tarvittaisiin, että Venäjällä tai muissa kansalaisiaan sortavissa maissa eivät poliisivoimat eikä vankiloiden määrä enää riittäisi estämään hallitsevan vallan kaatamista? Valitettavasti lähimenneisyydessä on monta tukahdutettua yritystä.

Toisaalta vaikka Ukrainan väkiluku vuonna 2020 oli sata miljoonaa pienempi kuin sen maita hamuavan Venäjän, ukrainalaiset eivät ole luovuttaneet. Jopa osa naisista ja lapsista, jotka lähtivät sodan alta turvaan muihin maihin, on palannut monin paikoin raunioituneeseen maahan, vaikkei rauha vielä väiky horisontissakaan.

Ihmetyttää, kuinka monta päivää, kuukautta ja vuotta ilman kunnon lepoa presidentti Zelenskyi jaksaa valtavan paineen alla kannustaa Ukrainaa pysymään taistelumielellä. Tähänkin kysymykseen stressitutkijat varmaan osaisivat antaa arvionsa.

Iranissa puolestaan erityisesti naiset ovat viime viikkoina näyttäneet pelottomuuttaan ja lähteneet kaduille vaatimaan vapautusta heille asetetuista ahtaista rajoista. Sielläkin poliisi lienee suosituin ammatti päätellen siitä, miten tarkan katseen alla kaikki naiset joutuvat elämään. Mittanauha ja suurennuslasi ilmeisesti kulkevat siveyspoliisin taskussa, sillä senttienkään poikkeukset eivät jää huomaamatta, kuten käy ilmi iranilaisen ihmisoikeusaktivistin Fatemeh Shohre Abbaspourin haastattelussa (13.10.2022 Kirkko ja kaupunki):

”Tyttäreni ei edes osallistunut mihinkään mielenosoitukseen, mutta kauppareissullaan hän sattui kulkemaan samalla alueella, jossa mielenosoittajat protestoivat. Tyttäreni myös käytti hijabia, mutta poliisi otti hänet kiinni, koska hame oli ollut neljä senttiä liian lyhyt.”

Iranissa asuu noin 84 miljoonaa ihmistä, joista suurpiirteisesti arvioiden puolet seuraa jatkuvasti, miten toinen puoli pukeutuu ja käyttäytyy. Jokaiselle naiselle riittää ainakin yksi moraalinvartija, siis poliisi. Muita mahdollisia ovat isät, sedät, isoisät, aviomiehet, veljet ja miespuoliset serkut. Jos tälläkään kertaa meneillään olevat mielenosoitukset eivät johda vaadittuihin muutoksiin, naiset joutuvat jatkamaan elämäänsä kahden vankilan välillä.

Tähän epävarmuudessa vellovaan aikaan meille kaikille sopisivat erään äidin sanat nassikalleen, kun hän työnsi tämän lempeästi tavaratalon vessankopin ovesta sisään: Toimi äläkä haaveile.

"Etten hieman kömmähtänyt minäkin"

Kerrotaan, että oli seitsemän miestä, jotka vaaranpaikasta selviytyäkseen joutuivat tekemään rikoksen. Ennen rikosta heitä uhkasi kolmekymmentäkolme vihaista härkää ja rikoksen jälkeen viisikymmentä vierasta sotilasta kotinurkilla. Miesten sydämet täytti kuoleman kauhistus, sillä he luulivat jo polkevansa viimeistä tynkkää elämänsä tiestä.

Silti vain toinen uhka sai mielet noin pelokkaiksi.

Kun pakokivelle ahdistetut, heikoiksi käyneet miehet kiljuivat jo neljättä päivää omaa nälkäänsä, raivoisien sarvipäiden kuola valui siinä luulossa, että tonnien lihasmassa kyllä palkitsee niiden odotuksen. Kävi sitten niin, että lopulta maassa makasi koko härkälauma kuoliaaksi ammuttuna.

