Jos ei talvisin ole lunta

Joulun alla ampumahiihtäjät kilpailivat Ranskassa silkassa vesisateessa ja toisaalla maastohiihtäjät kiersivät latuaan kapealla lumikaistaleella. Vieressä viheriöi.

Suomalaisena on tottunut pitämään talvea vuodenaikana, joka on väriltään lumenvalkoinen. Kuitenkaan talvea ei virallisesti määritellä lumen vaan esimerkiksi lämpötilan mukaan. Sitä on hieman vaikea hahmottaa: esimerkiksi Australian talvessa, joka vastaa Suomen kesäkuukausia, lämpötila voi kurottaa kohti Suomen normaalikesää.

Kun puhutaan talviurheilusta, lumi on jokseenkin välttämätön osa sitä. (Harvemmin muuten kuulee puhuttavan kesäurheilusta.) Kaikkia lajeja kun ei voi tai ainakaan ei pitäisi siirtää halleihin. Lämpenemisen myötä on alkanut näyttää siltä, että lumi uhkaa vähitellen hävitä maista, joissa aiemmin on ollut kunnon talvelle otolliset olosuhteet.

Jos luonnonlumi joskus jää tulematta lopullisesti, miten se mahtaa vaikuttaa juuri talviurheiluun? Tekolumi on pelkkää talven tekohengitystä.

Hiihtolajeissa lumen puute ei sinänsä estä suksilla sujuttelua, laitetaan vain rullat alle. Kuka uskaltaisi kokeilla rullia kehoa muutenkin kurittavassa kumparelaskussa? Jos välineet muuttuisivat radikaalisti, olisi myös suorituspaikkojen sopivuus mietittävä uudelleen. Pitäisikö hiihtolajit siirtää maastoista kaduille? Mitähän siitä sitten tulisi.

Vaikka Suomessa ja muualla on lumen sijasta nähty suoranaisia vesikelikilpailuja, kisamaastoihin ei sentään vesisuksilla ole vielä lähdetty.

Jos ampumahiihto siirtyisi rullien päälle, ehkä voisi ajatella myös ampumavälineen uusimista. Nykyisin kilpailijat jättävät jälkeensä kilokaupalla hylsyjä niin kisoissa kuin harjoituksissaan. Mitä niille tapahtuu? Voisiko vähemmän jätettä tuottavaan aseeseen ottaa mallia vaikka (tietenkin vaarattomasta) laseraseesta?

Hiihtoon voidaan yhdistää paitsi ammunta myös mäkihyppy, ei tosin samassa lajissa. Kaikkien kolmen yhdistelmä vastaisikin jo kesälajien triathlonia. Miksei myös kesäkisojen pidempien juoksumatkojen kiinnostavuutta voisi lisätä uudistamalla lajivalikoimaa, esimerkiksi tikanheittojuoksulla? Toinen vaihtoehto olisi jousiammuntajuoksu. Jos siitä käytäisiin vielä viesti, kuten mainituista talven yhdistelmälajeista, myös stadionyleisö saisi yllin kyllin kaipaamaansa jännitystä.

Hiihtolajeja uhkaavan lumikadon vuoksi uusia, muuttuvaan ilmastoon sopivia lajeja lienee oikeasti syytä alkaa kehitellä. Samalla voisi miettiä myös kesäkisojen maratonjuoksun mielekkyyttä: Kun noin 42 kilometrin matkaa taitetaan helteessä oksentaen ja hoippuen tajuttomuuden partaalla, voi kysyä, mikä onkaan urheilun tarkoitus. Siinä koetellaan niin kilpailijaa kuin katsojaa, eikä kenelläkään ole varmasti mukavaa.

Heittäisitkö pois joulun?

Jotain kummallista ja kovin surkuhupaisaa on ajassa meneillään, kun joulusta halutaan pikkuhiljaa riisua melkein kaikki, mikä siihen vanhastaan on kuulunut. Joulun päähenkilö on jo aikoja sitten hautautunut lahjaröykkiöiden alle, kiitos muun muassa aggressiivisesti mainostetun ”mustan perjantain”. Nyt on poistolistalle ehdotettu pantavaksi ainakin tontut, koulujen joulukirkko sekä kunnioituksen osoittaminen ihmistä korkeammalle.

