Kunhan ei pelkkä nolla

Voisi luulla, että ihminen koostuu aineesta, mutta vielä mitä ‒ ihminen on kasa numeroita. Ikävuodet, henkilötunnus, ihannepaino, liikakilot, pituus, verenpaine, syke. Syntyessä kymmenen sormea ja kymmenen varvasta, jos hyvin käy.

Myös henkinen puoli, ihmisen saamat älynlahjat, voidaan testien avulla tiivistää yhteen enintään kolminumeroiseen lukuun. Näyttää kuitenkin pelottavasti siltä, että inhimillinen älykkyys on hitaasti katoava luonnonvara, joka on jo kohdannut voittajansa.

Koko elämä voidaan helposti muuttaa luvuiksi. 

Numeroin kerrotaan, kuinka monta minuuttia ihminen pystyy olemaan hengittämättä, kuinka monta kirjaa hän lukee vuodessa tai montako kupillista kahvia juo päivässä. Ihmiselo on todistusten arvosanoja, puhelinnumeroita, tunnuslukuja, myyntilukuja, työtunteja, lomapäiviä, ajokilometrejä ja ”tykkäyksiä”.

Numerot määräävät ihmisten paremmuusjärjestyksen muuallakin kuin urheilussa. Luvut ovat tärkeitä, kun halutaan tietää ihmisen arvo: kuinka paljon euroja kannattaa satsata terveyteen, sairaudenhoitoon, palkkoihin, työttömiin, kattaviin palveluihin tai ilmastoon.

Luvuiksi muutetaan maapallon ihmisten onnellisuusaste, syntyvyys, avioerot ja tuhot, jotka monenlaisissa luonnonmullistuksissa vievät ihmiseltä sekä kaiken tärkeän että vähemmän tärkeän. Elämänhaluinen sinnittelijä nollaa tilanteen ja aloittaa alusta.

Numeroista on noussut myös viimeaikainen haloo säärintamalla.

Samaan tahtiin numeroiden painon alle uuvahtivat ihminen ja pakastin. Toistaiseksi vain laite on mennyt vaihtoon.

Mutta miten on mahdollista, että numeroiden täyttämässä maailmassa uusi kylmälaite pitääkin tärkeimmän tiedon omanaan? Kun vanhasta näki jo ulkopuolelta, mistä lukemista se turhaan yritti kurotella kohti oletusarvoista -18 C°:ta, uuden pakastimen lämpötilaa joutuu arvailemaan: lukemaa ei näy missään.

Laitteen valinta oli muiden käsissä. Olisi liike sentään edes mittarin voinut antaa kaupan päälle.

Kansakuntien kuvajaisia

Luovuus ei synny vapaudesta vaan rajoituksista, sanoo Massachusetts Institute of Technologyn professori Bengt Holmström (Helsingin Sanomat 15.7.2018). Yhdysvalloissa asuvan suusta se kuulostaa yllättävältä, sillä on aina tuntunut päinvastoin siltä, että tuossa vapauden kehdoksi mielletyssä maassa kehitellään jatkuvasti mitä mielikuvituksellisimpia hyödykkeitä ja palveluja. Sitten niistä tehdään televisio-ohjelmia.

Joitakin vuosia sitten televisiossa esitettiin yhdysvaltalaisen dokumenttifilmien tekijän Morgan Spurlockin sarja 7 Deadly Sins (2014). Sarjassa ihmisen luovuus antoi kuolemansynneiksi nimetyille piirteille (ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo) jotensakin vastenmielisen muodon.

Esimerkiksi jossain päin Yhdysvaltoja muuan hautauspalveluiden tarjoaja oli keksinyt keinon helpottaa kiireisen ihmisen elämää – aikahan on rahaa, eikä sitä kaikilla ole tuhlattavaksi. Tai ehkä kiireessä onkin kyse vain laiskuudesta?

Joten kun vainajan arkku asetetaan hautaustoimiston ikkunaan tietyksi ajaksi, sureva voi ajaa siitä ohi autollaan melkein kuin mennessään drive in -elokuviin. Jäähyväiset voi heittää pysähtymällä hetkeksi muistelemaan. Kierroksen voi tehdä vaikkapa lounastauolla tai muuhun itselle sopivaan aikaan.

Holmströmin ajatus sopii toisaalta täydellisesti edesmenneeseen Neuvostoliittoon. Erään toisen kerran esitettiin dokumentti Neuvostoliiton ainoa mainostoimisto (2013). Se kertoi virolaisesta elokuvantekijästä Peedu Ojamaasta, joka oli kyseisen mainostoimiston perustaja ja johtaja. Mainostaa piti, vaikka kauppojen hyllyt huusivat tyhjyyttään. 

