Uusimpien väestöennusteiden mukaan Suomessa tarvitaan 2030-luvulta
lähtien enemmän hautapaikkoja kuin synnytysosastoja. Syitä syntyvyyden
vähenemiseen etsitään varsinkin työstä ja toimeentulosta: Naiset haluavat olla
töissä eivätkä kotona lapsia hoitamassa, rahat eivät riitä perheen perustamiseen
ja elättämiseen, uran kannalta on huono hetki.
Eikö selvä tosiasia ole myös se, että tietty esine on vaikuttanut nyky-yhteiskunnassa eläviin ihmisiin? Kännykkä on peruuttamattomasti muuttanut niiin käyttäytymistä kuin asenne- ja ajatusmaailmaa.
Samalla kun kännykkä yhdistää ihmisiä niin työssä kuin vapaalla, se myös eristää käyttäjänsä muista. Junassa istuva tai kadulla vastaan tuleva vetäytyy laitteineen maailmaan, joka sulkee fyysisen ympäristön ulkopuolelle. Liikenteessä ei ajatella toisten (jos omaakaan) turvallisuutta. Onnettomuuden uhria ei auteta vaan kuvataan.
Kännykän kanssa ei kuitenkaan tehdä lapsia. Eikä nyt kyse ole sovelluksista, jotka kaiketi kertovat, milloin on oikea aika yrittää. Kyse on siitä, että puhelin on syrjäyttänyt jopa vuodekumppanin.
Parisen vuotta sitten jonkin viestimen tai muun tahon kyselytutkimuksessa saatiin tulokseksi, että kännykkä saattaa tärkeysjärjestyksessä mennä myös oman puolison edelle. Ilman puhelinta ei voi elää, ilman puolisoaan ilmeisesti voi. Monen muun esineen tehtävät ominut kännykkä näyttää toimivan siis myös ehkäisyvälineenä.
Kaikkialla mukana oleva puhelin saa täyden huomion, ollaan missä tahansa muiden seurassa.
Monesti ulkopuolelle näyttää jäävän myös se rattaissa istuva tai hiekkalaatikolla yksin leikkivä lapsi, jonka kännykkäriippuvainen on jollain tavoin saanut saatettua maailmaan. Mitä iloa lapselle on vanhemmasta, joka ei puhu eikä leiki hänen vaan älylaitteensa kanssa? Millainen ihminen kasvaa lapsesta, jonka koko elämä on kilpailua huomiosta elottoman esineen kanssa?
Yhteiskunta tuskin kaipaa lisää lapsia, joille ei ole riittänyt aikaa, hoivaa eikä huolenpitoa. Ehkä heistä kasvaa selviytyjiä, ehkä ei.
Tai ehkä ihminen tästä vielä kehittyy. Joskus syntyy se aito digilapsi, jolla kämmenen paikalla onkin jotain ihan muuta. Lapsi, joka tulee toimeen omillaan heti tähän maailmaan tultuaan. Kuoriutuu munasta ja ui tiehensä kuin merikilpikonnan poikanen.
Eikö selvä tosiasia ole myös se, että tietty esine on vaikuttanut nyky-yhteiskunnassa eläviin ihmisiin? Kännykkä on peruuttamattomasti muuttanut niiin käyttäytymistä kuin asenne- ja ajatusmaailmaa.
Samalla kun kännykkä yhdistää ihmisiä niin työssä kuin vapaalla, se myös eristää käyttäjänsä muista. Junassa istuva tai kadulla vastaan tuleva vetäytyy laitteineen maailmaan, joka sulkee fyysisen ympäristön ulkopuolelle. Liikenteessä ei ajatella toisten (jos omaakaan) turvallisuutta. Onnettomuuden uhria ei auteta vaan kuvataan.
Kännykän kanssa ei kuitenkaan tehdä lapsia. Eikä nyt kyse ole sovelluksista, jotka kaiketi kertovat, milloin on oikea aika yrittää. Kyse on siitä, että puhelin on syrjäyttänyt jopa vuodekumppanin.
Parisen vuotta sitten jonkin viestimen tai muun tahon kyselytutkimuksessa saatiin tulokseksi, että kännykkä saattaa tärkeysjärjestyksessä mennä myös oman puolison edelle. Ilman puhelinta ei voi elää, ilman puolisoaan ilmeisesti voi. Monen muun esineen tehtävät ominut kännykkä näyttää toimivan siis myös ehkäisyvälineenä.
Kaikkialla mukana oleva puhelin saa täyden huomion, ollaan missä tahansa muiden seurassa.
Monesti ulkopuolelle näyttää jäävän myös se rattaissa istuva tai hiekkalaatikolla yksin leikkivä lapsi, jonka kännykkäriippuvainen on jollain tavoin saanut saatettua maailmaan. Mitä iloa lapselle on vanhemmasta, joka ei puhu eikä leiki hänen vaan älylaitteensa kanssa? Millainen ihminen kasvaa lapsesta, jonka koko elämä on kilpailua huomiosta elottoman esineen kanssa?
Yhteiskunta tuskin kaipaa lisää lapsia, joille ei ole riittänyt aikaa, hoivaa eikä huolenpitoa. Ehkä heistä kasvaa selviytyjiä, ehkä ei.
Tai ehkä ihminen tästä vielä kehittyy. Joskus syntyy se aito digilapsi, jolla kämmenen paikalla onkin jotain ihan muuta. Lapsi, joka tulee toimeen omillaan heti tähän maailmaan tultuaan. Kuoriutuu munasta ja ui tiehensä kuin merikilpikonnan poikanen.
