Näytetään tekstit, joissa on tunniste raha. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste raha. Näytä kaikki tekstit

torstai 21. toukokuuta 2026

Taiteen arvo

Yleensä kun päättäjät peräänkuuluttavat luovuutta ja innovaatioita, tarkoitetaan nimenomaan uudenlaisia teknologisia, rahanarvoisia ratkaisuja. Tärkeintä vaikuttaa aina olevan mahdollisimman hyvä taloudellinen tuotto, oli sitten kyse valtion kassasta tai sijoittajien lompakosta.

Luovaa työtä tekevän taiteilijan motivaatio ei yleensä perustu ensisijaisesti rahaan vaan sisäiseen pakkoon saada näkymätön ajatus, mielikuva, näkemys, muoto jollain tavoin muidenkin koettavaksi. Taiteilija harvemmin voi olla varma siitä, että omalla työllään pystyy elättämään itsensä. Hän ei myöskään ole enää näkemässä, kun jopa useamman vuosisadan jälkeen aivan toiset keräävät hänen taiteellaan itselleen miljoonien rahapotteja.

Kuvataide on tästä erinomainen esimerkki. Taidehuutokaupoissa maksetaan käsittämättömiä summia maalauksista, joiden tekijät omana aikanaan elivät usein varsin laihoja vuosia, toisinaan jopa köyhyydessä. Tässä mielessä Helene Schjerfbeck (1862−1946) sai kyllä kokea menestystä jo elinaikanaan, mutta hän tuskin olisi osannut edes kuvitella, millaisia rahasummia hänen teoksistaan myöhemmin maksetaan.

Edesmenneitä taiteilijoita ajatellen tuntuu surulliselta se kylmäverinen ahneus, jolla toiset sittemmin ovat taiteilijan työtä hyväksi käyttämällä tehneet rahaa itselleen. Tämän tyyppisestä törkeästä toiminnasta kerrotaan esimerkiksi tanskalaisessa dokumenttisarjassa Oligarkki ja taidekauppias (2026). Sen mukaan sveitsiläinen taidekauppias Yves Bouvier huijasi kaiken kaikkiaan miljardin venäläismiljardööri Dmitri Rybolovlevilta kokoelmasta, jonka arvoksi laskettiin kaksi miljardia. Bouvier valehteli välittämiensä maalausten hinnat kymmeniä miljoonia kalliimmiksi kuin ne oli arvioitu tai mitä hän itse oli niistä maksanut. Kauppoihin normaalisti kuuluneet välityspalkkiot hän veloitti erikseen.

Sivumennen sanoen taiteilijoiden omana toiveena tuskin on maalaustensa päätyminen piiloon kassakaappeihin tai vain muutamien silmäparien ihailtavaksi tiukassa yksityisomistuksessa.

Musiikin tekeminen ja mahdollisuudet saada musiikkiaan esille ovat viimeisen sadan vuoden ajan kehittyneet huimaavasti sitä edeltäneistä ajoista, eivätkä miljoonien tulot ole enää harvinaisia nuorillakaan tekijöillä. Sellaiset klassisen musiikin säveltäjät kuin Wolfgang Amadeus Mozart (1756−1791) ja Antonio Vivaldi (1678−1741) saivat vain haaveilla vastaavanlaisesta taloudellisesta menestyksestä, vaikka kumpikin teki työteliään ja tuotteliaan uran.

Nykyisin sekä Mozartin että Vivaldin musiikkia soitetaan kaikkialla maailmassa, mutta kummankin elämä sai surkean lopun. Tietojen mukaan Mozart haudattiin merkitsemättömään hautaan, joka hänen elämästään kertovassa elokuvassa Amadeus (ohjaus Miloš Forman 1984) esitetään kerjäläisten joukkohautana. Vivaldin kohtalo ei ollut juuri sen parempi, kuten elokuvan Primavera (ohjaus Damiano Michieleto 2025) lopputeksteistä saa lukea. Elokuvassa carmenit päässään (tarkemmin katsoen sittenkin peruukki) taitavaa tyttöorkesteria johtanut Vivaldi jäi kuoltuaan unohduksiin aina 1900-luvulle asti, jolloin hänen musiikkinsa löydettiin uudelleen.

Amadeus-elokuvassa kerrottu tarina Mozartin ja Wienissä hovisäveltäjänä toimineen Antonio Salierin (17501825) välisestä kilpailusta perustuu kateuteen, jonka väitetään Salieria korventaneen. Riitaisuuksista ei kuitenkaan ole löydetty luotettavia todisteita.

Niin tai näin, asetelma tuo jollain tapaa mieleen Aleksis Kiven (1834−1872) ja häntä ja hänen tuotantoaan ankarasti kritisoineen August Ahlqvistin (1826−1889) välisen suhteen. (Ehkä Ahlqvistkin salaa kadehti Kiven elävää kerrontaa!) Jatkuvan arvostelun ohella Kivi joutui kamppailemaan alituisten rahahuolien kanssa. Myöhemmin Kivi nimettiin Suomen kansalliskirjailijaksi, mikä ei ole ollenkaan vähäinen ansio ja arvonnousu.

