Henkilöitynyt superlatiivi

”Kukaan ei koskaan enemmän kuin minä…” Esimerkiksi kukaan ei ole koskaan arvostanut naisia enemmän kuin itsensä henkilöityneeksi superlatiivksi (epävirallisesti) julistanut Yhdysvaltain nykyinen presidentti. Ehkei hän tässä luulossaan ihan väärässä olekaan.

Nimittäin kieliopillisesti latiivi eli tulento on ”sijamuoto, joka ilmaisee liikettä johonkin”. Nykysuomessa sen käyttö rajoittuu pieneen joukkoon adverbivartaloita ja komparatiivimuotoja. Latiivin pääte on yksikössä -s tai -, esimerkiksi ylös, kauemmas.

Fyysisesti nykyinen presidentti liikkunee eniten vain lukuisilla golfkentillään. Sen sijaan super-etuliite saa oikeutuksensa hänen viestinnällisistä hyökkäysliikkeistään kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Niiltä eivät välty yksityishenkilöt, kansalais- ja muut ryhmät eivätkä valtiot. Presidentti kylvää epäsopua kuin viljansiemeniä ja näyttää jatkuvasti onnistuvan tuottamaan uutta satoa.

Eri tilaisuuksista kuvatuissa pätkissä voi nähdä presidentin viestintätiimin epätoivon. Sitä kuvaamaan sopivat lainaukset Michael Dobbsilta, House of Cardsin kirjoittajalta esimerkiksi näin: Viestintäjohtajan hymy kävi eloonjäämistaistelua. Kummastunut uurre löysi tiensä – – otsaan. Hänen silkkinen taskuliinansa näytti nuokahtavan järkytyksestä, kun…

Nykyinen presidentti on saattanut päästää suustaan myös lauseen Kukaan ei halua rauhaa enemmän kuin minä. Mikäli oikein muistan uutisen jonkin viikon takaa, hän tarjoutui välittäjäksi Qatarin ja sen naapurimaiden väliseen kiistaan. Ottiko joku sen tosissaan? Siis todella? 

Samaan aikaan ainakin Iran, Kuuba, Meksiko, Pohjois-Korea ja Venezuela ovat joutuneet tämän niin ”rauhantahtoisen” presidentin sanallisten hyökkäysten kohteeksi. Maailmaa piinaa ajatus hetkestä, jolloin sanat eivät enää riitä.

Eläimellistä menoa

Monenlaiset trendihaukat lentelevät maailmalla etsimässä uusia tuulia. Heidän mielestään mennyt saa mennä heti, kun on ehtinyt vähänkään vanhentua – palatakseen takaisin myöhemmin.

Sen sijaan menneisyys saattaa olla pohjaton aarreaitta lukutoukalle. Vaikka trendihaukat ja heidän kaltaisensa usein suhtautuvatkin ylimielisesti ”tätä päivää” vanhempiin aikoihin, meitä usein yhtä lailla muistutetaan historian tärkeydestä: ilman sitä ei voi kehitystä ja nykymaailmaa ymmärtää.

Tässä ajassa ymmärtäminen tuntuukin vaativan aina vain enemmän, kun valepukit ovat intoutuneet levittelemään uutisankkoja toinen toisensa perään. Kiirettä pitää, kun ankkoja yritetään ampua alas, mutta mölyapinoilla riittää silti hengenravintoa. Eivätkä pahanilmanlinnut käy muuttomatkoilla.

Entä voiko rantaleijona nousta paperitiikeriä vastaan? Miten käy mittelössä merikarhun kanssa?

Rekrytoijat tuntuvat aina valittavan persoonattomista työhakemuksista, joita tuskin viitsii edes vilkaista. Otsarypytön koekaniini voisi testata uutta lähestymistapaa ja käyttää toisenlaisia huomiosanoja, kuten laiskamato, jänishousu, koiranleuka, pyryharakka. Olen tai En ole oman luonteensa mukaan. Jos hän onnistuu saamaan paikan, hänen lisäkseen myös rekrytoija läpäisi testin. Myöhemmin verokarhu murahtaa tyytyväisenä.

Erilaisuus on rikkautta, sanotaan, mutta koskeeko se myös perheen mustalammasta?

Kehitys ei vain anna vaan myös vie. Jokainen edistysaskel tuottaa jossain vaiheessa aina myös ongelmia, onhan se nähty monet kerrat. Kehittäjien mielestä loistava idea ei aina ole loistava joidenkin muiden mielestä. Moni esimerkiksi viihtyy autonratissa joko työkseen tai huvikseen. Tulevaisuuden peltilehmät kulkevat kuitenkin itsekseen, omia aikojaan. Saapahan kuski rauhassa keskittyä vaikka seurustelemaan (jonkin matkakumppaniansa tärkeämmän kanssa), tuumii onnellinen kehittäjä.

