Lainatuissa lauseissa soi syksyn sävel

On kohta kesästä jäljellä vain ajatus − jo alkoivat punertaa marjat pihlajan. Kun saapuu syys, niin lehdet puiston se hehkumaan saa loistoaan.

Malttamattoman mieli kiirehtii ohi syyskuun ja läpi repaleisen lokakuun. Toista ei haittaa, jos kaduilla tuulee, asfaltti kiiltää, ja illat sammuvat kylmään hämäryyteen. Silloin viimeistään syksyn tuuli mukanaan vie kesän muistotkin. Niin voitonvarma syksy on.

Katu täyttyy askelista. Bussipysäkin luona taas tapahtuu: siellä silmiään nyt joku parrakas pyyhkii. Hän tietää, että ei se raukaksi tee, jos pyyhkäisee kämmensyrjäänsä kyyneleen, silmäkulmaan kumman tiukkaan tarttuneen.

Pysäkkikatoksen alle sataa sisään, kylmä hiipii harteisiin. Ei kai siis ihme, jos yksinäisyys pisaroina tarttuu kauluksiin. Lohduttaako silloin kuulla, että kaikki, paitsi elämä, on turhaa? Kun sekin usein menee niin, että ensin elämä on oppimista, sitten se oppimista on pois.

Kadun varrella oksiaan haikeina heiluttaa kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää − kun syksyn lehti maahan ehti, siinäkin soi blues.

Kas, pimeähän saa sitä ajattelemaan, mitä muuten ei muistaisi kai lainkaan: syksy vei rakennuksilta hanslankarin ja rannoilta hampparin.

Vaan niin kuin kuuluu asiaan kaikki tähdet, kuu ja kaikki muu, myös joka puolella loimottavat mainosvalot tyrkyttää ja kerjää ostamaan. Kultasepän liikkeen eteen seisahdan ja näen porsaan suussa hopealusikan. Joko nyt myydään joulua? Vastahan on lokakuu, ja minusta näkee sen. Ärtymyksen.

Kun kuura marraskuussa piirtää ikkunaan, nähdään kumpi voittaa, historia vai tulevaisuus. Meillä on maailma, jossa aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen, kun ihmiskunta tekee itsemurhaa. Mitä jäljelle jää, jos kaikki tää katoaa?

Marraskuussa kivet jäätyy, meri hiljaa kalpenee.

Kun taas ilta vetää verhot eteen, ei jää muuta vaihtoehtoa: kaikesta huolimatta minä toivon huomisen tulevan. On toivo kuin hyvä henki, se virtaa vaan.

Joten tulkoon syys ja talvi. Ne kyllä kestetään, vaikka iäisyys on kesään. Väliaikaistahan kaikki on vaan.

○ ○ ○ 
Kursivoidut otteet seuraavilta esittäjiltä: Anna Eriksson, Henry Theel, Topi Sorsakoski, Miljoonasade, Jari Sillanpää, Cumulus, Hector, Juice Leskinen, Dingo, Juha Tapio, Pauli Hanhiniemi, Lasse Mårtenson, Eppu Normaali, Tapio Rautavaara, Jonna Tervomaa ja Katriina Honkanen

Kuvatervehdys ystävältä

Jos ei näkisi, jos ei kuulisi

Kaikki aistit tallellakin voi olla arka kuin jänis matkustamaan maailmalle. Suorastaan pelottavalta tuntuu ajatus astua edes kotinsa ovesta, jos ei näkisi. Kun valot yhtäkkiä sammuvat kellarikäytävässä, epävarmuus jähmettää heti niille sijoille. Rohkeita ovatkin ne ”silmättömät”, jotka lähtevät vaikkapa kaupunkien katuvilinään.

