Uhkien alaiset

Elämästä on tullut eräänlaista jatkuvaa selviytymistä. Kaiken aikaa pitäisi osata varautua niin henkisesti kuin fyysisesti erilaisiin todellisiin, mahdollisiin tai luuloteltuihin uhkiin tai kriisitilanteisiin, vaikka aiemmatkin olisivat vielä selviämättä. Pitäisi tietää, miten toimia, jos joutuu keskelle jotain ennen kokematonta. Ennalta voi arvella kaikenlaista, mutta tositilanne on aina toinen tilanne. Arvaamaton.

Jos jotain puuttuu, jos on jotain ilonaihetta, niin luonnonvoimat ovat näyttäneet suomalaisille lempeämmän puolensa toisin kuin eri puolilla maapalloa.

Ruumiinkuntoa voi kohottaa monin tavoin melkein missä vain ja siten vahvistaa fyysistä voimaa ja kestävyyttä. Entä henkinen kestävyys? Se, mikä yhdelle on kuin kauhuelokuvaa, voi toiselle olla kuin jännitysnäytelmää ja kolmannelle selviytymisseikkailua.

Olipa kriisi laajamittainen tai henkilökohtainen, voi käydä niin, ettei kykene järkevästi toimimaan vaan jäätyy. Jäätyä voi sisäisesti myös niin, että toimintakykynsä säilyttäneenäkin ohittaa toisten hädän tilanteen itselleen tuoman hyödyn kustannuksella.

Seuraavassa kirjoista poimittuja otteita, joissa sekä fiktiiviset että todelliset henkilöt elävät keskellä mielettömyyttä joko ajatuksissaan tai todellisuudessa.

Astrobiologi: ”Kaikki oli tapahtunut kirkkaassa päivänvalossa, ja häikäilemättömyyttä vastaan suuttumus oli voimatonta. Tämä kriisi väistyi kahden päivän kuluttua toisen sävyisen hulluuden tieltä. Mutta kahden päivän ajan olin liimautunut kiinni uutisiin. Uppouduin iltaisin tuomioselailuun sillä välin kun Robin piirsi uhanalaisia lajeja ruokapöydän ääressä.” (Richard Powers: Hämmästys, 2021, suom. 2022)

Baarimestari: ”Eräs hotellipojista tiesi kertoa, että Elmiger on pestannut joukon pyöräilijöitä lämmittämään permanenttikypäriä pyörien dynamoiden ja lihasvoiman avulla. Nerokas keksintö. Pariisissa on jatkuvasti sähkökatkoja, mutta asiakkaat saakoot silti kiharakampauksensa. Ulkona jäljitetään juutalaisia ja näännytetään nälkään, ja Mont Valérienin linnoituksella ammutaan nuoria poikia vastarintaliikkeeseen osallistumisesta, mutta luksushotellin palvelu pysyy moitteettomana aina papiljotteja myöten.” (Philippe Collin: Ritzin baarimestari 2024, suom. 2026)

Poika, 15 v.: ”Iltaisin sängyllään Aarre pohti, kestäisikö hän pitkiä öisiä kuulusteluja, vuorokausien seisottamista, unen kieltämistä ja hakkaamista, sekoaisiko hän puheissaan, paljastaisiko solun toiminnan, olisiko heikko vai vahva, voittaisiko oveluudellaan kuulustelijan ja lausuisi tyynesti halveksivan sanan vai murtuisiko, alentuisi pyytämään armoa ja kavaltaisi toverinsa?” (Anneli Kanto: Punaorvot, 2023)

Keskitysleiriselviytyjä: ”Kaikki sodan, vankeuden tai sorron kokeneet reagoivat omalla tavallaan − ja ne, jotka ovat välttyneet siltä, ehkä yrittävät arvata, miten itse olisivat toimineet tai reagoineet niissä olosuhteissa. Mutta he eivät todella tiedä.” (Heather Morris: Cilkan tarina, 2019, suom. 2020. Lisätty alleviivaus)