Kukin teknologian innovaatio elää hetken, kunnes jokin toinen syrjäyttää sen. Taide parhaimmillaan kantaa pitkälle tulevaisuuteen, ja sen kulttuurinen arvostus pysyy tai jopa kasvaa vuosisatojen kuluessa. Yhä uudet sukupolvet haluavat nähdä Mona Lisan hymyn yli 500 vuoden takaa. 

Niin kauan kuin ihmisellä on tarve edes hetkeksi unohtaa, kuinka raha puhuu, ja vain katsoa, kuunnella, lukea, ylipäänsä kokea jotain, joka liikuttaa hänen sisimpäänsä, niin kauan ihmisyydellä on toivoa.

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Joka vanhoja muistaa


Kylässä katse osui naistenlehden etusivulle painettuun irtonumerohintaan 9,90 euroa. Jossain alitajunnassa eurot muuttuivat markoiksi. Olisinko entisinä aikoina ollut valmis maksamaan mistään lehdestä noin 60 markkaa kappaleelta?

Jos kahvilassa ottaa kakkupalan (joka voisi olla isompikin) ja kahvin (jonka pitäisi olla isompi), yhteishinnaksi tulee vähintään 7 euroa. Tästä ”ateriasta” 42 markkaa kuulostaisi käsittämättömältä. Mutta jonkin vanhan laulun säe Vielä on viitonen kahviin ja pullaan pätee sellaisenaan myös nykyaikana, koska rahayksikköä ei mainita. Toimeen vain on tultava sillä, mitä on. Vaikka sitten satasen lainalla.

Vertailuja tehtäessä niin ikään esimerkiksi joulukorttien lähettäminen alkaa käydä varsin hintavaksi. Tavallinen kortti (1,50 euroa) ja edullisimman joulutervehdyksen postimerkki (1,05 euroa) tekisivät jo 15 markkaa, mikä on kova hinta sekin. Monelle se on liian kova myös euroina, joten on siirrytty esimerkiksi tekstiviestitervehdyksiin ja joukkolähetyksiin. Johan siinä joulumieli lopahtaa, kun kymmenes samanlainen Hyvää joulua kilahtaa puhelimeen. Arvovalintoja nämäkin.

Katseen syytä kaikki. Menneeseen vertailusta on tapana herkästi muistuttaa suomalaisella sanonnalla: Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa. Piilee siinä silti oma viehätyksensä, että on mahdollisuus vertailla.

• • •

Vaihtoehto haravoinnille: Aika multaa puistot.

torstai 28. huhtikuuta 2016

Raha ratkaisee myös ruohonjuurilla



Pidetään päivänselvänä, että raha motivoi työntekoon esimerkiksi johtajaksi hakevaa. Vain kalliilla saa hyvän. Vieläpä niin hyvän, että hänelle kannattaa maksaa mukava summa silloinkin, kun hänestä on päästävä eroon. Pärjää sitten aikansa eikä heti tarvitse etsiytyä lähimpään te-toimistoon.

Jostain syystä saman motivointikeinon ei katsota koskevan kaikkia. Juuri tästä tuntemattomasta syystä muun muassa maan hallituksessa ajatellaan, että työtöntä riittää innostamaan ajatus Ain laulain työtäs tee. Palkasta ei niin väliä, kun keinona voi käyttää myös pakkoa. Millä tavalla palkaton työnteko parantaa rahattoman elämää? (Nyt ei siis todellakaan ole kyse mistään vapaaehtoistöistä.)

Viestimissä kerrotaan toisinaan ihmisistä, jotka ovat tahtomattaan tai tietämättään joutuneet kaikki nielevän byrokratian uhreiksi. Varsinkin te-toimiston kieltoihin ja pakkoihin perustuvassa sääntöviidakossa ihminen tuntee itsensä usein aika voimattomaksi. Hänestä tehdään syyllinen melkein asiassa kuin asiassa. Kimmo Häkkilän kolumnissa (Aamulehti 27.4.2016) kerrotaan jälleen yksi sellainen tarina.

Harvan palkanmaksu keskeytyy aivan yhtäkkiä, mutta mitä tekee se työtön, jota uhataan karenssilla melkein mistä tahansa? Eikä vain uhata vaan uhkaus myös toteutetaan. Hänellä ei ole talousasiantuntijoiden suosittelemaa kahden kuukauden vararahastoa, johon turvautua pahana päivänä. Jos suurin osa työttömän päivärahasta menee esimerkiksi vuokraan, karenssi merkitsee heti pahinta painajaista. Jos sen takia menettää asuntonsa, miten ikinä pystyy maksamaan takuuvuokria uudesta? 

Nyt suunnitelmissa on myös työttömien pakkoraportointi tekemisistään, toki "vain" työnhaun osalta. Milloinkahan työtön velvoitetaan kantamaan valvontarangaistuksissa käytettävää jalkapantaa nilkassaan?