Passin potkimat

Kioskilla asiakas oli hakemassa uutta passiaan. Vanha oli niin vanha, ettei enää kelvannut todistamaan hakijan henkilöllisyyttä. Henkilökorttia hän ei omistanut, mutta oli ajokortti, joka puolestaan ei tällaisessa tapauksessa käynyt eikä käy sen haltijasta todistamaan. Asiakas joutui lähtemään tyhjin toimin, mukanaan kuitenkin myyjän antama lomake, jolla voisi valtuuttaa jonkun toisen hakemaan oman passinsa.

Miten asia mahtoi tästä edetä?

Ehkä kyseinen passinhakija meni puolison, ystävän tai työtoverin luo valtakirjaa täyttämään. Mutta jos hänellä oli todella kiire saada matkustusasiakirjansa mukaan saman tien, hän ehkä pysäytti ohikulkijan kadulta ja pyysi auttamaan hätätilanteessa.

Millä tavalla kioskilla voidaan olla varmoja, että valtuutettu hakija on luotettavampi ottamaan haltuunsa toisen henkilön passin kuin sen omistaja itse? Hän saattaisi olla aivan kuka tahansa. Tuntuu järjettömältä, että vanhentuneen asiakirjan henkilötiedot kuvineen mitätöivät noin vain sen omistajan, tekevät hänestä epähenkilön.

Entäpä jos joku julkisuudesta tuttu kasvo, kenties jopa myyjän suuri idoli, asioi kioskilla samassa tilanteessa kuin äskeinen passinhakija. Sanooko myyjä siitä huolimatta toimivansa vain ohjeiden mukaan, eli onko hänellä edelleen kanttia pyytää hakijaa todistamaan henkilöllisyytensä vaikka sitten valtakirjan avulla?

Vai tunteeko myyjä itsensä noloksi, jos vaatii sellaista ihmiseltä, jonka ”kaikki tuntevat”? Jos kauniisti pyydetään, riittääkö hänen mielestään epävirallinen kasvojentunnistus? 

Vuosia sitten siihen aikaan, kun matkustusasiakirjoja ei vielä jaettu kioskilta, matkalle lähdössä ollut amerikkalaisystävä joutui kiperään tilanteeseen. Hänen passinsa oli vähän aiemmin annettu toiselle samannimiselle, joka kaiken lisäksi oli päässyt sillä myös matkustamaan. Sekaannus oli lähtöisin virastosta, josta uusittavana ollut passi oli toimitettu suoraan lentokentälle. Identtisiä kaksosia nämä kaksi eivät olleet eivätkä edes tunteneet toisiaan.

Viime tingassa ystäväkin pääsi omalle matkalleen.

Nojatuolimatkoilla

Sattumalta päivänä muutamana luettavaksi tuli kaksi samanaiheista kirjaa. Toinen lähti mukaan kirjastosta, toista olin odotellut lainaksi ystävältä jo viime keväästä. Uudemman kirjan lievetekstissä sanotaan sen olevan ”hurmaava sekoitus matkapäiväkirjaa, historiatietoja ja oivaltavia havaintoja”. Samoista aineksista koostuu myös vanhempi teos. 

Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin (2018) on todellakin kerrassaan hurmaava ja mitä mielenkiintoisinta luettavaa. Osittain kirjoittajan tyylin, osittain sisällön vuoksi sen parissa viihtyi tavalla, jota en ole kokenut aikoihin.

Kankimäki on tutkinut pääasiassa 1800-luvulla syntyneitä naisia, jotka ovat kulkeneet yksin omia teitään aikoina, jolloin sellaista pidettiin epäsoveliaana naiselle. Hän matkaa heidän kanssaan pitkin maailmaa joko fyysisesti tai mielikuvissaan: seurana ovat mm. tanskalainen Karen Blixen o.s. Dinesen, brittiläiset Isabella Bird ja Mary Kingsley, itävaltalainen Ida Pfeiffer o.s. Reyer, ranskalainen Alexandra David-Néel sekä amerikkalainen Nellie Bly eli Elizabeth Cochrane. Kokemuksistaan he kirjoittivat useita menestyskirjoja.

