Yleensä kun päättäjät peräänkuuluttavat luovuutta ja innovaatioita, tarkoitetaan nimenomaan uudenlaisia teknologisia, rahanarvoisia ratkaisuja. Tärkeintä vaikuttaa aina olevan mahdollisimman hyvä taloudellinen tuotto, oli sitten kyse valtion kassasta tai sijoittajien lompakosta.
Luovaa työtä tekevän taiteilijan motivaatio ei yleensä perustu ensisijaisesti rahaan vaan sisäiseen pakkoon saada näkymätön ajatus, mielikuva, näkemys, muoto jollain tavoin muidenkin koettavaksi. Taiteilija harvemmin voi olla varma siitä, että omalla työllään pystyy elättämään itsensä. Hän ei myöskään ole enää näkemässä, kun jopa useamman vuosisadan jälkeen aivan toiset keräävät hänen taiteellaan itselleen miljoonien rahapotteja.
Kuvataide on tästä erinomainen esimerkki. Taidehuutokaupoissa maksetaan käsittämättömiä summia maalauksista, joiden tekijät omana aikanaan elivät usein varsin laihoja vuosia, toisinaan jopa köyhyydessä. Tässä mielessä Helene Schjerfbeck (1862−1946) sai kyllä kokea menestystä jo elinaikanaan, mutta hän tuskin olisi osannut edes kuvitella, millaisia rahasummia hänen teoksistaan myöhemmin maksetaan.
Edesmenneitä taiteilijoita ajatellen tuntuu surulliselta se kylmäverinen ahneus, jolla toiset sittemmin ovat taiteilijan työtä hyväksi käyttämällä tehneet rahaa itselleen. Tämän tyyppisestä törkeästä toiminnasta kerrotaan esimerkiksi tanskalaisessa dokumenttisarjassa Oligarkki ja taidekauppias (2026). Sen mukaan sveitsiläinen taidekauppias Yves Bouvier huijasi kaiken kaikkiaan miljardin venäläismiljardööri Dmitri Rybolovlevilta kokoelmasta, jonka arvoksi laskettiin kaksi miljardia. Bouvier valehteli välittämiensä maalausten hinnat kymmeniä miljoonia kalliimmiksi kuin ne oli arvioitu tai mitä hän itse oli niistä maksanut. Kauppoihin normaalisti kuuluneet välityspalkkiot hän veloitti erikseen.
Sivumennen sanoen taiteilijoiden omana toiveena tuskin on maalaustensa päätyminen piiloon kassakaappeihin tai vain muutamien silmäparien ihailtavaksi tiukassa yksityisomistuksessa.
Musiikin tekeminen ja mahdollisuudet saada musiikkiaan esille ovat viimeisen sadan vuoden ajan kehittyneet huimaavasti sitä edeltäneistä ajoista, eivätkä miljoonien tulot ole enää harvinaisia nuorillakaan tekijöillä. Sellaiset klassisen musiikin säveltäjät kuin Wolfgang Amadeus Mozart (1756−1791) ja Antonio Vivaldi (1678−1741) saivat vain haaveilla vastaavanlaisesta taloudellisesta menestyksestä, vaikka kumpikin teki työteliään ja tuotteliaan uran.
Nykyisin sekä Mozartin että Vivaldin musiikkia soitetaan kaikkialla maailmassa, mutta kummankin elämä sai surkean lopun. Tietojen mukaan Mozart haudattiin merkitsemättömään hautaan, joka hänen elämästään kertovassa elokuvassa Amadeus (ohjaus Miloš Forman 1984) esitetään kerjäläisten joukkohautana. Vivaldin kohtalo ei ollut juuri sen parempi, kuten elokuvan Primavera (ohjaus Damiano Michieleto 2025) lopputeksteistä saa lukea. Elokuvassa carmenit päässään (tarkemmin katsoen sittenkin peruukki) taitavaa tyttöorkesteria johtanut Vivaldi jäi kuoltuaan unohduksiin aina 1900-luvulle asti, jolloin hänen musiikkinsa löydettiin uudelleen.
Amadeus-elokuvassa kerrottu tarina Mozartin ja Wienissä hovisäveltäjänä toimineen Antonio Salierin (1750−1825) välisestä kilpailusta perustuu kateuteen, jonka väitetään Salieria korventaneen. Riitaisuuksista ei kuitenkaan ole löydetty luotettavia todisteita.
Niin tai näin, asetelma tuo jollain tapaa mieleen Aleksis Kiven (1834−1872) ja häntä ja hänen tuotantoaan ankarasti kritisoineen August Ahlqvistin (1826−1889) välisen suhteen. (Ehkä Ahlqvistkin salaa kadehti Kiven elävää kerrontaa!) Jatkuvan arvostelun ohella Kivi joutui kamppailemaan alituisten rahahuolien kanssa. Myöhemmin Kivi nimettiin Suomen kansalliskirjailijaksi, mikä ei ole ollenkaan vähäinen ansio ja arvonnousu.
Kukin teknologian innovaatio elää hetken, kunnes jokin toinen syrjäyttää sen. Taide parhaimmillaan kantaa pitkälle tulevaisuuteen, ja sen kulttuurinen arvostus pysyy tai jopa kasvaa vuosisatojen kuluessa. Yhä uudet sukupolvet haluavat nähdä Mona Lisan hymyn yli 500 vuoden takaa.
Niin kauan kuin ihmisellä on tarve edes hetkeksi unohtaa, kuinka raha puhuu, ja vain katsoa, kuunnella, lukea, ylipäänsä kokea jotain, joka liikuttaa hänen sisimpäänsä, niin kauan ihmisyydellä on toivoa.
