Sininen tähti

Laulun mukaan jouluna ”hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen”. Luettavaksi valikoitui kuitenkin kirja, jossa joulun henkeen edes nimellisesti viittaa vain nimi Sininen tähti (suom. 2016), viides osa ruotsalais-ranskalaisen Jan Guilloun Suuri vuosisata -sarjasta. Kirjassa eletään 1940-luvun ensimmäistä puoliskoa eli toisen maailmansodan aikaa.

Guilloun sarjassa 1900-luvun tapahtumia eletään Lauritzenin suvun kolmen veljeksen Lauritzin, Oscarin ja Sverren ja heidän perheidensä kautta. Nimien keksimiseen ei kirjailijalta aikaa tuhlaantunut: lyhennetään yhdelle nimi sukunimestä ja lainataan kahdelle veljekselle osa omista etunimistä (Jan Oscar Sverre Lucien Henri). 

Sininen tähti keskittyy vakoiluun, josta muuten Gillouta itseäänkin on syytetty. Suorastaan jamesbondmaisen pääosan saa Lauritzin tytär Johanne, siviilissä kirjallisuudenhistorian tohtori, sodan päättyessä ansioitunut majuri. Oman älykkyytensä ja taitavuutensa lisäksi hänen oli siihen päästäkseen siedettävä miespuolisten ylempiensä suunnitelmia, joiden toteuttamisessa tarkoitus usein pyhitti keinot.

Muutenkin Guillou halusi romaanissaan antaa näkyvyyttä sotaan osallistuneille naisille. Hän mainitsee lähteissään Jan Bergmanin kirjan Sekreterarklubben – C-byråns kvinnliga agenter under den andra världskriget, jonka mukaan Ruotsin puolustusvoimat värväsi joukkoonsa niin kutsutun Sihteerikerhon tyttöjä, joita se käytti hyväkseen Tukholmassa. Sodan jälkeen heidät tietenkin unohdettiin ja miespuolinen päällystö palkittiin mitalein.

Muistettavia norjalaisnaisia edustaa Liv Kløvstad, jonka todellinen esikuva Eva Kløvstad kokosi uudelleen lähes tuhotun vastarintaosaston ja oli sodan loppuessa yli 1 200 vastarintataistelijan ylipäällikkö. Se ei kuitenkaan – kirjailijan käyttämien lähteiden mukaan – oikeuttanut Kløvstadia osallistumaan toukokuun 1945 voitonparaatiin toisin kuin johtamansa miehet ja Ruotsin koulutusleireiltä saapuneet sotasankarit. Hänelle myönnettiin Pyhän Olavin ritarikunnan ansiomitali vasta vuonna 1990. 

• • • 

Sarjan seuraava osa Made in America tuonee mukanaan jotain kevyempää, vaikka siinä Amerikka valloittaakin Ruotsin 1950-luvulla, tosin sellaisin asein kuin Coca-Cola, farkut ja autot. 

Siinä missä Volvo PV 444 näytti yhdeksänvuotiaan pojan silmin edestä päin tavalliselta ruotsalaiselta aidalta (joskin kromatulta), amerikkalainen auto ”näytti miekkavalaalta, jonka pedonsilmät olivat kaukana toisistaan ja jonka kauhistuttavassa kidassa kimaltelevia hampaita oli kahdessa rivissä”.

Hajamietteitä urheilusta

Sanotaan, että urheilu yhdistää. MM-kisoissa ja olympialaisissa ”koko maailma” kokoontuu yhteen viettämään ”suurta urheilujuhlaa”. Silti tuskin missään muualla kansallistunne nousee yhtä korkealle kuin silloin, kun eri lajeissa edustetaan omaa maata ja katsomossa kannustetaan omia. Vain jos omia ei ole mukana, voi valita mieleisensä muista – tällöin voi kannustaa jopa naapuria, jota onnetar tuntuu kantavan käsillään kaikkialla.

Nykyään urheilu kuulostaa olevan armotonta täydelliseen suoritukseen pyrkimistä. Urheilijan on kaikin keksittävissä olevin keinoin otettava senteistä ja sekunneista irti se, mikä mahdollista on. Hän harjoittelee vuosia tiettyä päämäärää varten ja ennen tärkeää päivää keskittyy tulevaan suoritukseen. Jos sitten kuntohuippu ei osukaan kohdalleen, peli on menetetty.

Toista oli ennen. Vuonna 1912 Tukholmassa pidetyissä olympialaisissa Ruotsi sai ensimmäisen naispuolisen olympiakultamitalistinsa. 17-vuotiaalle Greta Johanssonille suorituspäivä oli tavallinen työpäivä, ja hän joutui pyytämään pari tuntia vapaata päästäkseen osallistumaan lajiinsa 10 metrin uimahyppyihin. ”Käväisin tuossa tekemässä urheiluhistoriaa”, hän olisi voinut todeta työkavereilleen keikan jälkeen.

Sekunteja taas ei laskettu aikoinaan 50 kilometrin hiihdossa niin kelloa tuijottaen kuin nykyään: kilpailijoita ei ravittu pelkästään vauhdissa napatulla mustikkamehulla vaan kunnon murkinalle pysähdyttiin syömään (Urheiluruutu).

Yhtä hauskalta kuulostaa ruotsalaisittain esimerkiksi damernas skidskytte (naisten ampumahiihto) tai herrernas sprint. Daamit ja herrat liittää yleensä aivan toisenlaiseen yhteyteen kuin vaikkapa juuri hiihtolatujen hikiseen menoon.

Kun puhutaan urheilijoiden toimeentulosta, joidenkin palkkapussi tuntuisi painavan saman kuin 75 gramman sipsipussi, toisten taas kuin 100 kilon perunasäkki. Kummallista kyllä, tuhdimpikaan tili ei auta, vaan sekä vähän että hyvin ansaitsevaa urheilijaa yhdistää sama perustarve: heillä on aina nälkä.

Lähtökohtana rangaistus ei kuulosta oikealta, kun ratkaistaan kahden jalkapallojoukkueen välinen paremmuus varsinaisen peliajan jälkeen. Rangaistuspotkukilpailussahan kumpikin joukkue yrittää vuorotellen saada sen tärkeän maalin, jolla muuten tasainen peli voitetaan. Vaikka voittoa haetaan, termi vie ajatukset ennemminkin siihen osapuoleen, joka pelin lopulta häviää.

Toisin kuin jalkapallossa jääkiekossa tämä on jo ymmärretty: enää ei kuule puhuttavan rangaistuslaukauskisasta vaan voittomaalikilpailusta.

Siinä olikin kaikki, mitä urheilusta tulee mieleen.