Suomessakin kehitystä on jälleen odotettavissa, mutta sen suunnasta ollaan kahta mieltä. Ennuste ei näytä pelkkää hyvää tälläkään kertaa, onhan Suomella jo pitkät perinteet kännikalojen maana. Viskisieppoja ja mitä kaikkea. Ainakin elokuvissa yhteisessä pöydässä viskisiepon kanssa viihtyy usein myös korttihai.

Samaan tapaan toistensa seuraa etsivät kahvikissa ja pullahiiri, joita niin ikään tavataan Suomessa yleisesti. Kupillisen ääressä tavataan tuttuja, puhutaan työasioita, ratkotaan ongelmia tai vietetään oma hiljainen hetki. Ehkä se päivän paras. 

• • • 

”Hau, Ho”, tervehti kiinanpalatsikoira ystäväänsä.

Herra Neanderin henkinen horisontti

Ensin piileksi Paroni puussa, sitten kävi Kenraali kirjastossa. Olennaiset asiat kieli, luonto ja sivistys yhdistyvät sattumalta juuri niiden kahden teoksen suomennetussa nimessä, jotka olen italialaiskirjailija Italo Calvinon (1923–1985) tuotannosta lukenut. Paroni puussa (1957, suom. 1960) antaa sellaisen esimerkin Calvinon lennokkaasta mielikuvituksesta, että sen jälkeen piti joksikin aikaa päästä maan pinnalle. 

Paroni palautui mieleen, kun näin Kenraalin kirjastossa, jonne se melkein jäikin. Kolme ensimmäistä, lyhyttä tarinaa saivat kuitenkin pään kääntymään. Singer Calvinon toimittama Kenraali kirjastossa (1993, suom. 2012) koostuu hänen miehensä kirjoittamista kertomuksista, faabeleista ja dialogeista vuosilta 1943–1984. Osaa niistä ei ollut julkaistu aiemmin, osa taas oli ilmestynyt aikakauslehdissä.

Alkulauseessa kirjailija kertoo faabelin olleen hänelle keino selviytyä fasismin kurimuksessa. ”Kun ihminen ei voi enää ilmaista ajatuksiaan suoraan, hän turvautuu sadun keinoihin.” Faabelin symboliikka ei välttämättä avaudu ilman sen kuvaamien historian tapahtumien tuntemusta.

Miten lienee nykyisin: vieläkö faabeli kirjallisuudenlajina on hengissä vai ovatko ilmaisukeinot jo tyystin toiset. Ainakin näyttää siltä, että sananvapautta on viime aikoina alettu ajaa ahtaammalle yhä useammassa maailman kolkassa.

Toisaalta on myös maita, joissa esimerkiksi koulujen historiankirjat kirjoitetaan kokonaan uusiksi niin, että jätetään itselle epämiellyttävät tosiasiat kertomatta. 

Kenraalin ensimmäinen tarina Mies joka huusi Teresaa sopii kuvaamaan myös monia nykyajan kuohuntoja. Mies alkaa kadulla kutsua Teresaa suunnaten huutonsa kerrostalon korkeuksiin. Paikalle tulee toinen, jonka mielestä kahden huuto kuuluu paremmin. Joukko kasvaa pikku hiljaa. 

Kun Teresaa ei näy, ei kuulu, ensimmäiselle miehelle aletaan esittää kysymyksiä. Käy ilmi, ettei hän ole avaimensa kadottanut aviomies eikä edes tunne ketään Teresaa. Hänen sanansa herättävät muissa närää: ”Minun puolestani me voimme yhtä hyvin huutaa jotakuta toista tai jossakin toisessa paikassa. Sama se minulle on.”

Kirjalle nimen antaneessa tarinassa kenraali ja upseereista koostuva tutkintakomissio lähetetään kirjastoon puhdistamaan se teoksista, jotka jollain tavoin voisivat vahingoittaa sotilaallista arvovaltaa. Tutkinnan ajaksi paikalle jäänyt henkilökunnan edustaja toimii päinvastoin kuin Teresaa huutanut mies: hän tietää täsmälleen, mitä tekee. Työn määrästä epätoivon partaalle joutunut komissio ei olisi selvinnyt työstään ilman tätä kirjastonhoitajaa, joka osaa aina suositella jotain lisätietoa antavaa teosta.

Kenraali miehineen saa niin paljon uutta ajateltavaa, että raportoinnista pääesikuntaan tulee sivuseikka. Lopullinen selonteko vie kenraalikunnan täysin tolaltaan. Julkisten skandaalien pelossa tutkintakomission jäsenet määrättiin suoraan eläkkeelle ”palveluksessa kärsityn vakavan hermoromahduksen vuoksi”.

Uusi elämä – ja luultavasti myös tervehtyminen – jatkuu kirjastossa. 

• • • 

Kenraalin mukanaan vienyt lukuinto ja sen vaikutukset tuovat mieleen Epätavallisen lukijan, josta brittiläinen Alan Bennet on kirjottanut hersyvän satiirin.

Otsikko on peräisin dialogista nimeltä Neandertalinihminen.