Pappi: ”Hizbollah piti Terry Waitea, sitä pappia, lähes viisi vuotta vankinaan kellarissa, joka oli kaksi kertaa kaksi metriä, eikä Waitella ollut mitään − ei kirjoja, ei lehtiä, ei mitään. Viidessä vuodessa hän rakensi kokonaisen linnan − ajatuksissaan. Hän kertoi siitä jossakin televisio-ohjelmassa. Hän aloitti ajotiestä ja nostosillasta ja jatkoi sitten seiniin ja huoneisiin. Sen jälkeen hän sisusti huoneet. Näin hän eteni joka päivä vähän pidemmälle, viiden vuoden ajan. Oikeastaan hän pelkäsi vain, että jonakin päivänä linna tulisi valmiiksi.” (Herman Koch: Vankiloma, 2024, suom. 2026)

Pakolaisasiantuntija: ”Onneksi kyseessä oli poliojalkani”, Jody kertoi Chicago Tribunen toimittajalle. ”Minulla on aina ollut hyvä tuuri.” Avustusjärjestön lentokoneesta pudotettu ruokasäkki putosi pakolaisasiantuntija Jody Mayoretten (= Judith Ann Mayotten) jalalle niin pahasti, että se jouduttiin amputoimaan. (Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri, 2012, suom. 2014)

Tyttö, 13 v.: ”En vielä ole päättänyt, hyppäänkö kaivoon ennen kuin se ehtii tehdä mitä meinaa, niin ettei tarvitse sitä kokea. Ainakin sitten hyppään, kun se on temppunsa tehnyt. En voisi enää elää sellaisen jälkeen. Mutta voi olla parempi kuolla ennen sitä, koska se on niin kamala teko, että tekee pahaa ajatellakin. Sitä minä mietin.”  (Anneli Kanto: Punaorvot, 2023)

”Jokaiselle tulee se hetki, jolloin on sanottava jyrkästi ei ja päättäväisesti kyllä.” (Theodor Kallifatides televisiohaastattelussa muutama vuosi sitten)

Tietokirjailija, toimittaja: ”Ihmisiä voidaan pysäyttää milloin tahansa ja vaatia henkilöpapereita. Vaikka niin kävisi vain kerran pari vuodessa, silti on seistävä jonoissa ja koputeltava oville hankkiakseen kaikki tarvittavat leimat, lausunnot ja luvat ja täyttääkseen lain määräämät ehdot ja vaatimukset, jotka muuttuvat alinomaa. Näin ihminen pysyy jatkuvasti varpaillaan, tunnustelee aina taskuaan ja herää sydän kylmänä, kun pelkää papereiden hukkuneen baariin. Ennen pitkää passia alkaa tunnustella vaistomaisesti. Käsi käy taskulla niin monta kertaa päivässä, ettei sitä enää edes huomaa. Se on todellista valtaa − pystyä vaikuttamaan ihmisen tiedostamattomiin kädenliikkeisiin.” (Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista, 2014, suom. 2015)

Taidemaalari: ”Joskus kuvitelma on pahempi kuin todellisuus, siihen mahtuu liian paljon. Tapahtunutta ei tarvitse pelätä, mutta tapahtumaton kerää itseensä kieroa voimaa.” (Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta, 2025)

Matkaan taas kuljen nyt*

”En kykene pysyttelemään kamarissani yhtä kokonaista päivääkään ilman että minuun alkaa kertyä ruostetta.”

Henry David Thoreau (1817−1862) oli intomielinen liikkuja. Hänelle, toisin kuin monelle nykyihmiselle, oli täysin selvää, miksi ihmisellä on jalat. Niitä ei suinkaan ole annettu istumista varten, kuten usein tunnutaan luulevan.

