Kiusantekijöiden vaalilait

On rajoituksia ja rajoituksia. Toisten tarkoituksena on suojella ja turvata elämää, toisten tarkoituksena taas vaikeuttaa sitä.

Ei enää yhtään haluaisi muistella loppuvuotta 2020 ja silloin Yhdysvalloissa pidettyjä, lievästi sanottuna eriskummallisia presidentinvaaleja. Hävinnyt republikaanipuolue ei kai koskaan täysin hyväksy lopputulosta, demokraattien Joe Bidenin voittoa. Jo silloin yritettiin kaivaa vaikka kiven alta jokin lainkohta, jolla tulos olisi saatu mitätöityä.

Niinpä republikaanit ovat kääntäneet katseen tulevaan. Koska heidän edellisiin vaaleihin tekemänsä ”ei-toivottujen” äänestäjien äänestysoikeutta koskevat rajoitukset eivät toimineet viime syksynä odotetusti, on äänestämistä hankaloittavien lakien säätämistä jatkettu.

Rajoittavien lakien sorvaaminen tuli uudelleen mahdolliseksi jo vuonna 2013, jolloin vuonna 1965 säädetty äänioikeuslaki (jolla kiellettiin tällaiset rajoitukset) kumottiin korkeimman oikeuden äänestyspäätöksellä. Vuoden 2016 vaaleissa 14 osavaltiolla oli käytössään uusia, äänestämistä vaikeuttavia lakeja. Viime vuonna osavaltioiden määrä kasvoi kolmella. Miljoonien äänioikeutettujen äänestäminen on estetty. (Kansan Uutiset 6.11.2018)  

Äskettäisen uutisen mukaan nyt myös esimerkiksi viime vaalien yllättäjä Georgia on lähtenyt samalle tielle. Siellä on säädetty uusi, erityisesti postiäänestystä vaikeuttava laki: Erikseen pyydettävän postiäänestyslipukkeen anomiseen annettu aika lyhenee. Äänestyslipukkeille tarkoitettujen laatikoiden sijoituspaikkoja ja käyttöaikoja rajataan. Äänestäjälle se tuskin tarkoittaa vain muutaman lisäkorttelin haittaa, vaan matka saattaa pidentyä satoja kilometrejä. Lisäksi postiäänestäjän on todistettava henkilöllisyytensä kuvallisella henkilötodistuksella.

Kuten uutiskuvista viime syksyltä muistetaan, kansalaisvelvollisuuttaan suorittamaan tulleiden jonot venyivät satojen metrien pituisiksi. Oman äänestysvuoron jonotus saattoi kestää peräti 8 tuntia, joten kannatti ottaa eväät mukaan. Monin paikoin myös vapaaehtoiset järjestöt ja ravintolat tarjosivat ruokaa ja juomaa.

Nyt georgialaiset lainsäätäjät ovat tehneet tämän kaltaisesta ruokatarjoilusta rikollista. Mitä pitäisi ajatella ihmisistä, jotka tieten tahtoen kieltävät avun tarjoamisen joskus hyvinkin raskaissa olosuhteissa?

Uusi laki koskee äänestäjien ohella myös piirikuntien vaalivirkailijoita: heiltä kielletään tauot ääntenlaskennan aikana. Unohda janosi ja nälkäsi ja pidättele, hyvä ihminen!  

Eikä tässä vielä kaikki. Lain myötä osavaltion vaalikomission johtajaa eivät enää valitse äänestäjät vaan poliitikot. Vaalikomissio puolestaan saa oikeuden tarvittaessa vaihtaa piirikuntien vaaliviranomaisia. Kuinkahan venyvä käsite on tarvittaessa? Lienee selvää, kenen tarpeista silloin lähdetään.

Kenties jonkun todellisuudesta irtautuneen amerikkalaisen päässä muhii toiveikas ajatus: Eikö olisi lakiviidakon sijaan ja yhtenäisyyden kannalta yksinkertaisinta säätää laki, jonka mukaan muilla kuin republikaaneilla ei ole oikeutta äänestää?

Lainsäädännössä kaikki ei ole kohdallaan, jos lähtökohtana on yhden puolueen tai ryhmittymän etu. Entä kuuluuko säätäjän pätevyysvaatimuksiin kiusantekijän mielenlaatu? Yhdysvallat äänestäjien oikeuksia rajoittavine lakeineen näyttää siinäkin asiassa pyrkivän kilpailemaan ”paremmuudesta” muiden suurvaltojen kanssa.

Kahvilakulttuuria ei korona kaada

Sisäiset ja ulkoiset olosuhteet eivät nyt anna vaihtoehtoja: kahvilan sijaan kaupan eteistilan on kelvattava, kun kahvia on ulkoilun lomassa ”pakko” saada.

