Kenen sana painaa

 Mikä valtava kuilu entisen ja nykyisen välillä onkaan!

Viimeisessä merkittävässä puheessaan John F. Kennedy painotti taiteen merkitystä ja koulutettujen kansalaisten osallistumista yhteiskunnalliseen auttamiseen. Ihailemansa runoilijan Robert Frostin innoittaman puheen hän piti Massachusettsissa sijaitsevassa yleissivistävässä Amherst Collegessa lokakuun lopulla 1963.

Kun valta tekee ihmisen häikäilemättömäksi, runous muistuttaa häntä rajoistaan. Kun valta kaventaa näköaloja, runous muistuttaa olemassaolon rikkaudesta ja monimuotoisuudesta. Kun valta korruptoi, runous puhdistaa. (Vapaa käännös)

Yhdysvaltain presidenteistä Kennedy ja Barack Obama muistetaan esimerkkeinä puhujista, joiden sanoissa kuuluu muun muassa harkitsevuus, toisten huomioonottaminen, myötätuntoisuus, vastuullisuus sekä kulttuurinen ja muu sivistyneisyys. Heillä oli ja on taito ja kyky kannustaa kuulijoita myönteisiin tekoihin ja tavoittelemaan parempaa, tasa-arvoisempaa maailmaa.

Se, jolla on vain vasara, näkee pelkkiä nauloja.

Edellä olevan amerikkalaisen sanonnan kerrotaan olevan peräisin Abraham Maslow'lta.

Se iskee kuin naulankantaan Yhdysvaltain nykyiseen presidenttiin, jolta tuntuvat puuttuvan kaikki aiemmin mainitsemani ominaisuudet. Ilmeisen suppean sanavaraston mukaan kaikki mieluisa on mahtavaa ja kaikki epämieluisa häpeällistä. Mieluisaa on tietenkin vain se, minkä presidentti voi suoraan tai kiertoteitse liittää itseensä ja omaksi saavutuksekseen.

Nykyistä presidenttiä eivät näytä esimerkiksi maan myllerrykset kiinnostavan niin paljoa, että niiden vuoksi kannattaisi pitää julkisia puheita kansalaisten rauhoittelemiseksi. Itselleen merkityksettömät asiat hän ohittaa muutamalla lauseella. Sen sijaan hän saattaa pikkutarkasti selvittää kymmenisen minuuttia sitä, miksi tarvitsi esiintymislavalta poistumiseen muiden apua (lähde: The Daily Social Distancing Show with Trevor Noah).

Se, mikä on häpeällistä, on juuri presidentin oma kielenkäyttö, hänen tapansa puhua muista ihmisistä halveksivasti ja törkeästi.

Miten solvaamisen kestävät Yhdysvaltojen presidentinvaalien demokraattiehdokas Joe Biden ja hänen valitsemansa varapresidenttiehdokas senaattori Kamala Harris, se nähdään seuraavien kuukausien aikana. Ainakin edellinen vastaehdokas Hillary Clinton näyttää hänestä tehdyn dokumentin perusteella selvinneen myllytyksestä ehjänä. Jos voi menneelle nauraa, on voittanut.

 

Ennen kuin aidan rakennan, 

kysyn, millainen tulos, 

mitä aitaan sisään, mitä ulos.

Robert Frost

Muuan maailmanvalloitus

Sanonnan mukaan pimeässä tähdet loistavat kirkkaimmin. Tätä aikaa vasten Yhdysvaltain edellisen ensimmäisen naisen Michelle Obaman elämäkerran (2018) lukeminen tuo ajatuksen mieleen tuskastuttavan elävästi.

Jos Michelle Obama olisi saanut yksin päättää, hänen miehensä ei koskaan olisi lähtenyt mukaan politiikkaan eikä varsinkaan presidenttikilpaan. Lopulta annettuaan periksi yleisen painostuksen alla hän toivoi vain, että ehdokkuus tulisi ajankohtaiseksi vasta vuoden 2016 presidentinvaaleissa. Toisin kävi, onneksi.

Ajatusleikki: Jos Barack Obama olisi jäänyt odottamaan myöhempää aikaa, ja nykyinen presidentti olisi hoitanut virkaa ennen häntä, mitkä olisivat mahtaneet olla Obaman mahdollisuudet tulla valituksi tilanteessa, johon nyt on tultu? Vaikka hän ominaisuuksiltaan olisikin mitä sopivin johtaja, ilmapiiri ja keinot ohjailla kansan ajatuksia ovat jo muuttaneet Yhdysvaltoja kovin toisenlaiseksi.