Jos ei koskaan lue kirjoja, voi erehtyä pitämään Minun Afrikkani -elokuvassa sinänsä loistavasti näytellyttä Meryl Streepiä Karen Blixenin henkilöitymänä. Ja jos ei lue Kankimäen kirjaa, voi luulla sen käsittelevän Suomen nykypolitiikkaa.

 Matkaajien ohella Kankimäki on perehtynyt 1500-luvulla syntyneisiin renessanssiajan naisiin ja löytänyt heidänkin joukostaan poikkeusyksilöitä. Jotkut saivat tytöille harvinaista koulutusta ja ammatin taidemaalareina. Omalla tavallaan merkityksellisiä naisia olivat italialaiset Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana ja Artemisia Gentileschi.

Kirjasta käy esimerkiksi ilmi, että nainen voi matkustaa maailman ympäri 72 päivässä matkatavaranaan pelkkä lääkärinlaukkumallinen käsilaukku. Nainen saattoi myös tehdä menestyneen uran taidemaalarina 11 raskauden ja synnytyksen ohella. Korkean lapsikuolleisuuden vuoksi perhekoko jäi kuitenkin pienemmäksi.

Toisen kirjan tekijä, englantilainen Ethel Brilliana Tweedie puolestaan vietti Suomessa 10 kesäistä viikkoa sisarensa kanssa ja kirjoitti hänkin kokemuksistaan: teos Matkalla Suomessa 1896 ilmestyi alkukielellä seuraavana vuonna, suomeksi 1989. Tosin kanteen on painettu tekijän nimi aviomiehen nimen mukaisesti Mrs. Alec Tweedie. Kirjasta otettiin Englannissa vuosien mittaan ainakin viisi uudistettua laitosta.

Mrs. Tweedie katsoi Suomea ja suomalaisia englantilaisen silmin aikana, jolloin maa ei vielä ollut itsenäinen vaan Venäjän alainen suuriruhtinaskunta. Täällä puhuttiin kolmea kieltä – suomea, ruotsia ja venäjää –, kun taas rouva itse puhui äidinkielensä lisäksi ranskaa ja saksaa. Niinpä hän toteaa kirjan lopussa, että jos kirjan antama vaikutelma Suomesta oli epäonnistunut, syynä olivat tulkkausongelmat ja tietojen saaminen lähinnä omin silmin tarkkailemalla.

Ja kyllä Mrs. Tweedie tarkkailikin kiertäessään maata Helsingistä Itä-Suomea pitkin Ouluun ja Pohjanmaan rannikkoa Hankoon! Hän kävi mm. Sordavalan laulujuhlilla, tapasi Valamon luostarin karuun elämään karkotetun kielitaitoisen nuorukaisen, vaikuttui suuresti Imatran kuohuvasta koskesta, yöpyi Olavinlinnassa ja matkasi tervaveneellä Oulujoen koskissa.

Pelkkä havainnointi ei Mrs. Tweedielle kuitenkaan riittänyt, joten hän on tutkinut tarkoin mm. naisen asemaa ja koulutusta, joita käsittelee omassa luvussaan apunaan Naiset ja naisten työ -almanakan tiedot ja tilastot. Hän on vaikuttunut siitä, miten monenlaisia mahdollisuuksia suomalaisella naisella oli työelämässä, ei vain siistissä sisätyössä vaan tilastojen mukaan mm. ahtaajina, teurastajina, muurareina, latojina, poliiseina sekä suurten laitosten (katukeittiöt, lukusalit yms.) johtajattarina. Eniten häntä hämmästytti nähdä nainen rakentamassa taloa.

Tuolloin muuan asia oli vielä yksinkertainen: ”Sukupuolikysymystä ei täällä jauheta loputtomasti. Suomessa ei ole sukupuolia, miehet ja naiset ovat käytännöllisesti katsoen tasavertaisia, ja se muodostaa yhteiskunnan perustan.”