Ennen kuin kahvi 1600-luvun keskivaiheilla saapui Eurooppaan, sitä nautittiin Lähi- ja Keski-idän maissa ”aivan avoimillakin paikoilla, arkailematta ja kaikkien nähden”. Näin ensikokemuksistaan uuden juoman parissa kirjoitti augsburgilainen lääkäri Leonhart Rauwolf kirjassaan Reise in die Morgenländer (Matka Itämaille) vuonna 1582. Senaikaiset savi- ja posliinikulhot on korvattu tämän ajan pahvimukeilla.

Myös Euroopassa kahvi kuului aluksi julkiseen elämään julkisena juomana, lukuun ottamatta hovia ja aristokraattipiirejä. Niille kahvinjuontiin liittyvät muotoseikat olivat itse juomaa tärkeämpiä. 

Silloinen porvaristo puolestaan otti kahvin vastaan suurena raitistajana. Ennen perunan käyttöönottoa olut nimittäin oli leivän ohella Keski- ja Pohjois-Euroopassa tavallisen kansan pääravintoaine. Oluen käyttöön tottunut makuaisti varmasti oudoksui uusia kuumia juomia, kahvia, teetä ja kaakaota. Yleisesti aamiaiseksi nautittu olutkeitto maistui niitä paremmin jopa Orléansin herttuattarelle Charlottelle.

Porvarillisille edistysoptimisteille kahvi merkitsi yhteiskunnallisesti muutakin kuin raittiimpia elintapoja. Mustan juoman älyä kiihottava ja keinotekoisesti hereillä pitävä vaikutus otettiin mielihyvin vastaan, koska sen avulla työhön käytettävää aikaa voitiin pidentää ja tehostaa. Virkistäjän roolissaan kahvia saattoi siis pitää myös välillisenä tuotantovoimana.

Saksalainen Wolfgang Schivelbusch (1941−) rinnastaa kahvin teoksessaan Nautintoaineiden kulttuurihistoria (suom. 1986) muihin maailmaa muuttaneisiin uutuuksiin: Muuttaessaan ratkaisevasti todellisuutta uutuus täyttää historiallisen tehtävänsä julkisessa elämässä, so. kollektiivisen kulutuksen piirissä, ja siirtyy vasta myöhemmin kodin yksityiseen kulutukseen. Schivelbusch mainitsee esimerkkinä myös liikenteen vallankumouksen eli sen, miten joukkoliikennevälineitä edustavasta rautatiestä edettiin perheautoon.

Kahvia juotiin aluksi siis vain kahviloissa, joista se siirtyi koteihin vasta viitisenkymmentä vuotta myöhemmin. Tosin Saksaan kahvi levisi Englantia ja Ranskaa jäljessä, ja siitä tuli heti kotien juoma. Koska Saksalla ei ollut kahvia tuottavia siirtomaita, vuoden 1750 jälkeen sen kalliiksi käynyttä kulutusta yritettiin eri tavoin kieltää siinä onnistumatta.

Toisaalta 1600- ja 1700-luvun kahvihuoneilla (Itävallan Wieniä lukuun ottamatta) ei ole nykyaikaisen kahvila-konditorian kanssa muuta yhteistä kuin tarjoiltu juoma. Asiakkaina ei käynyt leivoksia syöviä keski-ikäisiä naisia tai latteja juovia nuoria vaan liike-elämässä toimivia miehiä. Englannissa naisilta kiellettiin kahvihuoneisiin pääsy kokonaan, mannermaalla oltiin suvaitsevampia.

Miesten kansoittamissa kahviloissa tehtiin kauppaa. Lontoolaisen Edward Lloydin kahvihuoneella Lloydʼs Coffee Housella on poikkeuksellinen historia. Hänen vuonna 1687 tai 1688 avaamastaan kahvihuoneesta tuli pian kohtauspaikka väelle, joka oli tekemisissä merenkulun kanssa, kuten kapteenit, laivanvarustajat, kauppiaat sekä vakuutusasiamiehet. Sinne mentiin kuulemaan alan tuoreimmat uutiset, ja kaupankäynti uutisilla kukoisti. Vähitellen 1700-luvun kuluessa kävi niin, että Lloydʼs menetti kahvilan luonteen ja tehtävän, ja lopulta siitä kehittyi maailmanlaajuisesti tunnettu vakuutusyhtiö.

Sattuvasti samaan aikaan Lloydsʼin käymän muutoksen kanssa Englanti vaihtoi kahvista teehen. Kun vuosina 1650−1700 Iso-Britanniaan tuotiin tullattua teetä yhteensä 90 773 kiloa, seuraavien 50 vuoden aikana sitä tuotiin peräti 20 miljoonaa kiloa. Salakuljetetun teen määristä ei ole arviota.

Tuon ajan porvarillisen käsityksen mukaan myös politiikka, taide ja kirjallisuus kuuluivat mukaan liike-elämään. Kahvilassa istumiseen yhdistettiin sanomalehdet, journalismi ja kirjallisuus, ja näiden yhdistelmien voi katsoa ainakin paikoin yhä säilyneen. Yhä vielä digiaikanakin paperinen sanomalehti voi tuoda kahvilalle lisäarvoa.

