Niin vai näin

Toisinaan joku, yleensä tunnettu kansalainen, joutuu toteamaan, että häntä on tietoisesti tulkittu väärin. Kun siteeraaja Irrottaa osan kokonaisuudesta niin, että se sopii hänen tarkoitusperiinsä, voi alkuperäisen puhujan tai kirjoittajan tarkoittama merkitys muuttua toiseksi.

Romaanissaan Häväistyt (2011) Asko Sahlberg on (ehkä huomaamattaan) luonut virkkeen, jonka voi ilman asiayhteyttä tulkita kahdella täysin vastakkaisella tavalla. 

Sinunlaisiasi ei enää edes valmisteta, Mestari oli sanonut ja tiennyt hyvin vahvistavansa niillä sanoilla tulevan osoitteenmuutoksensa.

Samassa virkkeessä voidaan esittää joko hienovireinen rakkaudentunnustus naiselle tai loukkaavaksi tarkoitettu arvio hänestä. Ensimmäisessä vaihtoehdossa eletään alkuhuumaa, jälkimmäisessä loppunäytöstä. Kummassakin tapauksessa miehen sanat johtavat asunnonvaihtoon.

Lukija ei voi tekstistä päätellä, millaisia ei-sanallisia viestejä romaanihenkilö tässä toiselle lähettää: millainen on äänensävy, millaisia mahdolliset ilmeet ja eleet. Jos lukija yhden virkkeen lisäksi tietäisi vain romaanin nimen, se voisi johdatella hänen päättelyään riitaisan eron suuntaan.

Sahlbergin romaanissa nainen, jota Mestari pitää lajinsa viimeisenä, ei vastaa sanoin. Jos tilanne kuitenkin olisi vaatinut, hän olisi saattanut lainata toiselta kirjailijalta: Kun sanot pahasti, sanon hyvästi (Kari Hotakainen: Henkireikä, 2015). 

Niitä sanoja ei tarvita. Tässä Mestaria odottaa rakastettu ja ovi onneen.

Kunnon kuteet ja vanhat vetimet

Muutaman kuukauden vapaa pukeutumiskoodi lähenee loppuaan. Varsinkin moni mies huokaa syvään: taas se alkaa.

Solmio voi olla vain pakollinen asun viimeistelijä, joka kertoo kantajansa tyylitajusta, hyvästä tai huonosta. Solmiolla voi myös ottaa kantaa asioihin tai ilmaista omaa persoonallisuuttaan.

Tiukan asiallisessa, salaisuuksien ympäröimässä ilmapiirissä kiintopisteeksi saattaa tulla jokin, joka tuo sinne hieman inhimillisyyttä. Ranskalaissarjan vakoojamaailmassa salaisen palvelun johtajaa ei nolota käyttää solmioita, joissa hyppivät eriväriset sammakot tai lumpeet kukkivat. 

Le bureaun (2015−) Henry Duflot tietää, että vieras voi aliarvioida häntä pelkän solmion perusteella, mutta ei anna sen häiritä itseään. Myös työtoverit tietävät, että se on pelkkää pintaa. Toisaalta pomon ”tyylivirhe” on usein se ainoa asia, joka heidät saa toimistossa hymyilemään.

Mitä Duflot sitten oikeastaan haluaa viestittää poikkeavalla pukeutumisellaan: uhmaako hän vain summamutikassa virkaetikettiä, vai kertovatko kirjavat asusteet jotain hänen henkilökohtaisista mieltymyksistään?

Entäpä sitten amerikkalaiskomisario Columbo ja hänen iänikuinen popliinitakkinsa? Vuonna 1971 alkanut samanniminen rikossarja teki tästä takista ehkä tunnetuimman sarjavaatteen kautta aikojen.

Kertooko sama nuhjuinen päällystakki kenties jotain komisarion epätyydyttävästä palkkatasosta? Ainakin se toimii samoin kuin sammakkosolmio: harhauttaa tuntematonta pitämään etevää rikostutkijaa hassahtaneena tolvanana. Ehkä se juuri on Columbon tarkoituskin.

Anteeksi, vielä yksi kysymys…

Kun miehet hikoilevat kesät talvet solmio kaulassa ja poplari päällä, naiset pukeutuvat villapaitaan ja nahkahousuihin.

Tanskalaissarjassa Rikos (Tanskassa 2007−2012, Suomessa 2013) rikosetsivä Sarah Lundin ykkösvaate on kirjoneulevillapaita. Luultavasti se sai useammankin sarjaa seuranneen tarttumaan puikkoihin – tai ehkä vain villapaitaostoksille.