Omituisinta taisi olla Ojamaan saama tehtävä suunnitella mainos moottoripyörästä, jota ei ollut olemassakaan. Hän joutui haalimaan jostain ohjekirjan ja piirtämään osat sen mukaan. Muistaakseni pyörää ei koskaan valmistettu. 

Sitten tuleekin toisaalta vapaa, toisaalta sääntö-Suomeksikin mainittu kolkka, sen urheiluhullu kansa ja keksittyjen lajien kirjo. Tässä leikkimielisten saappaanheittäjien maassa pärjää ainakin edullisilla välineillä, esimerkiksi muoviämpäreillä. Täytetään vain kaksi ämpäriä vedellä ja lähdetään liikkeelle: uusi laji nimeltään sankohiipiminen oli syntynyt. Siinä on kilpailtu vuodesta 2010 jopa SM-tasolla asti. (Helsingin Sanomat 14.7.2018)

Hajamietteitä urheilusta

Sanotaan, että urheilu yhdistää. MM-kisoissa ja olympialaisissa ”koko maailma” kokoontuu yhteen viettämään ”suurta urheilujuhlaa”. Silti tuskin missään muualla kansallistunne nousee yhtä korkealle kuin silloin, kun eri lajeissa edustetaan omaa maata ja katsomossa kannustetaan omia. Vain jos omia ei ole mukana, voi valita mieleisensä muista – tällöin voi kannustaa jopa naapuria, jota onnetar tuntuu kantavan käsillään kaikkialla.

Nykyään urheilu kuulostaa olevan armotonta täydelliseen suoritukseen pyrkimistä. Urheilijan on kaikin keksittävissä olevin keinoin otettava senteistä ja sekunneista irti se, mikä mahdollista on. Hän harjoittelee vuosia tiettyä päämäärää varten ja ennen tärkeää päivää keskittyy tulevaan suoritukseen. Jos sitten kuntohuippu ei osukaan kohdalleen, peli on menetetty.

Toista oli ennen. Vuonna 1912 Tukholmassa pidetyissä olympialaisissa Ruotsi sai ensimmäisen naispuolisen olympiakultamitalistinsa. 17-vuotiaalle Greta Johanssonille suorituspäivä oli tavallinen työpäivä, ja hän joutui pyytämään pari tuntia vapaata päästäkseen osallistumaan lajiinsa 10 metrin uimahyppyihin. ”Käväisin tuossa tekemässä urheiluhistoriaa”, hän olisi voinut todeta työkavereilleen keikan jälkeen.

Sekunteja taas ei laskettu aikoinaan 50 kilometrin hiihdossa niin kelloa tuijottaen kuin nykyään: kilpailijoita ei ravittu pelkästään vauhdissa napatulla mustikkamehulla vaan kunnon murkinalle pysähdyttiin syömään (Urheiluruutu).

Yhtä hauskalta kuulostaa ruotsalaisittain esimerkiksi damernas skidskytte (naisten ampumahiihto) tai herrernas sprint. Daamit ja herrat liittää yleensä aivan toisenlaiseen yhteyteen kuin vaikkapa juuri hiihtolatujen hikiseen menoon.

Kun puhutaan urheilijoiden toimeentulosta, joidenkin palkkapussi tuntuisi painavan saman kuin 75 gramman sipsipussi, toisten taas kuin 100 kilon perunasäkki. Kummallista kyllä, tuhdimpikaan tili ei auta, vaan sekä vähän että hyvin ansaitsevaa urheilijaa yhdistää sama perustarve: heillä on aina nälkä.

Lähtökohtana rangaistus ei kuulosta oikealta, kun ratkaistaan kahden jalkapallojoukkueen välinen paremmuus varsinaisen peliajan jälkeen. Rangaistuspotkukilpailussahan kumpikin joukkue yrittää vuorotellen saada sen tärkeän maalin, jolla muuten tasainen peli voitetaan. Vaikka voittoa haetaan, termi vie ajatukset ennemminkin siihen osapuoleen, joka pelin lopulta häviää.

Toisin kuin jalkapallossa jääkiekossa tämä on jo ymmärretty: enää ei kuule puhuttavan rangaistuslaukauskisasta vaan voittomaalikilpailusta.

Siinä olikin kaikki, mitä urheilusta tulee mieleen.