Thoreaun pitämistä luennoista koottu essee Walking julkaistiin kohta hänen kuolemansa jälkeen The Atlantic Monthly ‑lehdessä 1862 (suom. Kävelystä 2026, uuden laitoksen 1. p.; aiemmin Kävelemisen taito 2008).

Thoreaulle käveleminen ei ollut määrätietoista suoraan eteenpäin puskemista kuulokkeet korvilla eikä vaatimatonta kymmenminuuttista pihalla piipahtamista. Hänen kokemuksensa mukaan vain muutama hänen tapaamistaan ihmisistä ymmärsi kävelyllä käymisen syvällisemmän merkityksen: Tiukan tavoitteellisuuden sijaan käveleminen tarkoittaa vapaata kuljeksimista ilman ennalta määriteltyä reittiä ja kohdetta. Kuljeksiessa voi vierähtää tunti jos toinenkin askelia laskematta.

Metsissä ja niityillä kulkiessa voi tutkia ympäristöä ja saa olla täydellisen vapaana kaikista maallisista sidonnaisuuksista. Vapauden tunne sai kukkuloilla samoilleen nunnakokelas Mariankin puhkeamaan lauluun ennen pestiä Trappin perheeseen.

Kävelyllä voi pohtia kaikenlaisia asioita. Thoreau vertasi kyyhkysten harvinaistuneita vierailuja Uuteen-Englantiin jo tuolloin ihmisten ajattelukykyyn. Mitähän hän miettisi tästä ajasta, kun ihmiskunta vapaaehtoisesti ulkoistaa ajattelunsa tekoälylle?

”Näyttää siltä, että myös itse kunkin ihmisen luona vierailee vuosi vuodelta alati harvempia ajatuksia, sillä mielemme lehto on hakattu paljaaksi − myyty ruokkimaan kunnianhimon tarpeettomia valkeita tai lähetetty sahalle, ja jäljellä on tuskin oksaakaan niiden istua.”

Voi miettiä myös seuraavanlaista kysymystä:

”Millaisen ihmisen kanssa on helpointa asioida − sellaisenko, joka ei tiedä jostakin aiheesta mitään ja ehkä äärimmäisen harvinaisissa tapauksissa tietää, ettei tiedä mitään, vai sellaisen, joka todella tietää siitä jotakin mutta samalla luulee tietävänsä siitä kaiken?”

Joskus vaikkapa kaupassa saattaa kohdata asiakaspalvelijan (todennäköisesti aloittelijan), jonka jokaisesta vastauksesta huokuu epävarmuus, mutta hän ei koskaan myönnä, ettei tiedä. Toisaalta on myös asiakaspalvelijoita, jotka vaikuttavat tuntevan isonkin kaupan jokaisen sopukan hämmästyttävän tarkkaan, sillä vastaus etsityn tuotteen sijainnista tulee oitis.

”Patikoidessani jonakin sunnuntaina murheellisena puisella jalkakäytävällä tai toimiessani jonkin surevan perheen talonvahtina saattaa kammottavan hiljaisuuden rikkoa läheltä tai kaukaa kantautuva kukonpojan rääkäisy, ja silloin ajattelen itsekseni: 'On meistä ainakin joku hyvässä iskussa' − ja silloin saan yhdessä humauksessa takaisin sielunvoimani.”

Aivan kuten nykyään harvoin näkee lehmiä laitumella, myös harvassa maaseudun pihapiirissäkään kukko enää toimii herätyskellona. Vesialueen lähellä asustava tai kuljeksiva kaupunkilainenkin voi silti riemastua samalla tavalla, jos sattuu kuulemaan repesorsamaista räksätystä. Sielunvoimaa tai ei, sille äänelle ei voi olla nauramatta.

 

*Otsikko säe laulusta Tien kuningas

Ihmisen mitta

Päättäjät hokevat jokaisen suoraan kansalaisten elämää heikentävän leikkauspäätöksensä jälkeen, että sen ansiosta hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää. Kun (jos) kuuntelee heidän puheitaan, mieleen jää joka kerta vain yksi ainoa sana, joka toistuu toistumistaan: talouskasvu. On käsittämätöntä, miten silmät suljetaan siltä tosiasialta, että talous ei voi kasvaa loputtomiin. Ei edes yritetä ottaa toisenlaista ajattelutapaa.

