Maailma pelaa upporikasta ja rutiköyhää

Päivästä toiseen vuosi toisensa perään uutisissa toistetaan poliitikkojen ja ekonomistien hokemia talouskasvusta ja sen näkymistä. Samaan aikaan jo pitkään on kerrottu siitä, miten maapallon tila käy aina vain kurjemmaksi. Ilmasto on muuttunut silmin nähden rajummaksi ja aiheuttaa jatkuvasti katastrofaalisia ongelmia eri puolilla maailmaa. Ihmisten elintila vähenee tai häviää kokonaan. Luonnonvaroja käytetään koko ajan enemmän ja enemmän. Jossain vaiheessa kaikki on käytetty: metsät on kaadettu, kaivokset imetty tyhjiin, maat rakennettu täyteen, järvet kuivuneet.

Miten jatkuva talouskasvu silti voisi olla mahdollista? Luulisi alussa mainittujen, asemaansa päässeiden olevan niin fiksuja, että ymmärtävät sen olevan päinvastoin mahdotonta. Sanoista ja teoista päätellen eivät kuitenkaan ole ymmärtäneet.

”Edes kriisitilanteet eivät muuta logiikkaa, jolla kapitalismissa asioita arvostetaan: kaikkea katsotaan sen mukaan, mistä saadaan eniten rahaa. Voittojaan maksivoivat yritykset eivät koskaan tule tyydyttämään muita tarpeita kuin niitä, joiden kautta tehdään voittoa.”

Ristiriita talouskasvupuheen ja ympäröivän maailmantilan välillä sai tarttumaan Riina Tanskasen ja Samu Kuopan tietokirjaan Kapitalismin suuri illuusio (2024). Se avaakin paitsi kiinnostavasti myös aika karmaisevasti vallitsevan talousjärjestelmän syy−seuraus-suhteita ja rahan kaiken nielevää valtaa. Kirjoittajien mielestä kapitalismi ei ole vastoin yleistä käsitystä markkinatalouden synonyymi vaan sen vääristymä. ”Kapitalismi ei ole vain tapa järjestää taloutta vaan tapa järjestää koko yhteiskunta.”

Eikä ekokriisi tee siinä poikkeusta.

”Maailmassa on jo olemassa kaikki tarvittava teknologia ekokriisin ja eriarvoisuuden ratkaisemiseen. −− Ekokriisiä ei kuitenkaan voi ratkaista vain teknisenä ongelmana, sillä se ei ole sitä. Ongelman ydin on talousjärjestelmämme, joka hukkaa jo olemassa olevat keinot.”

Kapitalismi ei olisi kapitalismia, jos raha ei toimisi tässäkin sille ominaisempaan tapaan: Tanskasen ja Kuopan mukaan ekokriisi ei vaurauden kasaamisen näkökulmasta ole jotain, mikä täytyy estää vaan jotain, mistä pitää selviytyä. Eikä rikasta kiinnosta yhteiskunnan selviytyminen vaan omansa. Niinpä myös ekokatastrofiin varautumisesta on tullut valtava bisnes luksusbunkkereineen ja turvajärjestelmineen.

Mitä eriarvoisuuteen tulee, kirjassa kerrotaan, että puolet maailman väestöstä (4 miljardia) ansaitsee keskimäärin vain noin 2 800 euroa vuodessa. Ei siis kuukaudessa eikä kahdessa viikossa vaan vuodessa. Virallisen määritelmän mukaan se silti tarkoittaa, että ollaan reilusti köyhyysrajan yläpuolella − onhan äärimmäisen köyhyyden rajaksi asetettu 2,15 dollarin eli 1,97 euron päivätulo. Missä tuo dollari- tai euromäärä päivässä riittää perustarpeisiin eli ravinnon saantiin, asuntoon ja koulutukseen sekä pääsyyn terveydenhuoltoon?

Tätä taustaa vasten rikkaimpien miljardilistaukset kuulostavat vuosi vuodelta vastenmielisemmiltä.