Lund kuten nahkahousuinen kollega Saga Norén ruotsalais-tanskalaisesta sarjasta Silta (2011−2017) viihtyvät parhaiten omissa oloissaan. Naisille tuntuu työ olevan kaikki kaikessa. Kun päässä raksuttaa kaiken aikaa, ei tee mieli juhlimaan korkkarit katossa.

Rikosten tutkiminen noudattaa yleisesti ottaen samaa kaavaa, joten sarjojen käsikirjoittajat haluavat tehdä päähenkilöistään jollakin tavalla persoonallisia tyyppejä. Vaatevalinnat ovat siinä yksi helppo keino, jota tuskin silti kannattaa ottaa joka sarjaan. Sarjavaatteissa ovat päässeet esiin myös eri materiaalit, kuten puuvillapopliini, villa ja nahka. Vaan kietooko Henry Duflot kaulaansa silkkisolmion?

Sanasampo suomen kieli

Omaan äidinkieleen kasvaneena ei välttämättä huomaa samoja asioita kuin se, joka opettelee suomea vieraana kielenä. Tuskin koskaan on esimerkiksi tullut ihmeteltyä yhdyssanaa lohikäärme kuten venäläisopiskelija Ekaterina.

Muualta tullut maisteriopiskelija on myös erittäin oikeassa siinä, miten nerokkaasti täällä muodostetaan uusia sanoja yhdistämällä. Yhdyssanavarantomme lienee lähes pohjaton.

Lohikäärmeessä yhteen ovat käyneet erilaiset eläinlajit kala ja käärme. Mielikuvissani tarujen tulensyöksijä muistuttaa muodoltaan merihevosta, vaikka se toki onkin kooltaan huomattavasti pienempi. Vastaavaan tapaan lajeja yhdistellen useimmille on tuttu sutjakka sana kalakukko, joka englanniksi kääntyy termillä Finnish fish pasty ja ruotsiksi limpa med inbakad fisk.

Sama kätevä sananmuodostustapa on tuottanut suomeen myös muita outoja lajiliittoja, kuten kissakalan, kalasääsken, lintukoiran, susikoiran, hiiripöllön, hirvikärpäsen ja näillä vesillä eksoottisemman tiikerihain. Jotkin sanoista merkitsevät samaa jossain toisessa kielessä (tiger shark), mutta useimmilla lienee omakielinen vastineensa. 

Mitä mahtaa suomeen perehtyvä miettiä nähdessään sanan hirvikärpänen, jos se ei suoraan käänny hänen äidinkielelleen. Voi olla vaikea yhdistää sitä erillisiin mielikuviin hirvestä ja kärpäsestä.

Jos itsekin pysähtyy ajattelemaan tuttuja yhdyssanoja, huomaa, miten todella erilaisista osista ne ovat muodostuneet. Tavallisesti niillä ei ole erillisinä sanoina mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta silti yhdistelmä yleensä kuulostaa suomalaisen korvassa luontevalta: huuliharppu, hymykuoppa, kaasujalka, silmäpako, sohvaperuna, tähtivyö. Toisinaan sitten ei aina ihan niinkään: aikaikkuna, miesnuttura.

Kyky muodostaa ja ymmärtää yhdyssanoja perustuu ihmisen ajattelukyvyn kehittymiseen konkreettisesta abstraktimmaksi.

Suomen kielen yhdyssanoista suurin osa on sellaisia, joiden alkuosa on nominatiivissa. Laura Tyysterin väitöstutkimuksen (2015) mukaan uusien yhdyssanojen genetiivialkuisuus onkin käynyt yhä harvinaisemmaksi.

Muutama esimerkki genetiivialkuisista kasvilajeista, joilla on myös silmin havaittava nimellinen yhteys: neidonkenkä, muorinkukka, anopinkieli, leskenlehti, ukonhattu.

Sanojen yhdistämismahdollisuuden runsautta voi kokeilla muodostamalla sanaketjuja, joissa seuraava sana alkaa siitä, mihin edellinen yhdyssana päättyy. Silmäpako – pakohuone – huonekasvi – kasvimaa – maakunta – kuntavaali – vaalipäivä – päiväkirja – kirjasopimus – sopimusehto – ehtotapa – tapakasvatus – kasvatustiede – tiedeyksikkö – yksikköhinta – hintahaitari… Näistä aiheista saisi jo monenlaista jutunjuurta.

Joissakin suomen kielen kaksiosaisissa yhdyssanoissa on sekin hauskuus, että sanojen paikan voi vaihtaa, ja silti uusi yhdyssana on merkitykseltään täysin käypä: kahvipannu – pannukahvi, kirjakauppa – kauppakirja, kesämökki – mökkikesä, pesukone – konepesu, puusuku – sukupuu.

Mikä mieletön kieli, joka kuitenkin yhä vähemmän kelpaa suomalaisille itselleen.