Onnistumisen ilo on yhteinen

Voiko mikään tuntua paremmalta kuin onnistumisen kokemus?

Kun nuori nainen Vicky pitää kiitospuheen sukulaisista ja opettajista koostuvalle yleisölle, esitys ei jätä yhtäkään kuulijaa kylmäksi. Liikutus ilmenee eri tavoin: jonkun kyynel tuntuu karheana yskäisynä kurkussa, toinen saa yhtäkkiä roskan silmäänsä. Kolmas pyyhkii silmiään ujostelematta.

Sama toistuu, kun opettajan ammatista haaveileva nuori mies tekee samoin. Kummallekin nuorelle kuten myös muille puheen pitäjille tilanne on tavallistakin vaativampi. Kyse ei ole pelkästään useimmille tutusta esiintymisjännityksestä. Sen lisäksi jokainen nuori puhuja haluaa onnistua juuri tässä ja nyt: takana on monta tuskaista harjoitustuntia änkyttämisen selättämiseksi.

Brittiläisessä dokumentissa nuoret kurssilaiset oppivat erilaisten tekniikoiden ansiosta hallitsemaan pahasti katkeilevaa puhettaan. Joillekin änkytys voi ilmaantua täysin yllättäen, kuten 23-vuotiaana aivoverenkiertohäiriön kokeneelle Vickylle.

Vaikka opetettujen tekniikoiden osuus jäi näkemättä, ero ohjelman alun henkilöesittelyistä lopun kiitospuheisiin on valtava. Nuorille se merkitsee isoa askelta eteenpäin tulevaisuudensuunnitelmien toteuttamisessa. Siksi myös liikuttunut kuulijakunta osaa jakaa esiintyjien onnistumisen kokemukset.

Väistämättä tulee mieleen elokuva Kuninkaan puhe vuodelta 2010. Britannian kuningas Yrjö VI:ta esittänyt Colin Firth haki varmasti päinvastaisia onnistumisen kokemuksia – olihan hänen pyrittävä jäljittelemään todentuntuisesti roolihahmonsa puhevikaa. Siinä hän onnistuikin Oscarin arvoisesti.

Kuninkaan puheopettajan Lionel Loguen (Geoffrey Rush) käyttämät tekniikat panivat kuninkaan muun muassa esittämään asiansa laulaen ja kierimään lattialla. Tekniikat osoittautuivat tehokkaammiksi kuin puhuminen suu täynnä kiviä.

Ihmisellä voi olla jokseenkin kaikki valta, mutta jopa kuninkaalle on paha paikka, jos joutuu puhevaivaisena pitämään julkisia puheita. Voi vain kuvitella, miten Yrjö VI:ta jännitti astua ihmisjoukon (tai pelkän mikrofonin) eteen ja avata suunsa.

Elokuvassa puheopettaja Logue johtaa katseilta piilossa kuninkaan puheenpitoa kuin kapellimestari, ja kuulijat odottavat korva tarkkana, mitä tuleman pitää vai tuleeko mitään. Colin Firth tempaa katsojan mukaan kuin parhaaseen jännitysnäytelmään. Kuten tavallisten brittinuorten yleisö myös kuninkaansa puhetta seuranneet kuulijat osaavat arvostaa hänen paneutumistaan ja iloitsevat hänen onnistumisestaan.

Kehityksen jarrut

Moni maailmalla matkaava tapaa ihastella vanhoja, toisinaan ikivanhoja ja jopa entisaikojensa loiston menettäneitä raunioituneita rakennuksia. Niistä on monesti tullut vaalittua kulttuuriperinnettä. Esimerkiksi Prahan vanhan kaupungin kauneuden sukulainen muistaa mainita aina, jos puhe sivuaa Tšekin pääkaupunkia.

Kaikissa vanha arkkitehtuuri – muusta vanhasta nyt puhumattakaan – ei herätä kiinnostusta saati ihastelua. Esimerkiksi 1960–70-luvuilla Tampereen kaupungin päättäjien mielestä vanhat rakennukset toimivat ”kehityksen jarruna”, kuten museokeskus Vapriikin näyttelyn Kadonneet kaunottaret esittelytekstistä sai lukea. Niinpä näitä kaupunkikuvan jarruja hävitettiin tutkija Antti Liuttusen sanoin ”raskaalla kädellä” ja tehtiin tilaa edistyksen laatikkoleikeille. 

Kaunottarien saama vastaanotto osoittaa, että päättäjät eivät tässä(kään) asiassa välittäneet ottaa huomioon kansalaisten mielipidettä. – En muista toista näyttelyä, josta ihmiset olisivat poistuneet yhtä tuohtuneina, kertoi näyttelyn sulkemisen jälkeen viestintäsuunnittelija Tähtitalvikki Poikajärvi. Järjestäjien yhtenä tavoitteena olikin nostaa rakennussuojelun merkitystä. (Aamulehti 12.4.2018)

Mukaansa vieneen näyttelyn jälkeen oli palattava Jari Korkin ja Jari Niemelän teokseen Tutkimusmatkoja Tampereen taloihin (Tampere-Seuran julkaisu 1995). Kirjaan on koottu sellaisten arvotalojen historiaa, jotka ovat säästyneet hävitykseltä.