Tulee mieleen kysyä, mikä tässä maailmassa on se toivo, jota tilanteessa kuin tilanteessa päädytään käyttämään puheenvuoron kohottavana loppuhuipennuksena. Pelkkä toivo kun ei sittenkään taida riittää aikaansaamaan välttämätöntä muutosta.

Kiitos kirjasta.

 

Uudestisyntymiä

Kukaan tuskin vakavissaan ehdottaisi tuhatvuotisten Egyptin pyramidien muuttamista esimerkiksi kiipeily- tai laskettelurinteiksi. Tai kreikkalaisen Parthenonin temppelin raunioiden muokkaamista vaikkapa moderniksi vankilaksi, jonka pylväiden sisäpuolelle asennetuista iskunkestävistä läpinäkyvistä seinistä elinkautisvangit näkisivät huikaisevan sinisen taivaan mutta voisivat vain haikailla vapauden perään.

Ikä siis ilmeisesti suojaa näitä maailmanlaajuisesti tunnettuja maamerkkejä. Sen sijaan paljon nuoremmat ovat joutuneet kokemaan tai näkökulmasta riippuen saaneet kokea toisenlaisen kohtalon. Esimerkiksi vasta 1962 valmistunut, suomalaissyntyisen arkkitehdin Eero Saarisen suunnittelema New Yorkissa sijaitseva TWA:n lentoterminaali (Trans World Flight Center) suljettiin jo 2001, ja 2010-luvun lopussa se muutettiin hotelliksi.

Kevätkauden kiinnostavinta katsottavaa (valokuvaajaesittelyjen ohella) on sarja eri puolilla maailmaa sijaitsevista tunnetuista mutta käyttöikänsä loppuun tulleista maamerkeistä ja niiden herättämisestä uuteen elämään, yhtenä esimerkkinä juuri mainittu lentoterminaali. Tällaisten maamerkkien, kuten yksittäisen rakennuksen tai jonkin laajemman kokonaisuuden, alkuperäisen käyttötarkoituksen muuttamista joksikin toiseksi voinee myös kutsua nykyaikaan sopivasti kierrätykseksi. Vaikka kyse tosin onkin erittäin kalliista kierrätyksestä, ohjelmassa ei onneksi puhuta rahasta eikä kustannuksista vaan keskitytään suunnitteluun ja toteutukseen.

Monen ränsistyneen tai muutoin kaltoin kohdellun kohteen muuttaminen toimivaksi, kestäväksi ja ulkoisesti näyttäväksi vaatii melkoista mielikuvitusta ja suunnittelua sekä osaamista niiden toteuttamiseksi käytännössä. Milloin on keksittävä tehokas menetelmä ääni- tai lämmöneristämiseen, milloin viilennykseen tai maanalaisissa kohteissa ilmanvaihtoon tai estämään veden mahdollinen pääsy rakenteisiin. On kiehtovaa kuulla ja nähdä, miten erilaiset ongelmat ratkaistaan ja mitä kaikkea on otettava huomioon, että saadaan lopulta aikaan toimiva kokonaisuus.

Onneksi ihan jokaista kohdetta ei ole muutettu helpoimmaksi vaihtoehdoksi eli hotelliksi.

Muutoskohteista silmäniloa tarjoavat esimerkiksi Lontoossa sijaitseva BBC:n entinen pyöreä toimitalo (Television Centre), josta on tehty varakkaiden asunnonomistajien tyyssija. Myös Kapkaupungin käytöstä poistetut maissisiilot saavat varmasti osakseen katseita kauniina nykytaiteen museona. Sarjassa tietenkin kehutaan jokaista kohdetta, mutta toista mieltä saa olla: Antwerpenissa vanha satamarakennus sai päälleen tyyliltään täysin poikkeavan lisärakennuksen, niin että kokonaisuus näyttää suorastaan rumalta.