Viime kevätkesällä televisiossa esitettiin viisiosainen sarja Jarkko ja kuuro Amerikka, jonka päähenkilöllä, kuurolla Jarkko Keräsellä, ei vaikuttanut olevan mitään omia rajoitteita matkanteossa. Päinvastoin, hän nimenomaan halusi näyttää katsojille, että myös ilman kuuloaistia voi elää tavallista elämää ja tavoitella esimerkiksi unelma-ammattiaan. Hän tapasi matkallaan muun muassa kuuron lääkärin, lentäjän, kampuspoliisin ja rekkakuskin.

Kuten tiedetään, vapaassa yhteiskunnassakaan kaikki oikeudet eivät kuulu itsestään selvästi kaikille, vaan haluamansa puolesta pitää taistella. Kyseinen rekkakuski oli taistellut kuuroille oikeuden ajaa ammatikseen. Erään toisen kuuron tavoitteena on mahdollistaa kaltaisilleen pääsy armeijaan.

(Sivuseikkoihin tarttuvaa hämmästytti viittomakieltä käyttävien nopeus ja viittomien sisältämät merkitykset: Miten kaiken sen sanottavan saa mahtumaan niin vähiin eleisiin? Miten ne ehtii lukemaan?)

○ ○ ○

Oikeuksista huolimatta tuntuu kuitenkin mahdottomalta, että mainituissa ammateissa voisi toimia ilman näköaistia. Äskettäin kirjastosta tarttui mukaan amerikkalaisen Stephen Kuusiston (1955−) kirjoittama kirja Kuulokuvia: Muistoja sokeudesta ja kuuntelemisesta (Arkki 2007). Hän on sokea, mutta sanoo kuitenkin näkevänsä valoja ja varjoja, myös värejä.

Sokeus ei ole estänyt myöskään Kuusistoa matkustelemasta. Häneltä tivattiin eräässä tilaisuudessa, mitä järkeä siinä on, kun ei näe. Kirjassa hän kertoo ylittäneensä yhden kynnyksen viisivuotiaana, kun oli lähtenyt yksin metsään kävelemään ja eksynyt hevostallille. Hän oli kuunnellut tarkkaan hevosen ääniä ja lopulta ”kävellyt tuntemattomaan tilaan” koskettamaan vierasta eläintä.

Jos yksi aisti ei toimi, se yleensä pyritään korvaamaan toisella. Yksinäinen lapsuus sai Kuusiston keskittymään ympäristön äänien kuuntelemiseen. Päälle kymmenvuotiaana hänet olisi hyväksytty oikeuteen todistajaksi, sillä poikaa haastatelleen asianajajan mielestä hän oli paras kuuntelija, jonka oli koskaan tavannut.

Uhkaavat tilanteet ovat tuttuja myös Kuusistolle: hän kertoo kahdesti välttäneensä liikenneonnettomuuden opaskoiransa avulla. Ensimmäiselle kerralla auto ajoi päin punaisia, toisella kerralla kova tuuli peitti alleen liikenteen äänet. Eksyttyään lentokentällä hän joutui luottamaan tarjottuun apuun, joka osoittautui kyseenalaiseksi.

Kirjailija muistaa myös tilanteen toisella lentokentällä, kun kuuli ensimmäisen kerran jonkun puhuvan matkapuhelimeen: nainen selvitteli kiihtyneenä avioeronsa mutkia ilmeisesti lakimiehensä kanssa. Se sai sokean miehen huomaamaan, miten julkisten ja yksityisten keskustelujen raja-aita oli romahtanut.

Musiikki lienee tärkeää useimmille näkövammaisille, niin Kuusistollekin. Seitsenvuotiaan sytyttivät ensin isoäidin gramofonilla soitetut italialaisen oopperalaulaja Enrico Caruson levyt, kevyempi musiikki tuli vasta sen jälkeen. Aikuisena hän sai Brooklynissa sijaitsevassa Caruso-museossa kokea, miltä tuntui pitää laulajan valkoista nahkakenkää korvalla ”kuin kotilon kuorta”.