1900-luvun alussa kaupunki oli vielä aika lailla tyhjää täynnä, niin että kulkeminen ja useat samanaikaiset työmaat eivät todennäköisesti aiheuttaneet kaupunkilaisten hermoille käyvää sumppuuntumista. Satunnaisen poiminnan mukaan esimerkiksi vuonna 1901 valmistui kuusi merkittävää rakennusta: ydinkeskustassa toria reunustavat Sumeliuksen ja Palanderin talot sekä Tirkkosentalo, kauppahalli sekä Suomen Yhdyspankin konttori (sittemmin Ylioppilastalo). Hieman syrjemmälle valmistuivat Tullikamari ja sen yhteyteen Pakkahuone.

Nyt kun paperikin alkaa monen mielestä olla kehityksen jarru, on kirjasta syytä poimia myös Frenckellin tehdasalue. Frenckell oli Suomen ensimmäinen paperitehdas, jonka perustaja Abraham Häggman sai 1780-luvun taitteessa ostaakseen tontin numero 1. Nimensä tehdas sai kolmannelta omistajaltaan Helsingin yliopiston kirjanpainajalta Johan Christoffer Frenckelliltä.

Paperitehtaan lopettamisen jälkeen seuraava omistaja Tampereen kaupunki suunnitteli tehtaan hävittämistä, kuinkas muuten. Jos sota usein tekeekin tuhojaan, tässä tapauksessa se pelasti: ei ollut aikaa eikä rahaa tehdä ja toteuttaa uusia suunnitelmia.

•••

Pyyhkikää jalkanne tai ainakin kenkänne. (Näin kehotti kyltin teksti Frenckellin pannuhuoneen, myöhemmän kirjaston lukusalin sisäänkäynnin yläpuolella.)

Tuntisiko elämä heidät vielä omikseen?

Otsikon suorastaan lyyrisen kaunis kysymys esitetään ranskalaisdokumentissa Yö ja usva vuodelta 1955. Se kertoo toisen maailmansodan aikaisista keskitysleireistä ja niiden asukkaiden järkyttävistä kohtaloista. Jos silmät ovat sielun peili, noiden henkisesti ja ruumiillisesti loppuun ajettujen ihmisten tyhjästä katseesta ei tunnu löytyvän minkäänlaisia elonmerkkejä.

Ihmisen julmuus toista ihmistä kohtaan ei alkanut keskitysleireistä eikä päättynyt niiden lopettamiseen. Sinuhe egyptiläistä mukaillen: Sotia on aina ollut ja on aina oleva. On myös alueita, joissa julmuuden annetaan tietoisesti jatkua, aivan kuin mikään taho ei tosissaan edes yrittäisi puuttua tilanteeseen. Ainoa, mihin kyetään, on julkisesti tuomita iskut. Esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä oli Ruanda.

Nyt kun keskenään vihoittelevien sisäisten ryhmien lisäksi ulkopuoliset valtiot taistelevat Syyriassa ja Syyriasta, se tapahtuu jälleen. Siellä on sodittu jo seitsemän vuotta eikä loppua näy. Turkki, Venäjä ja Yhdysvallat ottavat yhteen ja uhkaavat toisiaan aina vain ankarammilla aseilla. Miten kätevää, kun tuhoamisen voi ”ulkoistaa” pois omalta maaperältä.

Kuvat kaasu- tai pommi-iskujen seurauksista – siviiliuhreista ja kotien rauniokasoista – eivät aina enää edes hätkäytä ihmisiä. Toisia sen sijaan jaksaa loputtomasti kiinnostaa sen ja tuon ”rohkeat bikinikuvat” tai meikittömät kasvokuvat. Niin eri maailmoissa täällä eletään.

Otsikon kysymyksen voisi kai esittää myös niistä, jotka voimansa tunnossa mutta ilman inhimillisyyden häivää käyvät näitä tuhoisia sotia. 

Vieläkö lienee hengissä se sinipaitainen poika, jolle supersankareita olivat Aku ja Hessu? Entä tyttö, joka etukäteen kiitti niitä, jotka mahdollisesti saisivat rauhan aikaan? Hänen toiveensa toteutuminen näyttää olevan aina vain kauempana.

– –

14.4.2018 Yhdysvallat, Britannia ja Ranska vastasivat ohjusiskulla Syyriassa 7.4. tehtyyn kaasuiskuun, jonka tekijäksi epäillään Syyrian hallituksen joukkoja. Hallituksen liittolainen Venäjä kiistää mitään tapahtuneen.

Sehän tiedetään, miten tässä käy: kostonkierre jatkuu.