Taiteilijalla on taiteilijan vapaus. Kuuluuko hänelle myös vastuu?
Romaanikirjailijat ottavat toisinaan päähenkilökseen historiallisen henkilön ja tiedettyjen faktojen ohella hänen tarinaansa elävöittääkseen täydentävät sitä keksityillä lisillä. Kirjailija joko käyttää omaa mielikuvitustaan tai tukeutuu johonkin todentamattomaan lähteeseen. Näin hän tietoisesti ottaa samoja vapauksia kuin täysin fiktiivisestä henkilöhahmosta kirjoittaessaan.
Jos romaani on ainoa lukijan tuntema tietolähde historiallisesta henkilöstä, sen välittämä tarina jää itämään ja kasvamaan hänen mieleensä koko totuutena. Sopivassa tilanteessa hän jakaa tätä ”totuutta” eteenpäin.
Olikin siis hilkulla tässä kierrättää totena perättömäksi havaittua tarinaa häämatkasta, joka myöhemmin pelasti erään kaupungin täydelliseltä tuholta. Italialaiskirjailija Paolo Giordano (1982−) käyttää tätä versiota romaaninsa Tasmanian (2022, suom. 2023) kohdassa, jossa hän muutoin vaikuttaa pitäytyvän ajankohdan tositapahtumissa. Yksityiskohta kuulosti sen verran kiinnostavalta, että oli pakko tarkistaa edes Wikipediasta, onko koko asiaa ensinkään mainittu missään.
Giordano kertoo mainitussa kohdassa Yhdysvaltain suunnitelmista pudottaa kaksi atomipommia Japaniin elokuussa 1945. Sopivien kaupunkien listalle oli haluttu vain koskemattomia kohteita, sillä ”− − huomattavien taloudellisten ja älyllisten ponnistelujen jälkeen ensimmäisten räjähdysten tarkoitus oli aiheuttaa niin mittavaa tuhoa kuin mahdollista, lyödä maailma ällikällä”.
Pääkaupunki Tokio oli jo pahoin tuhoutunut, joten sitä ei kelpuutettu joukkoon. Vanha pääkaupunki Kioto sen sijaan nostettiin kärkeen kulttuuristen ja symbolisten arvojensa takia. Lisäksi lukuisat puurakennukset palaessaan varmistaisivat helposti ja näyttävästi kaupungin tuhon. Hiroshima, joka oli selvinnyt pommituksista vahingoittumattomana, oli listalla toisena. Seuraavina Kokura, Niigata ja Nagasaki.
Kioton pelastukseksi koitui Yhdysvaltain silloinen sotaministeri Henry Stimson (1867−1950), joka vastoin tiedemiesten ja armeijan muodostaman komitean aikeita esitti, että on yksi kaupunki, jota ei ilman hänen lupaansa pommiteta. Mikä sitten olikin syy, se ei ilmeisesti ollut Giordanon edelleen levittämä ja perättömäksi havaittu väite, että Stimson oli parikymmentä vuotta aiemmin ollut Tokiossa häämatkalla eikä muistojensa takia sallinut sen tuhoamista.
Englanninkielisen Wikipedian mukaan Stimson kyllä poikkesi Tokiossa vuonna 1926 ja yöpyi siellä 1929, mutta kumpikin tapahtui yli 30 vuotta naimisiinmenon jälkeen. Häämatkaan vetoamista pidetään romantisoivana myyttinä ilman konkreettisia todisteita.
Lukija voi heittäytyä Giordanon tekstin vietäväksi ja ajatella tunteellisesti, että olipa hieno mies. Sellaista se rakkaus teettää. Yhden pelastuminen tarkoitti kuitenkin toisen tuhoa. Hiroshiman kohtalo oli näin sinetöity.
Giordanon mukaan atomipommin kehittäneen laboratorion johtaja yhdysvaltalainen Robert Oppenheimer (1904−1967) arvioi, että pommi voisi tuhota noin 20 000 kaupungin asukasta. Miten kylmäveristä joukkomurhan suunnittelua.
Todellisuudessa Hiroshimassa kuoli heti 70 000 asukasta ja toisen atomipommin kohteessa Nagasakissa 40 000. Lisäksi yhteensä 100 000 haavoittui. Viiden vuoden jälkeen kuolleita on arvioitu olleen 230 000−250 000. Miten olisi osattu hoitaa tai suojautua, kun ei vielä tiedetty mitään ydinsäteilystä, mustasta sateesta, ydinsaasteesta tai radioaktiivisesta laskeumasta, Giordano listaa ydinaseen aiheuttamiin kuolemiin johtaneita syitä.
Sittemmin on totisesti tiedetty ja siitä huolimatta oikein kilpailtu siitä, kuka saa kehitettyä tuhoisimmat aseet ja kerrytettyä suurimmat varastot. Tästä voi päätellä, että ihmiselle tuottaa jonkinlaista alkukantaista mielihyvää ajatus mahdollisuudesta tuhota koko ihmiskunta, lajitoverinsa, ja sen ohella kaikki muukin.
Molemmat atomipommi-iskut tehnyttä ja toistaiseksi ainutkertaisen valtavaa kertatuhoa aiheuttanutta suurvaltaa eli Yhdysvaltoja ei kuitenkaan taidettu koskaan syyttää terrorismista tai joukkomurhasta.
Oli väite Stimsonin häämatkasta perätön tai kenties sittenkin mahdollisesti totta, tämä muistuttaa joka tapauksessa siitä, että suuria, laajalti vaikuttavia päätöksiä tehdään usein hyvinkin henkilökohtaisista syistä. Nykymaailma joutuu tätä jatkuvasti todistamaan. Syitä voivat olla vaikka että sattuu vain huvittamaan tai pitää päästä lööpiksi etusivulle tai pelko kasvojen menetyksestä.
Samaten kyseinen väite saa miettimään, onko lukijan aina ryhdyttävä tarkistamaan tosiasioita, kun romaanissa käsitellään historiallisen henkilön elämää osin fiktiolla höystettynä? Totta vai tarua?
