Vanhassa Tiikeri-nimisessä sarjakuvassa pikkupoika kertoo toiselle, että edellispäivänä joku oli törmännyt hänen isänsä autoon ja siihen oli tullut lommo. Kaveri haluaa tietää, mitä sitten tapahtui. Kertoja vastaa isän ja törmäilijän vaihtaneen nimiä ja osoitteita, jolloin toinen kysyy: Mikä isäsi uusi nimi nyt on?
Samantapainen kysymys tuli arvuuteltavaksi kesällä, kun ystävien tytär ”meni miehelään”. Niin ikään toisten ystävien poika ”otti akan oppineen”, ja myös hänen morsiamensa aikeet herättivät saman kysymyksen. Toinen pariskunta vihittiin kirkossa, toinen maistraatissa.
Viime aikoina on paljon puhuttu nuorten naisten asenteiden liberalisoitumisesta verrattuna nuoriin miehiin. Näkyykö se myös silloin, jos päätetään mennä naimisiin ja sukunimiasia tulee ajankohtaiseksi?
Pitkästä aikaa lähipiirissä vietettävät häät toivat mieleen varsinaisen hääsuman menneeltä ajalta, jolloin ystäviä ja tuttuja ”purjehti avioliiton satamaan” tuon tuosta. Ainakin kahdeksan avioparia otti miehen sukunimen, ja vain yksi nainen piti omansa. Edes miehen irlantilaiselta kuulostava sukunimi ei houkuttanut vaihtamaan.
Koska vasta vuonna 1986 voimaan tullut laki salli avioituvan säilyttää oman sukunimensä, uuteen tapaan totutteleminen on varmaan vaatinut oman aikansa. Ehkä mainitut avioparit keskustelivat aiheesta ennakkoon, tai sitten kaikki yhtä lukuun ottamatta pitivät vain normaalina toimia tavan mukaan.
Muinoin miehen sukunimen ottaminen on voitu nähdä siirtymisenä miehen huollettavaksi tai peräti omistukseen mutta ei enää aikoihin. Silti vasta 105 vuotta sitten Suomessa tuli voimaan laki, jonka mukaan kansalaisten oli ylipäänsä otettava sukunimi.
Koska kuitenkin syystä tai toisesta nainen luopuu omasta sukunimestään ja ottaa miehensä nimen, yhteisellä nimellä haluttaneen viestittää keskinäistä yhteenkuuluvuutta, kahden yksilön me-henkeä. Yksi nimi on kieltämättä monin tavoin selkeä ja kätevä käytännön elämässä verrattuna muihin mahdollisiin vaihtoehtoihin. Monesti kömpelöltä kuulostavilla kaksoisnimiyhdistelmillä puolestaan halutaan osoittaa tasa-arvoisuutta, onhan oma nimi pidetty miehen nimen rinnalla.
Tunteeko omasta sukunimestään luopunut lainkaan surua tai haikeutta vai eikö mitään? Merkitystä lienee sillä, onko oma mieluinen vai sellainen, josta haluaakin eroon. Toisaalta, käykö niin, että vain erikoisia tai ”hienoja” sukunimiä pidetään säilyttämisen arvoisina?
Entä jos tulee avioero, ja ”hela maailma pysähtyy nyt”, kun ”me ei olla enää me”? Tilastot osoittavat solmittujen avioliittojen määrän vähitellen laskeneen (2025 luku oli 22 082). Avioerojen määrä, vuosittain 13 000:n ja 14 000:n välillä, ei juuri vaihdellut vuosina 2011−2020, minkä jälkeen nekin ovat koronavuosista alkaen vähentyneet.
Jos kaikki muut eroon johtaneet asiat jo mättävät, luulisi, että toisesta alati muistuttava sukunimi kuuluu samaan kasaan. Paitsi jos sen mahdollisesti yhteiskunnallista arvostusta tuova tunnettuus painaa vaa’assa enemmän kuin paluu omaan nimeen.
Sukunimen vaihto ei sinänsä muuta ketään eri ihmiseksi, mutta ehkä se jollain tavoin vaikuttaa minuuteen. Omasta näkökulmastani oli hyvin vaikea tottua erään ystävän täydelliseen nimenmuutokseen: ensin vaihtui etunimi mieleiseen, länsinaapurista tutumpaan muotoon, myöhemmin sukunimi avioitumisen myötä. Tavallaan hänestä tuli kuin tulikin eri ihminen, jotenkin vieras.
Otsikoista on aika ajoin voinut huomata, että varsin yllättävästi useampi nuori naisurheilija on avioituessaan luopunut omasta sukunimestään. Sillä nimellä urheilija on luonut uransa, tullut tunnetuksi ja menestynyt myös maailmalla. Ehkä hän valinnallaan viestittää, että menestyksestäkään huolimatta ura ei ole hänelle se tärkein asia. Uran tietää kestävän rajallisen ajan, rakkaudelle sopii toivoa äärettömyyttä.
Myös menneen kesän kaksi itsenäistä, koulutettua morsianta päättivät liittyä (kirjaimellisesti ottaen) nimellisesti miehensä sukuun. Toisella oli jo omasta takaa melko harvinainen sukunimi, miehellä taas erittäin harvinainen. Sitäkin enemmän lienee etu- ja sukunimen kahden kirjaimen alkusointu painanut morsiamen päätöksenteossa. Tavallisuudesta ei voi moittia myöskään toista nimivalintaa: morsian päätyi vaihtamaan siihen vierasperäiseen nimeen, jonka sulhasen äiti aikoinaan oli jättänyt ottamatta.