Ajankohtainen ykkönen

Sukulainen löysi piha-aitastaan eri aikakauslehtien numeroita 1900-luvun alkukymmeniltä. Joukossa oli muun muassa Suomen Kuvalehtiä vuodelta 1930 ja Kotiliesiä 1920-luvun alusta.

Yhden lehden kannessa ei mainita vuosilukua vaan vain merkintä ”uuden kotien lehden ensi numero”, jonka mittasuhteet ovat noin 17 cm x 25 cm. Sisäsivuilla kerrotaan, että ”Kotiliesi, uusi kotitalouslehti, alkaa vuoden 1923 alusta ilmestyä säännöllisesti kaksi kertaa kuussa ulkoasultaan ja kooltaan sellaisena kuin nyt esillä oleva ’joulunumero’, joka samalla on ensi vuoden ensimmäinen numero”.

Tuttu aihe on puhuttanut myös tässä loppuvuoden 1922 Kotiliedessä: kirjailija ja kirjallisuudentutkija Tyyni Haapanen-Tallgren kirjoittaa kriittisesti lukemisesta otsikolla Mitä lapset lukevat. Hänen näkemyksensä mukaan laatu voittaa siinä määrän.

Haapanen-Tallgren kuvailee paljon ja kaikkea mahdollista lukevia lapsia kirjatoukiksi, joita ihaillaan, mutta näkee paljoudessa myös heikkouden. Se sopii vain tulevalle nerolle, ”jolle lukeminen on todellinen tarve ja joka omalla vaistollaan osaa seuloa luetun sekavan massan, valita hyvät kipinät, omaksua ne ja rikastuttaa niillä sieluaan koko elämän varalta”, vaikka hintana olisivat kalpeat posket, huono ryhti ja likinäköiset silmät.

Kirjoittajan mielestä kuitenkin tavalliselle lapselle, joka lukee paljon siksi, että se on mukavaa ja kirjoja on saatavilla, hyöty jää vähemmäksi. ”Kysykää häneltä tänään sen kirjan sisältöä, jonka hän eilen luki, niin hän ei kykene tekemään siitä selkoa. Näyttäkää hänelle viime vuonna luettu kirja, niin hän ei edes tiedä, onko hän lukenut sen vai ei.” Kirjoittaja katsoo, että koska lastenkirjallisuus on muun kirjallisuuden tapaan laadultaan monentasoista, ei ole vain lasten vika, jos lukemisesta tulee ”velttoa, hedelmätöntä ajanvietettä” – syy on pikemminkin heille tarjotussa kirjallisuudessa.

Haapanen-Tallgren heittääkin yllättävän väitteen: ”Nykyaikana, jolloin fyysillinen kasvatus alkaa päästä oikeuksiinsa, olemme kai kaikki yhtä mieltä siitä, että lasten ei pitäisi lukea kovin paljon. Vaatiihan jo koulu heiltä paikallaanistumista, silmien ja aivojen työtä aika tavalla.” Kukapa haluaisi, että lapsista kehittyy ”elämälle vieraita kirjatoukkia” tai ”vain elävien kuvien yleisöä ja ajanvietekirjain ostajapiiriä”. Aikojen muututtua nyt ollaan tilanteessa, jossa päinvastoin minkä tahansa lukemista pidetään tyhjää parempana.

Jos kirjoittajan mielen mukaisesti lukuaikaa annetaan vähän, luettavan on oltava sitäkin laadukkaampaa. Lasten on opittava syventymään lukemaansa, panemaan mieleensä eikä vain lukaisemaan läpi, mihin tusinakirjat houkuttavat. Haapanen-Tallgrenin mielestä tuon ajan lastenkirjallisuudesta ”suuri osa vastaa arvoltaan aikaihmisten ajanvietekirjoja – noita paremmin tai huonommin kirjoitettuja romaaneja, joita tulee ostaneeksi rautatievaunussa ja lukeneeksi väsymyksen ja tylsyyden hetkinä”. Niinpä hän kehottaa koteja ja äitejä ottamaan asian omakseen kuten ennen vanhaan. Nyt kehotus kohdistetaan tasa-arvoisesti myös isille.

Melkein sata vuotta sitten kirjoitettu loppulause pätee edelleen, vieläpä entistä todemmin ja painavampana: ”Ennen kaikkea muistakaamme, että kysymys lastenkirjoista ja lasten luvuista ei ole mikään vähäpätöinen ja helpolla kuitattu, vaan kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä nousevan polven kasvatuksessa.”

Elämän mahdottomat palapelit

”Lasten johtopäätökset eivät perustu puutteellisiin ajatuskulkuihin vaan rakentaviin pyrkimyksiin koota mahdottomia palapelejä näkyvästä todellisuudesta, verhotuista piilomerkityksistä ja vaietuista lauluista.” 

Näin oivallisesti kuvaili lasten tapaa hahmottaa maailmaa Mark Levengood lehtiartikkelissa vuonna 2002, jolloin ilmestyi hänen ja Unni Lindellin teos Vanhat tädit eivät muni.

Tässä jatkuvan informaatiotulvan ajassa kuvaus pätee kyllä yli ikärajojen: jokainen meistä pyrkii kokoamaan mahdottomia palapelejä näkyvästä todellisuudesta ja verhotuista piilomerkityksistä. Ovatko pyrkimykset aina niin rakentavia, se onkin jo toinen asia.

Vanhat tädit eivät muni piti ilmestymisvuonnaan ykkössijaa Ruotsin myydyimpien kirjojen listalla peräti kahdeksan kuukautta. Melkoinen saavutus.