Aivan toisenlaista muutoskohdetta kuin rakennusta edustaa Souliin tehty Skygarden, autoilta jalankulkijoiden käyttöön siirtynyt ylikulkusilta, joka on samalla kilometrin pituinen vehreä viheralue keskellä kaupungin vilinää. Suunnittelussa päänvaivaa aiheutti muun muassa se, miten silta kestää istutusten ja kulkijoiden yhteispainon, sekä puiden suojaaminen taifuunien varalta. Täältä käsin on hieman vaikea kuvitella tavallista arkipäivää ja 5 000 ihmistä kävelemässä sillalla samaan aikaan. Suunnitelmissa piti ottaa huomioon myös erityistilanteet, jolloin ihmisiä saattaa olla liikkeellä peräti 50 000.

Joissakin tapauksissa kohteen ulkonäkö ei juuri muutu mutta sisäpuoli sitäkin enemmän. Saksalaisen ilmalaivahallin muuntamisen tropiikinomaiseksi huvipuistoksi hiekkarantoineen ja sademetsineen voi nimetä ehdottomasti keinotekoisimmaksi joskin hyvin luovaksi uudistukseksi. Etelä-Koreassa entisestä panssarivaunubunkkerista lähellä Pohjois-Korean rajaa oli tarkoitus tehdä pelkästään kulttuurikeskus, mutta sitten politiikka muutti suunnitelmia: maiden välien viimeksi kiristyttyä lasiseinät saaneisiin tiloihin jätettiin tilaa panssarivaunujen tulla tarpeen niin vaatiessa. Yhdysvalloissa Etelä-Dakotassa sijainneen käytöstä poistetun Homestaken kultakaivoksen katsottiin sopivan erinomaisesti fysiikan tutkimuslaboratorioksi. Jos tieto tulevista työskentelyoloista ei saanut jo valmiiksi haukkomaan henkeä ja ottamaan lopputiliä, se tiesi päivittäistä työmatkaa noin puolentoista kilometrin syvyyteen.

Suomen vaatimattomissa oloissa käytöstä poistetuista koulu- ja asemarakennuksista remontoidaan yleensä koteja, muissa tapauksissa lienee ravintola aika yleinen valinta. Nyttemmin pienten koulujen ohella aletaan ajaa alas myös terveysasemia. Kannattaisiko ottaa mielikuvitus mukaan suunniteltaessa, mitä niille tehdään, ja voisiko palveluja vaille jäävien pienten paikkakuntien elossapysymiseen vaikuttaa jollain erityisellä muutoskohteella.

Eläimellistä menoa osa II

Kun suuren maan entinen presidentti kutsuu maahansa pyrkiviä siirtolaisia eläimiksi, onko hän siis (kerrankin) oikeassa? Uutisessa sitä pidetään solvauksena, mutta onko se, jos tiede kerran on jo kauan selittänyt ihmisen polveutuvan apinasta? Tähän sukulaisuuteen viitataan myös lähimmässä käsillä olevassa tietokirjassa, Anna Tommolan Pelon voima (alaotsikolla Miten ikiaikainen tunne ohjaa meitä, 2023), jossa mainitaan ”ihmiset ja muut eläimet”.

Tosiasia on kuitenkin, että useimmiten yleensä eläimeksi tai joksikin tietyksi eläimeksi nimitteleminen loukkaa ketä tahansa ihmistä, sanoo tiede mitä tahansa.

Mitä mainittuun sukulaisuuteen tulee, ainakaan suomalaiset eivät ole tässä asiassa laumasieluja. Ei me olla apinoita. Lähes koko eläinkunta on kyllä muuten otettu käyttöön, kun on haluttu kuvata ihmisen luonnetta ja käytöstä. Merkitys on useammin kielteinen kuin myönteinen. Kummasta se mahtaa kertoa enemmän, eläinten vai kansan luonteesta?

Kun jonkun käyttäytymisestä on ilmennyt ikäviä, toista osapuolta henkilökohtaisesti loukkaavia asioita, jotka saavat tunteet kiehumaan yli äyräiden, nimittelyn kohde saa kuulla kunniansa: senkin sika tai pukki. Myös käärme ja rotta saattavat yhdistyä mielikuvissa inhasti käyttäytyvään ihmiseen.