Talouskasvun ote on niin voimakas, että tilanteessa kuin tilanteessa kansalaisen arvo mitataan aina rahassa. Hän on milloin kuluerä, tuottavuustekijä, tuottavuusongelma, veronmaksaja, osakkeenomistaja, köyhä, keskituloinen, suurituloinen, koroillaeläjä, kerjäläinen, maksukykyinen, eläkkeensaaja, etuuksien nostaja…

Rahapuheestaan sokaistuneet päättäjät ovat siivonneet kielestään kaiken, mikä voisi viitata inhimillisiin arvoihin. Kuka enää edes muistaa sellaista sanaa kuin ihmisarvo, joka on sisällytetty useimpien maiden perustuslakiin, myös Suomen? Miksi ylipäänsä pitäisi piitata siitä, miten kansalaisilla noin niin kuin menee elämässään? Mitä se meille kuuluu, kun on sotakin sodittavana ja luonnosta otettava irti kaikki, mikä vielä on otettavissa.

Vielä vähän aikaa sitten huolta tuotti riippuvuus amerikkalaisten teknologiayhtiöiden digitaalisista järjestelmistä, nyt näiden yhtiöiden rahoittamilla datakeskuksilla täytetään maa. Raha puhuu kovalla äänellä.  

Ajatuksia herättävän vastakohdan puurouttavalle talouskasvupuheelle tarjoaa saksalaiskirjailija Jenny Erpenbeckin (1967−) romaani Mennä, meni, mennyt (2015, suom. 2019). Hänen päähenkilönsä, klassillisten kielten emeritusprofessori Richard, haluaa nähdä ihmiset ihmisinä, vaikka nämä tulevatkin eri kulttuureista ja maista, jotka hän on aina mieltänyt yhdeksi suureksi valtioksi.

Emeritusprofessori ottaa tehtäväkseen haastatella kaikkia läheiseen entiseen vanhainkotiin sijoitettuja maahantulijoita. Hänen mielestään on tiedettävä muutakin kuin ihmisen nimi, eihän missään muuten ole mitään mieltä. Hän laatii pitkän ja yksityiskohtaisen kysymyslistan, koska haluaa tietää kaiken mahdollisen siitä, ”mitä oli aluksi, mitä keskivaiheilla − ja mitä on nyt”.

Oppiessaan tuntemaan haastateltujaan Richard haluaa tarjota edes pientä vaihtelua pakolaiskeskuksen yksitoikkoiseen arkeen: yhdelle muutaman tunnin työtä puutarhassaan, yhdelle mahdollisuuden toteuttaa haaveensa eli opetella soittamaan pianoa. Jonkun kanssa syödään yhdessä. Hän ottaa nämä ihmiset elämäänsä.

Siinä missä yhteiskunta näkee vain muodottoman joukon ei-toivottuja maahanpyrkijöitä, siinä Richard näkee kunkin yksilönä, jolla on − kuten kellä tahansa − oma tausta, historia, ehkä myös taakse jäänyt perhe. Jokaisella on samanlainen ihmisarvo kuin saksalaisilla itsellään. Entisenä itäsaksalaisena Richard tietää paljon erottavista rajoista, kuten siitä, mitä on jäädä pakotettuna rajan toiselle puolelle.

Erpenbeckin ymmärtämään pyrkivä teksti on kaukana ylimielisyydestä, jolla moni esittää mielipiteitään ihmisistä, jotka pakenevat kotimaastaan ja hakevat turvaa ja tulevaisuutta muualta. Ihmisistä, joista nämä mielipiteitään ja kommenttejaan herkästi julki huutelevat eivät tiedä mitään, edes nimeä.