Lindellin myöhemmässä, niin ikään lasten yhteishaastatteluihin perustuvassa kirjassa Krokotiilit eivät puhu suomea (2007) 7-vuotias Roseanna on hahmottanut oman äidinpuoleisen sukunsa historiaa seuraavasti: Äidin mummo, siis isoisoäiti, eli dinosaurusten ja filosofien aikana. Minun mummo on vähän nuorempi, mutta ei sekään ollut nähnyt banaania ennen kuin 23-vuotiaana!

Veralle, ikää 8 vuotta, sana esi-isä ei niinkään merkitse periytyvää sukulinjaa vaan isien joukkoa, jota eläminen uusperheissä kasvattaa: Esi-isiä on silloin, kun äiti on ollut naimisissa monta kertaa.

Haakonilla, 6, kuulostaa asiat olevan hyvin kotona: Perheessä voi sanoa ihan niin kuin tarkoittaa, ei tarvitse pelätä, että joku toinen olisi samaa mieltä. Aivan kuin jatkoksi edelliseen Herman, 7, ymmärtää, että yhdessä tietyssä ympäristössä sama peli ei vetele: Lasten täytyy ryhdistäytyä kaupoissa. Se on ainoa paikka, missä täytyy käyttäytyä täysin normaalisti. 

Työllisyyspolitiikkaan on puolestaan tutustunut 6-vuotias Adriane isovanhemman jouduttua työttömäksi: Vaari menetti työn, kun ne pani sen irti siellä työpaikalla. Nyt se on kuitenkin uudelleenkalustautunut kirvesmieheksi.

Ole Andreasin, 6, käsitys sisäisistä arvoista saa pohtimaan, välittääkö se kuvaa sellaisen kodin näkyvästä todellisuudesta, jossa korostuvat erityisesti aineelliset arvot. Se tarkoittaa vaikka sitä, että on sattunut pahaksi onnekseen nielaisemaan kymmenkruunusen.

Yhdenlaista palapeliä on mielessään koonnut Thea, 8: Minun äiti vastustaa turkkeja, ja siksi se pitää eniten eläimistä, jotka on tehty synteettisistä turkeista. Myös 7-vuotiaan Kennethin päätelmä ilahduttaa varmaan jokaista eläinaktivistia: Vapaasti kulkevat kanat on itse asiassa terveempiä kuin kiinni sidotut.

Lindellin kirjassa esiintyneet lapset ovat nyttemmin parikymppisiä. On ymmärrettävää, jos 8-vuotias ei tiedä, mitä tarkoittaa esi-isä. Hämmentävältä sen sijaan tuntui äskettäin kuulla, ettei nykynuori tiennyt, mikä on tavaratalo. Ilmeisesti se kertoo jotain oleellista elinympäristön muutoksesta: lapset ja nuoret ovat kasvaneet markettien ja kauppakeskusten helmoissa.

Napin monta roolia

Sanotaan, ettei nappikaupalla rikastu. Kun Suomessa vielä käytettiin omaa valuuttaa, sain näytekappaleeksi valmistetun takin 25 markalla. Markan vaihduttua nykyiseen ostin siihen napin, joka maksoi 6 euroa. Vaikka nappeja tarvittiin vain yksi, sillä kertaa nappikauppa kannatti paremmin.

Kun kaksi takkia kohtaa, voi joutua napit vastakkain toisen kanssa, jos tämä on jostain asiasta eri mieltä. Pahimmillaan kiistassa voi saada nappituomion eli napin (luodin) otsaan. Onneksi yleensä vain elokuvissa.

Otsa on ollut monen arka paikka myös lapsuudessa. Siihen on jäänyt hetken kihelmöinyt muistijälki luunapista, jonka sai palkaksi jostain kolttosesta. Harvoin käytettynä kurituskeinona siitä ei kannata aikuisuuteen asti kantaa kaunaa. Vuonna 1984 astui voimaan lasten fyysisen kurittamisen kieltävä laki, jolloin rangaistukseksi annettu luunappi voikin tuoda rangaistuksen sen antajalle.

Takkiinkin sopivan luunapin historia vie dokumentin Elämää Venetsian getossa mukaan Venetsian gettoon (sana tarkoittaa alun perin kuparijätteille tarkoitettua paikkaa). Getossa lihoista erotellut luut vietiin varastoon, jonne nousuvesi toi rapuja ja mustekaloja, jotka puolestaan kalusivat luista loputkin lihanjäänteet. Myöhemmin luut vietiin torille, missä köyhät valmistivat niistä nappeja. Ja tuskin rikastuivat.

Nykyisen ajattelutavan mukaan kaiken pitäisi tapahtua nappia painamalla, siis helposti ja nopeasti ilman minkäänlaista vaivannäköä. Yleisesti ottaen kehitys on siinä jo pitkällä. Ainakin verrattuna siihen, että näin on ajateltu jo yli 50 vuotta sitten: hämmästyttävää kyllä, jo vuonna 1964 kirjailija ja kääntäjä Yrjö Kivimies väitti ilmaisua ”nykyhetken suosituimmaksi lauseparreksi” (Suomalainen fraasisanakirja 1983).

Samassa lähteessä on siteerattu toimittaja ja pakinoitsija Jaakko Okkeria vuodelta 1981: ”Nyt voi joku nappia painamalla tuhota suuren osan ihmiskuntaa.” Hän tarkoittaa tietenkin ydinnappia, jota muutama ihminen maailmassa kuljettaa kaikkialle mukanaan. Napit vastakkain ollaan siis silloinkin, kun suurvallat kirjaimellisesti pelaavat napeilla.

Nappi oli pukeutumiseen liittyvänä keksintönä suuri apu ihmiselle. Mistä johtunee, että se aikojen kuluessa kehittyi merkitykseltään niin kielteiseen suuntaan.