Jos taas kuvataan henkilön luonnetta, tyhmäksi arveltua kutsutaan usein aasiksi. Astetta lievempää tyhmyyttä tuntuisi edustavan pöllö (Onko pöllömpää kuultu), joskin nurinkurista kyllä, saman eläimen katsotaan merkitsevän myös viisautta (viisas kuin pöllö, ei pöllömpi ajatus). Arkaa tai huomaamatonta ihmistä pidetään usein lampaana tai hiirenä (Hän on sellainen harmaa/hiljainen hiirulainen) sekä vähäpätöisenä pidettyä maan matosena. Ovelaa on verrattu kettuun, ahkeraa työmuurahaiseen. Riittäähän näitä.

Itsepäisyydessään taipumaton ihminen on puolestaan härkäpäinen. Toisaalta jatkuvasti mieltään vaihtava muistuttaa värejään tilanteen mukaan vaihtavaa kameleonttia. Jos jollakulla asiat pysyvät erityisen hyvin mielessä, hänellä sanotaan olevan norsunmuisti. Naista voidaan kyllä ikävästi nimitellä lehmäksi, mutta jos hän omaa lehmänhermot, hän ei kylmäpäisyydessään kaikesta hermostu.

Viimeisillään lasta odottava nainen saattaa tuntea olevansa valtava kuin valas. Vanhemmille naisille keksittiin jossain vaiheessa nimitys puuma syystä, että heidän kiinnostuksensa kohdistui itseä nuorempiin miehiin. Gorilla puolestaan vaikuttaa olevan enää harvoin kuultu sana suojelua haluavan ihmisen henkivartijasta.

Harvinaisiin myönteisiin ilmauksiin kuuluvat rakastuneesta parista usein käytetty sana kyyhkyläiset ja hellittelynimenä toisesta pulunen tai pupunen.

Eläinkuvasto on saanut sijaa myös ihmiseen liittyvissä sanonnoissa.

Kukkona tunkiolla häärii se, joka on tottunut käskemään. Toisaalta ei kukko käskien laula, eli vastahakoista on vaikea saada pyytämällä tekemään jotain. Joidenkin ihmisten puhetavasta on tehty huomioita: kaakattaa kuin kana tai papattaa kuin papukaija. Jos on köyhä kuin kirkonrotta, saattaa yrittää matkustaa jäniksenä liikennevälineessä.

Samalla kun ihmisiä eri tavoin sanallisesti eläimellistetään, muuan fraasi on aikojen myötä kääntynyt merkitykseltään kerrassaan päinvastaiseksi: siinä mainittua eläintä yritetään kaikin keinoin inhimillistää. Siksi fraasin näkeminen vaistomaisesti saa kulmat kohoamaan jopa sellaisessa uutisessa, jossa kerrotaan esimerkiksi pahoinpidellystä ihmisestä. Haastateltava voi itse sanoa, että häntä on kohdeltu kuin koiraa, mutta lukijana mieleen nousee vain vaatetetut, trimmatut, kalliisti ruokitut ja toisinaan koirahotellielämää viettävät lemmikit, joita paapotaan paremmin kuin monia ihmisiä, myös kielellisesti. Yleisesti ottaen koira onkin saanut suhteettoman suuren osan viestimien huomiosta.

Urheilussa moni joukkue on valinnut symbolikseen jonkin eläimen: pelaajat ovat milloin leijonia tai huuhkajia, milloin kärppiä ja onpa joukossa ilveskin. Omaa maalia puolustaessaan pelaajat usein käyvät siilipuolustukseen.

Entä jos tiede viekin ihmistä tulevaisuudessa samaan suuntaan kuin ohjaaja David Cronenbergin (1943−) elokuvassa Kärpänen (1986)?

Joten siis: jos olisit eläin, mikä eläin olisit?

Vaikuttava kolmen suora

Alkuvuosi tarjosi harvinaisen kolmen suoran hienoja valokuvanäyttelyitä samaan aikaan: jo päättyneet Pentti Sammallahden ja Hannes Heikuran laajat näyttelyt sekä yhä esillä olevan Dorothea Langen kuvia esittelevän suppeamman näyttelyn.