Englantilaismatkaaja pitää suomen kieltä yhtenä mielenkiintoisimmista kielistä ja on tutustunut myös Kalevalaan. Lisäksi Knowledge-lehdessä julkaistun artikkelisarjan kirjoittaja E. Clodd oli lainannut hänelle muistiinpanojaan. Cloddin mielestä Kalevala ”poikkeaa kaikista muista eepoksista siinä ettei siinä ylistetä mitään klikkiä, klaania tai dynastiaa ja siinä ettei toiminta tapahdu missään ihannemaailmassa, jossa jumalat istuisivat yksin Olymposvuorella, erossa ihmisistä”.

Mrs. Tweedien omat havainnot maasta ja sen kansasta eivät aina niin mairittele. Tuolloin 1800-luvun lopulla Suomessa joutui ”aina” odottamaan ja kirjeiden lähettäminen oli kallista. Yöpyessään monenlaisissa paikoissa hän kiinnitti huomiota saniteettiongelmiin: pesuvati oli tuskin sokeriastiaa suurempi ja vesikannu vain kermakannun kokoinen. Myös nukkumasijat aiheuttivat jatkuvaa epämukavuutta, sillä kunnon sänkyä ei tahtonut olla missään.

Suomalaisia rouva pitää kuitenkin vieraanvaraisina, ystävällisinä ja huomaavaisina, joskin ylettömän uteliaina eikä ulkomuodoltaan kovin viehättävinä. Heitä kiinnosti tavattomasti se, että joku viitsii tehdä Suomea ja suomalaisia maailmalla tunnetummaksi. Myös täkäläiset lehdet kirjoittivat englantilaisten matkan etenemisestä, mikä hieman harmitti kirjan kirjoittajaa.

Omalle lukijakunnalleen Mrs. Tweedie esittää joitakin arvoituksellisia henkilökommentteja: Muuan samalla laivalla Hullista Helsingforsiin matkannut mies ”oikeastaan asuu Englannissa, kuuluu Suomen rikkaimpiin” ja kävi kotimaassa vain kesäisin kalastamassa. Sordavalassa taas seuraan liittyi muutamaksi päiväksi ”nuori suomalainen, jonka nimen kaikki siinä maassa tuntevat ja joka nuorekkuudestaan huolimatta tuntui perineen esivanhempiensa kaiken viisauden”. Seurue risti hänet Isoisäksi. Ja vielä hän toteaa, ettei ole kovin kauan siitä, kun ”eräs suomalainen nainen lähti Pariisiin ja sai 120 puntaa vastaavan summan kuussa siitä että huvitti ihmisiä kaunoluistelullaan”.

Kirja on täynnä paitsi yksityiskohtaisia havaintoja myös tyypillisiä yleistyksiä, kuten ”kaikki suomalaiset” pyöräilevät velocipedeilla ja purjehtivat kesäisin. Englantilaisrouvan näkemällä maalaistylleröllä oli jaloissaan ”Suomen naisten suosikkijalkine”, ”sivulta venyvät mustat mohairsaappaat”. Siis mitä? 

Vaikka ensimmäinen puhelinlinja avattiin Helsingissä vasta 1877, Mrs. Tweedie arvelee puhelimista, että ” – – ehkä ne jossain määrin häiritsevät kodin elämää, koska niitä jo siinä määrin käytetään kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan että niiden ääreen pian täytynee palkata pikkolopoika – kuin kantaja majatalon portille – toimittamaan puhelinten alituisesti välittämiä viestejä”. Jospa hän vain tietäisi…

Ja kuin tulevaa, silloin sittenkin vielä kaukaista, ennustaen englantilainen päättää puulle omistetun luvun seuraavasti: ”Näin siis Suomen puusta saadaan rakennustarpeita, tulitikkuja, polttoainetta, paperia, haketta, puuspriitä ja pian ehkä jo iltapukusilkkiäkin.”

Hyttysistä, luteista ja muista vastoinkäymisistä huolimatta Mrs. Tweedie tiivistää arvionsa matkakohteestaan kohteliaasti sanoihin ”Euroopan kaunein helmi, Suomi”.