Itsenäisyyspäivänä ja urheilukilpailuissa noustaan seisomaan kansallislaulun aikana. Niin tehdään myös, kun esimerkiksi valtion johtajalle, siis ihmiselle, osoitetaan kunnioitusta. Monille Jumala on totta ja ihmistä korkeampi – siksi tietyssä virrenkohdassa on kunnioituksen vuoksi tapana nousta seisomaan.

Kun tuttujen joululaulujen sanat alkavat kuulostaa loukkaavilta, vaaditaanko niidenkin muuttamista? Että kun käymme joulun viettohon, ”veisimme Ullan, Mirjamin tuon harmaahapsen luo”. 

Voisiko mitenkään kaikenlaiset joulunkieltovaatimukset jättää vähemmälle ja niiden sijaan kokeilla siedätyshoitoa?

Kaikki ei ole tässä ja nyt. Elämää ei ole keksitty vasta teknologian myötä eikä edes silloin, kun joku on muodikkaasti ”löytänyt itsensä”. Televisiossa nuori tanskalainen keksijänikkari-isä opettaa lapsilleen, miten tehdään perinteinen kuusenjalka ristiin päällekkäin naulatuista laudoista. Ja mikä parasta, antaa heidän tehdä itse. Mutta saako enää joulupuutakaan rakentaa?

Paljon on maailma muuttunut ja vielä muuttuu. Jokainen luultavasti kuitenkin kaipaa elämäänsä jotain pysyvää ja kestävää. 


Perinnäiset arvot

Huoleti voit heittää pois kiiltohopeat
ja punalakkitontut,
ajan haalistamat,
mutta muuten, mitä heität
ja mitä talletat:

nämä liput?
liput hilpeät maiden kaikkien,
jotka kiertävät puuta
kuin piiri yhteinen,

tämän nauhan?
jonka kirjaili kultakirjaimin
Sofia-tätisi aikana
biedermeierin

(sanat rauha, hyvä tahto 
lukea voi,
muun kaiken vaikka umpeen
on kirjaillut koi)

tämän tähden?
joka latvaan monin jouluin nostettiin,
jonka piirsi isoäitisi
tinapaperiin,

tämän jalan?
jolla kuusi on seissyt kallellaan,
jonka veistänyt on vaarisi 
poikavuosinaan.


Aale Tynni (1977)

Nojatuolimatkoilla

Sattumalta päivänä muutamana luettavaksi tuli kaksi samanaiheista kirjaa. Toinen lähti mukaan kirjastosta, toista olin odotellut lainaksi ystävältä jo viime keväästä. Uudemman kirjan lievetekstissä sanotaan sen olevan ”hurmaava sekoitus matkapäiväkirjaa, historiatietoja ja oivaltavia havaintoja”. Samoista aineksista koostuu myös vanhempi teos. 

Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin (2018) on todellakin kerrassaan hurmaava ja mitä mielenkiintoisinta luettavaa. Osittain kirjoittajan tyylin, osittain sisällön vuoksi sen parissa viihtyi tavalla, jota en ole kokenut aikoihin.

Kankimäki on tutkinut pääasiassa 1800-luvulla syntyneitä naisia, jotka ovat kulkeneet yksin omia teitään aikoina, jolloin sellaista pidettiin epäsoveliaana naiselle. Hän matkaa heidän kanssaan pitkin maailmaa joko fyysisesti tai mielikuvissaan: seurana ovat mm. tanskalainen Karen Blixen o.s. Dinesen, brittiläiset Isabella Bird ja Mary Kingsley, itävaltalainen Ida Pfeiffer o.s. Reyer, ranskalainen Alexandra David-Néel sekä amerikkalainen Nellie Bly eli Elizabeth Cochrane. Kokemuksistaan he kirjoittivat useita menestyskirjoja.