Juuri musiikki on se, joka saa Kuusiston matkustamaan. Kirjassa hän lapsuusmuistojen ohella kirjoittaa kuulokuvallisia postikortteja matkoiltaan niin Yhdysvalloista kuin Euroopasta. Kohokohtiin kuului kuubalaisen Buena Vista Social Clubin konsertti ja sen yleisö Islannissa.

Nykyään puhutaan äänimaisemista ja niiden säilyttämisestä. Tänä vuonna on myös vietetty kuudennen kerran kansainvälistä Maailman kuuntelupäivää (World Listening Day). Yritetäänkö päivän vietolla kenties vastata äänten varassa elävän Stephen Kuusiston huoleen aistimaailman kapenemisesta: ”Popkulttuuri ja tekniikka sanelevat ihmisten tavan kuulla tai pikemminkin olla kuulematta. Kuulemalla aistittu ympäristö näivettyy.”

Vanhasta ei aina saa uutta sitten millään

Tšekkiläisen kirjailijan Milan Kunderan teos Olemisen sietämätön keveys on vuodelta 1984 ja suomennos seuraavalta vuodelta. Kirjan nimeä on sen jälkeen käytetty ja varioitu täydelliseen kyllästymiseen asti, eikä loppua näy. Viimeksi toukokuussa näin jotakin elokuvaa mainostettavan neronleimauksella ”deittailun sietämätön riemu”. Tšekkiä taitamattomana en tiedä, onko nimen suomenkielinen käännös sanatarkka, mutta ainakin suomentajan voi siis sanoa osuneen kielelliseen kultasuoneen.

Tosin vain kirjoittajien näkökulmasta.

Viime kuukausina huomioni on kiinnittynyt toiseen aivan vastaavanlaiseen tapaukseen. Pahaa-aavistamaton lehtien lukija on tullut toistuvasti yllätetyksi, eikä yllätystä tällöin ole voinut sanoa mukavaksi. Sen sijaan päässä kihahtaa: ei taas!

Normaali on uusi musta. (Avotakka 8/2016)

Kotikeittiöissä ja kokkiohjelmissa suola on maustamisen uusi musta. (Yhteishyvä 4/2016)

Onko 75 uusi 25? (Helsingin Sanomat 13.6.2016))

Huono ruokahalu on uusi normaali. (lähde jäänyt merkitsemättä muistiin)

Eilisellä kirjastokäynnillä muunnelmat hyppäsivät silmille kahden lehden uusinta numeroa selatessa.

Onko tavarasta tullut uusi läski? (Anna 32/2016)

Kambodža on uusi Kiina. (Kuluttaja 5/2016)

Jostain syystä ”uusi musta” on levinnyt kielenkäyttöön suorastaan holtittomasti. Luontevimmassa yhteydessään se on ollut esimerkiksi syysmuotia koskevissa jutuissa: harmaa tai sininen saattoi olla kauden uusi musta. Luultavasti kaikki värit onkin jo käyty läpi.

Sanonnan alkuperän tietänee joku muu, mutta tämänhetkiseen liikakäyttöön on kaiketi vaikuttanut amerikkalainen Netflix-sarja Orange is the new black (2013−). Hakukonetta kaivelemalla vastaus ehkä löytyisi. Oma ärsyyntymiskynnykseni kuitenkin ylittyi jo heti ensimmäisen sivun otsikoista, kuten Vastuullisuus on uusi musta (viestintätoimisto Ellun Kanat). Äkkiä pois!

Useimmille kirjoittajille on tuttua painiskella varsinkin otsikoiden keksimisen kanssa. Toisaalta yhtä tuttua lienee se, että muokkaamalla ja kierrättämällä vanhaa luulee saaneensa järisyttävän ainutlaatuisen idean. Jo mainituista esimerkeistä näkee, ettei näin ole. Lukijalle käytössä kulunut tai sen muunnelma ovat vain vanhan toistoa. Kyllästymisen takia on liian helppo jättää koko juttu lukematta.