Kussakin näyttelyssä kuvia piti katsoa eri etäisyydeltä: Sammallahden pienikokoiset kuvat vaativat lähelle menemistä, Langen keskikokoiset askelia taaksepäin, ja Heikuran kuvat muistuttivat jo isokokoisia tauluja. Kuten aina, nytkin merkittävintä oli kuvien herättämät tunteet ja ajatukset, ei niiden kaiken kattava analysointi. Ääneen lausutut sanat ovat ikään kuin lampeen heitetty kivi, joka rikkoo pinnan ja samalla tunnelman.

Niin Sammallahti (1950−) kuin Heikura (1958−2015) on palkittu työstään monin tavoin. Mainittakoon vain, että Sammallahti on saanut muun muassa Valokuvataiteen valtionpalkinnon viidesti. Heikura puolestaan valittiin niin ikään viidesti Vuoden lehtikuvaajaksi, ja hänen kuviaan on palkittu sekä Vuoden uutiskuvana että Vuoden lehtikuvana.

Sen sijaan yhdysvaltalainen Lange (1895−1965) ei elinaikanaan vaikuta saaneen vastaavanlaista tunnustusta (esimerkiksi englanninkielisessä Wikipediassa ei mainintaa). Julkisuuteen hänet nostivat valokuvat 1930-luvun suuressa lamassa sinnitelleistä ihmisistä. (Sanavalinnan kaksimerkityksisyyteen viitannut edesmennyt amerikkalaistuttu tosin oli sitä mieltä, että The Great Depression wasn’t so great.) Vaikka tunnetuin Langen kuvista siirtolaisäiti lapsineen (Migrant Mother) oli olevinaan ennestään tuttu, näyttelyssä tarkempi katsominen toi esiin naisen sylissä piilevän yllätyksen.

Lange kuitenkin luultavasti ehti aavistaa jotain siitä arvostuksesta, jota hänen valokuvansa myöhemmin ovat herättäneet: englanninkielisen Wikipedian mukaan hän oli ensimmäinen naispuolinen valokuvaaja, jonka yksityisnäyttely avattiin New Yorkin Modernin taiteen museossa vuonna 1966. Lange kuoli vain kolme kuukautta ennen näyttelyn avautumista. Sittemmin häntä on muistettu kunniagallerioissa ja jopa muutamassa seinämaalauksessa.

Taiteen näkökulma ei kuitenkaan merkinnyt Langelle paljoakaan, vaan hän halusi ensisijaisesti kuviensa vaikuttavan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseen (MoMa).

Kaikkien kolmen kuvia katsoessa on myönnettävä, ettei mustavalkoinen näkemys aina ole huono asia. Pääasiassa Sammallahtea ja Langea yhdistävät mustavalkokuvat harmaansävyineen eivät vaikuttaisi läheskään yhtä hyvin värillisinä. Tämänkaltainen ”värittömyys” korostaa erinomaisesti varsinkin Langen ihmiskuvausta. Se ei myöskään vähennä yhtään Sammallahden tallentamien tilanteiden humoristisuutta.

Erakoksi tunnustautuneen Heikuran tuotantoon kuuluvia mustanpuhuvia kuvia katsoessa voi tuntua erikoiselta, että juuri hän oli sitä mieltä, ettei kaikki ole pelkkää synkkyyttä. ”Toivo on se, mitä etsin.” Hänen tekstinsä Dark Zone ­‑kokoelman esittelyssä vuodelta 2009 kuulostaa aivan siltä kuin se olisi kirjoitettu tänä päivänä.

Koska valitettavasti aikamme on sellainen, että ”kaikki löytyy netistä”, yhdessäkään näistä kolmesta näyttelystä ei ollut tarjolla mukaan ostettavia kuvamuistoja, siis kortteja. Netti ei kuitenkaan ole seinälle nostettava sisustustavara eikä siten korvaa aitoa postikorttia. Olisi ollut hienoa voida muistaa, ilahduttaa tai lohduttaa myös jotakuta toista jollain tilanteeseen sopivalla kuvakortilla, jonka voi panna pysyvästi esille mihin haluaa.