Jos ei koskaan lue kirjoja, voi erehtyä pitämään Minun Afrikkani -elokuvassa sinänsä loistavasti näytellyttä Meryl Streepiä Karen Blixenin henkilöitymänä. Ja jos ei lue Kankimäen kirjaa, voi luulla sen käsittelevän Suomen nykypolitiikkaa.

 Matkaajien ohella Kankimäki on perehtynyt 1500-luvulla syntyneisiin renessanssiajan naisiin ja löytänyt heidänkin joukostaan poikkeusyksilöitä. Jotkut saivat tytöille harvinaista koulutusta ja ammatin taidemaalareina. Omalla tavallaan merkityksellisiä naisia olivat italialaiset Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana ja Artemisia Gentileschi.

Kirjasta käy esimerkiksi ilmi, että nainen voi matkustaa maailman ympäri 72 päivässä matkatavaranaan pelkkä lääkärinlaukkumallinen käsilaukku. Nainen saattoi myös tehdä menestyneen uran taidemaalarina 11 raskauden ja synnytyksen ohella. Korkean lapsikuolleisuuden vuoksi perhekoko jäi kuitenkin pienemmäksi.

Toisen kirjan tekijä, englantilainen Ethel Brilliana Tweedie puolestaan vietti Suomessa 10 kesäistä viikkoa sisarensa kanssa ja kirjoitti hänkin kokemuksistaan: teos Matkalla Suomessa 1896 ilmestyi alkukielellä seuraavana vuonna, suomeksi 1989. Tosin kanteen on painettu tekijän nimi aviomiehen nimen mukaisesti Mrs. Alec Tweedie. Kirjasta otettiin Englannissa vuosien mittaan ainakin viisi uudistettua laitosta.

Mrs. Tweedie katsoi Suomea ja suomalaisia englantilaisen silmin aikana, jolloin maa ei vielä ollut itsenäinen vaan Venäjän alainen suuriruhtinaskunta. Täällä puhuttiin kolmea kieltä – suomea, ruotsia ja venäjää –, kun taas rouva itse puhui äidinkielensä lisäksi ranskaa ja saksaa. Niinpä hän toteaa kirjan lopussa, että jos kirjan antama vaikutelma Suomesta oli epäonnistunut, syynä olivat tulkkausongelmat ja tietojen saaminen lähinnä omin silmin tarkkailemalla.

Ja kyllä Mrs. Tweedie tarkkailikin kiertäessään maata Helsingistä Itä-Suomea pitkin Ouluun ja Pohjanmaan rannikkoa Hankoon! Hän kävi mm. Sordavalan laulujuhlilla, tapasi Valamon luostarin karuun elämään karkotetun kielitaitoisen nuorukaisen, vaikuttui suuresti Imatran kuohuvasta koskesta, yöpyi Olavinlinnassa ja matkasi tervaveneellä Oulujoen koskissa.

Pelkkä havainnointi ei Mrs. Tweedielle kuitenkaan riittänyt, joten hän on tutkinut tarkoin mm. naisen asemaa ja koulutusta, joita käsittelee omassa luvussaan apunaan Naiset ja naisten työ -almanakan tiedot ja tilastot. Hän on vaikuttunut siitä, miten monenlaisia mahdollisuuksia suomalaisella naisella oli työelämässä, ei vain siistissä sisätyössä vaan tilastojen mukaan mm. ahtaajina, teurastajina, muurareina, latojina, poliiseina sekä suurten laitosten (katukeittiöt, lukusalit yms.) johtajattarina. Eniten häntä hämmästytti nähdä nainen rakentamassa taloa.

Tuolloin muuan asia oli vielä yksinkertainen: ”Sukupuolikysymystä ei täällä jauheta loputtomasti. Suomessa ei ole sukupuolia, miehet ja naiset ovat käytännöllisesti katsoen tasavertaisia, ja se muodostaa yhteiskunnan perustan.”