Obamat tiesivät liiankin hyvin, että heitä katsotaan aina ja kaikessa suurennuslasin kanssa. Että mustalta odotetaan kaksin verroin enemmän kuin valkoiselta. Kahden virkakauden jälkeen Michelle Obama kirjoittaa: ”Olimme vaatineet itseltämme ja alaisiltamme etiikan ja soveliaisuuden korkeimpien normien noudattamista ja päässeet maaliviivalle asti.”

Pariskunnasta tuntuu varmaan erityisen turhauttavalta nyt seurata, miten valkoinen presidentti saa mielin määrin rellestää ja käyttäytyä ala-arvoisesti.

Kirjassaan Michelle Obama kertoo oman näkemyksensä monista asioista, joista viestimet hänen aikanaan tekivät kohu-uutisia. Tiukan etiketin takana jopa kuningatar Elisabeth saattaa sulaa kosketuksesta.

Paitsi Michellen pukeutuminen suurennuslasin alle joutuivat myös hänen kasvonilmeensä ja hiuksensa. Kun hän halusi leikkauttaa otsatukan, hänen alaisensa varmistivat presidentin henkilökunnalta, että se ei aiheuta ongelmia.

Kiinnostavaa oli myös päästä ”näkemään” elämää, josta monella riittää kriittisiä mielipiteitä. Vapaan maailman johtaja perheineen elää kuitenkin kaikkea muuta kuin vapaana jopa Valkoisessa talossa. Mihinkään ei myöskään voi lähteä ilman turvamiesten saattuetta, mikä puolestaan hankaloittaa monien muiden ihmisten elämää, koska esimerkiksi teitä joudutaan sulkemaan ja henkilöllisyyksiä tarkistamaan. Tästä Michelle Obama kertoo tunteneensa usein suorastaan syyllisyyttä.

Presidentin puoliso ajoi erityisesti lasten asiaa, ja hän korosti heille koulutuksen tärkeyttä. Siinä asiassa hän oli ja on oivallinen esimerkki siitä, miten pitkälle se voi viedä.

Jos ensimmäiseltä mustalta presidenttiparilta odotettiinkin kaksin verroin parempaa suoriutumista kuin muilta, niin Obamat varmasti täyttivät tehtävänsä. Inhimillisyys, sivistyneisyys, määrätietoisuus ja toisten kunnioittaminen tulee esiin kaikessa heidän tekemisessään. Kuin tulevaa enteillen pariskunnan häissä vuonna 1992 soikin Stevie Wonderin You and I, In my mind we can conquer the world.

Valttikortti

Kumpi lienee pahempi, amerikkalaisversio brittiläisen Michael Dobbsin House of Card -kirjoihin perustuvasta sarjasta vai nykyinen versio yhdysvaltalaispresidentistä? Sarjaa näkemättä on vaikea sanoa.

Valkoinen talo näyttää joka tapauksessa saaneen nykyisestä presidentistä nimensä mukaisesti todellisen valttikortin. Valtti voittaa, vaikka muut pelaajat yrittäisivät kaikkensa. Pakkakin on sekoitettu jo ties kuinka moneen kertaan.

Iäkäs amerikkalaistuttu totesi ironisesti, ettei voi enää pelata korttia, koska ei hänkään halua turhaan mainita maansa presidentin nimeä.

Kun kerran nykyistä Valkoisen talon isäntää ei voi mitenkään saada vastuuseen yhtään mistään eikä erottaa virastaan, teki hän mitä tahansa, sillä voi olla todella kauaskantoisia seurauksia kaikkialla. Joko alullepanijana tai edesauttajana hän on ehtinyt muutamassa vuodessa viedä yleistä asenneilmapiiriä selvästi huonompaan suuntaan.

Jos sama jatkuu tulevat kaksi tai ehkä peräti kuusi vuotta, kuka enää jaksaa? Kuka jaksaa taistella vastaan: etsiä totuutta, puolustaa oikeudenmukaisuutta. Väsymys iskee vähemmästäkin, eikä voimattomuuden tunteelta voine välttyä.

 

Onneksi vielä riittää niitä, jotka jaksavat edes yrittää.

Nyt kuitenkin valhe ja totuus taistelevat kiihkeästi ihmisten sieluista. Ei liene vaikea keksiä uusia keinoja valheellisen tiedon levittämiseksi. Valheet puolestaan lietsovat vihaa. Ajat, joista on sanottu ei koskaan enää, voivat sittenkin palata.

Niin voidaan huokaista myös viimeistään kuuden vuoden kuluttua – ja erehtyä. Joka tapauksessa nykyisen jälkeen valittavalla Yhdysvaltain presidentillä on edessään harvinaisen kova työ, jos hän edustaa toisenlaisia arvoja.