Seitsikko sai näin vapautensa (ja elämänsä) takaisin kajoamalla toisen omaisuuteen eli tekemällä rikoksen, josta tietysti seurasi haaste käräjille. Sitä tuli oikeuden puolesta toimittamaan tuttu mies Mäkelä, ”aina kunnian ukko”. Tällä kertaa häntä kuitenkin huvitti hieman leikkiä vakavalla asialla, niin että se osui piikkinä varsinkin yhden, Aapon, oikeudentuntoon: Kasakoita pantakoon liikkeille Karjan ryöväriä ja Nurmijärven rosvoja varten, vaan ei kohden kunniallisia miehiä, joiden papinkirjassa ei löydy vielä yhtään ainoata häpeän pilkkua.

Voidaan toki kysyä, kumpi onkaan pahempi rikollinen, karjavaras vai se, joka toisen karjaa tappaa…

Aavistamatta vielä olevansa tulevina aikoina viestintuojan seuraaja Aapo edelleen pukee kokemansa hetkellisen järkytyksen sanoiksi:

Kunnian ukko, rehellisyys itse, mutta voipa hän sukkeloita, koska hän vaan tahtoo, ja hienolla, hienolla tavalla, ettet tiedä asioistakaan ennen kuin pyristelet hänen verkossansa. Ah! olis siinä rinnassa kylmä sydän ja pahansuopa mieli, niin voittaispa hän itse perkeleenkin pimeyden juonissa. Mutta nyt hän suo ja tekee paljasta hyvää, vaikka sommaileekin tuolloin, tällöin oikein riivatusti. Ah sinä! kuinka sovititkin sanas ja lausees tässä historiassa. Eihän ilman, etten hieman kömmähtänyt minäkin.

Viimeisestä lauseesta ymmärtää, että puhuja oli tottunut erottamaan luikuripuheet todesta. Toinen, Lauri, taas oli tulkinnut viestintuojan kasvoja: Hän valehteli. Sen näin hänen silmistänsä, vaikka koettikin ukko ottaa päällensä vallan totisen muodon. Hän valehteli; sen vannon minä.

Tuolloin ei vielä yksikään noista miehistä olisi osannut lukea haastetta, jos se olisi toimitettu kirjallisena. Lukutaidottomuus ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteivät he olisi kyenneet näkemään ympärillään asioiden merkityksiä ja tarkoitusperiä, totuutta ja valhetta. Niinpä ”kunnian ukon” puheet paikkakunnalle saapuvista muka piispan määräämistä viidestäkymmenestä kasakasta ymmärrettiin nopeasti kuitata palturiksi.

Aleksis Kiven ja hänen seitsemän veljeksensä ajoista on tultu tähän aikaan, jossa monenlainen valhepuhe levittäytyy vääjäämättä kaikissa viestimissä pitkin maailmaa. Aina on tietenkin osattu valehdella ja käyttää sitä hyväksi, mutta nykyään keinot ovat paljon moninaisemmat. Toiset erottavat valhepuheen paremmin kuin toiset, jotkut eivät lainkaan. Muodostuu ikään kuin kaksi todellisuutta.

Erityisen näkyvästi etenkin tätä vuotta on leimannut hyökkäyssotaa käyvän Venäjän levittämä musta propaganda, jossa valheellisilla syytöksillä on yritetty luoda vääristynyttä viholliskuvaa ukrainalaisista ja näin innostaa omia joukkoja niin taistelussa kuin kotona. Ajatuksellisesti kohteena ovat kaikki länsimaat. Jo useamman viime vuoden ajan − toistaiseksi ilman aseellisia yhteenottoja − myös jakautuneessa Yhdysvalloissa mustan propagandan tekeminen vaikuttaa antaneen monelle suorastaan elämän sisällön.

Pienen ihmisen toive: Etten kömmähtäisi minäkin.

 

Lähteet: romaani Seitsemän veljestä (suorat lainaukset kursivoitu) sekä Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen tietokirja Propagandan historia: kuinka meihin on vaikutettu antiikista infosotaan (2018)