Englantilaismatkaaja pitää suomen kieltä yhtenä mielenkiintoisimmista kielistä ja on tutustunut myös Kalevalaan. Lisäksi Knowledge-lehdessä julkaistun artikkelisarjan kirjoittaja E. Clodd oli lainannut hänelle muistiinpanojaan. Cloddin mielestä Kalevala ”poikkeaa kaikista muista eepoksista siinä ettei siinä ylistetä mitään klikkiä, klaania tai dynastiaa ja siinä ettei toiminta tapahdu missään ihannemaailmassa, jossa jumalat istuisivat yksin Olymposvuorella, erossa ihmisistä”.

Mrs. Tweedien omat havainnot maasta ja sen kansasta eivät aina niin mairittele. Tuolloin 1800-luvun lopulla Suomessa joutui ”aina” odottamaan ja kirjeiden lähettäminen oli kallista. Yöpyessään monenlaisissa paikoissa hän kiinnitti huomiota saniteettiongelmiin: pesuvati oli tuskin sokeriastiaa suurempi ja vesikannu vain kermakannun kokoinen. Myös nukkumasijat aiheuttivat jatkuvaa epämukavuutta, sillä kunnon sänkyä ei tahtonut olla missään.

Suomalaisia rouva pitää kuitenkin vieraanvaraisina, ystävällisinä ja huomaavaisina, joskin ylettömän uteliaina eikä ulkomuodoltaan kovin viehättävinä. Heitä kiinnosti tavattomasti se, että joku viitsii tehdä Suomea ja suomalaisia maailmalla tunnetummaksi. Myös täkäläiset lehdet kirjoittivat englantilaisten matkan etenemisestä, mikä hieman harmitti kirjan kirjoittajaa.

Omalle lukijakunnalleen Mrs. Tweedie esittää joitakin arvoituksellisia henkilökommentteja: Muuan samalla laivalla Hullista Helsingforsiin matkannut mies ”oikeastaan asuu Englannissa, kuuluu Suomen rikkaimpiin” ja kävi kotimaassa vain kesäisin kalastamassa. Sordavalassa taas seuraan liittyi muutamaksi päiväksi ”nuori suomalainen, jonka nimen kaikki siinä maassa tuntevat ja joka nuorekkuudestaan huolimatta tuntui perineen esivanhempiensa kaiken viisauden”. Seurue risti hänet Isoisäksi. Ja vielä hän toteaa, ettei ole kovin kauan siitä, kun ”eräs suomalainen nainen lähti Pariisiin ja sai 120 puntaa vastaavan summan kuussa siitä että huvitti ihmisiä kaunoluistelullaan”.

Kirja on täynnä paitsi yksityiskohtaisia havaintoja myös tyypillisiä yleistyksiä, kuten ”kaikki suomalaiset” pyöräilevät velocipedeilla ja purjehtivat kesäisin. Englantilaisrouvan näkemällä maalaistylleröllä oli jaloissaan ”Suomen naisten suosikkijalkine”, ”sivulta venyvät mustat mohairsaappaat”. Siis mitä? 

Vaikka ensimmäinen puhelinlinja avattiin Helsingissä vasta 1877, Mrs. Tweedie arvelee puhelimista, että ” – – ehkä ne jossain määrin häiritsevät kodin elämää, koska niitä jo siinä määrin käytetään kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan että niiden ääreen pian täytynee palkata pikkolopoika – kuin kantaja majatalon portille – toimittamaan puhelinten alituisesti välittämiä viestejä”. Jospa hän vain tietäisi…

Ja kuin tulevaa, silloin sittenkin vielä kaukaista, ennustaen englantilainen päättää puulle omistetun luvun seuraavasti: ”Näin siis Suomen puusta saadaan rakennustarpeita, tulitikkuja, polttoainetta, paperia, haketta, puuspriitä ja pian ehkä jo iltapukusilkkiäkin.”

Hyttysistä, luteista ja muista vastoinkäymisistä huolimatta Mrs. Tweedie tiivistää arvionsa matkakohteestaan kohteliaasti sanoihin ”Euroopan kaunein helmi, Suomi”.