Ensireaktio adjektiiviin täydellinen on olla valitsematta kirjaa, jonka joku päähenkilöistä esitellään sellaiseksi. Usein sillä tarkoitetaan nuorta, kaunista, työssään menestyvää ja onnellista perhe-elämää viettävää naista. Joskus mieskin voi olla täydellinen: komea, romanttinen, niin ikään menestyvä, perheelleen omistautunut ja loistava isä.
Myös yhdysvaltalaisen Karen Clevelandin esikoisromaanin Koko totuus (2018) etukannessa olevat sanat Täydellinen aviomies, täydellinen isä melkein saivat jättämään sen hyllyyn. Tosin niiden perässä on sentään epäilystä uumoileva kysymysmerkki. Kolmanneksi mies saattaa olla täydellinen valehtelija. Ainakin sen kysymysmerkki pitää otteessaan loppuun asti.
Kirjoittajasta annettujen tietojen mukaan hän on aiemmin työskennellyt terrorismin tutkijana CIA:ssa ja FBI:ssa, ja myös hänen naispuolinen päähenkilönsä Vivian Miller on vastavakoiluun erikoistunut CIA:n tutkija Venäjä-yksikössä. Venäjä vaikuttaakin olevan toisena osapuolena valtaosassa valtioiden välisistä jännitteistä kertovassa fiktiossa, olipa kyse kirjallisuudesta tai elokuva- ja sarjateollisuudesta.
Vakoilun ja vastavakoilun maailma on siitä erityisen julma, että silloin voi tosissaan joutua kamppailemaan henkilökohtaisen sekä maataan ja työnantajaansa kohtaan tuntemansa lojaalisuuden välillä. Myös Miller joutuu kovan henkisen ristivedon paineeseen saatuaan tietää, että hänen ihanan täydelliseksi uskomansa aviomies Matt onkin jotain ihan muuta. Jokainen uusi käänne toisaalta vahvistaa tätä tietoa, toisaalta mies saa hänet aina vakuuttuneeksi takaisin puolelleen.
On tietenkin inhimillistä uskoa toisista hyvää ja luottaa ainakin kaikkein lähimpiin ihmisiin. Vanhempien mielestä ”muiden kakarat” kyllä voivat tehdä pahojaan vaan ei ”meidän lapset”. Kuinka usein jonkin henkirikoksen yhteydessä omaiset tai naapurit toteavatkaan, ettei tekijästä olisi koskaan uskonut sellaista.
Toisaalta yleistä luottamusta on jo pitkään koeteltu eri tavoin. Yhdeksi selvimmistä esimerkeistä käy Venäjä, joka on aivan itse saanut aikaan sen, että on liki mahdoton ottaa todesta mitään, mitä maan hallinto johtajaansa myöten sanoo. Paljon helpompi on valitettavasti ajatella, että siellä valehdellaan aina. Vaikkei sillä ole paljonkaan merkitystä, mitä yksittäinen tavallinen ihminen ajattelee, niin ei käy kateeksi niitä, joiden vastuulla on hoitaa valtioiden välisiä suhteita, kenties ilman vahvaa luottamusta toisen osapuolen sanaan.
Kaiken konkreettisen vakoilutoiminnan ja väistämättä mukaan tulevan kiristyksen sijasta ehkä kylmäävintä Clevelandin romaanissa onkin seurata sitä, miten taitavasti toisen luottamusta voi käyttää hyväksi ja ottaa sen valtaansa. Näinköhän maailma joutuu pian seuraamaan sivusta saman toteutuvan tosielämässä kyseisten valtioiden välillä, kun vähän hivellään valmiiksi itseriittoista egoa. Hämähäkki luultavasti kutoo jo verkkoaan ja vain odottaa saaliinsa tarttuvan siihen kiinni.
Cleveland päättää romaaninsa viimeistä vaille seuraavin sanoin: ”Hän katsoo, kuinka helikopteri katoaa jäljettömiin, ja yksi ainoa sana karkaa hänen huuliltaan kuiskauksena, kuin salaisuus: − −.” Jääköön se salaisuudeksi tässäkin.
Clevelandin romaani tuo mieleen erinomaisen ranskalaissarjan Le Bureau, vakoojaverkosto (Le Bureau des Légendes, 2015−2020). Sille olisi toivonut löytyvän sijaa liian monen samaa kaavaa toistavan dekkarin ja niiden lukuisten uusintakertojen rinnalla myös Suomen televisiossa. Siinä missä Cleveland keskittyy perheeseen ja muutaman päähenkilönsä väliseen kanssakäymiseen, Le Bureau kuvaa Ranskan ulkomaantiedustelun (DGSE) salaista vakoilutoimintaa monipuolisesti Syyriassa, Algeriassa, Iranissa ja Venäjällä. Sarjaa on Wikipedian mukaan pidetty jopa kaikkien aikojen parhaana ranskalaissarjana.