Kahvilakulttuuri on elänyt vireänä 2000-luvulle asti, sillä edelleen kahvila toimii sosiaalisena tilana, tiedonvälitys- ja keskustelupaikkana. Se on myös paikka vetäytyä nauttimaan omasta yksityisestä kahvihetkestä. Niin tai näin, Schivelbuschia siteeraten kahvila saa kiittää tuota konkreettista juomaa nimensä lisäksi myös olemassaolostaan.

Jälleenkäymisen toivossa

 

Vaihtumaton maisema

Ohimennen kuultu toive ihmiseltä toiselle: kunpa saisi jotain vaihtelua. Asiayhteyttä tietämättä toivoja saattoi miettiä mopin vaihtamista johonkin muuhun työvälineeseen. Hän saattoi myös edustaa kaikkia kulttuurinnälkäisiä, jotka ovat nuupahtamaisillaan hengenravinnon puutteesta.  Arvaan jälkimmäistä.

Koronavirus on iskenyt piikkinsä kaikkeen ja muuttanut monen elämän ahtaammaksi, tyhjemmäksi ja samaa toistavaksi. Toisaalta ahtaus, tyhjyys ja toistuvuus ovat saaneet huomaamaan sellaistenkin asioiden merkityksellisyyden, jotka ennen ohitettiin näkemättä.  

Tätä päivästä toiseen samanlaisena etenevää arkea ilman juhlan tuomia kohokohtia voisi symboloida japanilaisen Hiroshi Sugimoton (1948−) valokuvasarja Seascapes. Eri puolilta maailmaa otettujen, identtisiltä näyttävien valokuvien kohteena on maisema, jossa näkyy meri, taivas ja horisontti kuvan keskellä.

Aiemmin televisiossa esitetyssä Japanin taiteen historiaa käsittelevässä ohjelmasarjassa Sugimoto kertoo halunneensa kuvata jotain pysyvää ja päätyi maisemaan, jota ovat katselleet jo muinaiset ihmiset. Hänen mukaansa meri on pysynyt samanlaisena verrattuna maahan, jota on aikojen saatossa muokattu niin paljon, etteivät kivikaudella eläneet ihmiset enää tunnistaisi sitä.

Ehkäpä siksi meri (ja ylipäänsä vesimaisema) katseen kohteena tuntuu aina kiehtovan ihmismieltä. Ja samalla, kun näkee jotain, joka on aina ollut siinä, katsoo myös kauemmas, tuntemattomaan. Joku kaipaa ympäristönvaihdosta ja seikkailua, toiselle riittää tutuksi tullut. Joku haluaa purjehtia meriä, toisen sisällä meri lainehtii.

Vaikka Sugimoton mustavalkoiset kuvat saattavat ensi näkemältä vaikuttaa tylsän samanlaisilta, ne ovat silti erilaisia mitättömiltäkin tuntuvine yksityiskohtineen. Näissäkin valokuvissa tulee esiin japanilaiselle taiteelle tunnusomainen esteettisyys aivan kuten Sesshū Tōyōn (1420–1506) maalauksessa, jonka siveltimenvetoihin hienon ohjelmasarjan juontaja taidehistorioitsija James Fox myös opastaa.

Säästäjän ensiapu

Pakinakokoelmassa Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla (2001) äskettäin edesmennyt kirjailija Sinikka Nopola kirjoitti muun muassa yökyläilystä ja paperilakanoista. ”Monet länsisuomalaiset ovat säästäneet sinisiä ja vihreitä paperilakanoita, joista tuli 1970-luvulla yökylään joutuneen länsisuomalaisen symboli.”

Kirjoituksesta on jo kaksi vuosikymmentä, joten nyt paperilakanoita tuskin enää löytyy säästäväisimmänkään länsisuomalaisen kodin kätköistä.

Jossain vaiheessa, kun kotoa ei löydy enää myöskään paperisia sanomalehtiä, voi joutua havahtumaan karuun todellisuuteen. Yökyläilyn sijaan saattaa olla edessä pidempi retki pois, muutto. Koko omaisuus on siirrettävä muualle.

Säästäväisellä länsisuomalaisella ei ole mitään hätää: Hänellä on lehtikorissaan paksu pino aikojen kuluessa jaettuja markettien isoja mainossivuja, jotka hän on alun perin tarkoittanut biojätteelle. Biojätteen sijaan niihin kääriytyvät särkyvät astiat, maljakot, ruukut ja kaikki enemmän tai vähemmän tärkeät pikkuesineet. Eihän niitä voi pelkiltään latoa muuttolaatikoihin. Miten tästä selviydyttäisiin ilman sanomalehtiä?

Miten tulevaisuuden muuttajat digitaalilehtineen selviytyvät?

Paperi ei ole ainoa materiaali, jota säästäväisen länsisuomalaisen kodista yllättäen löytyy. Kauan ennen muovikassien ”viraltapanoa” kaappien ja komeroiden sopukoihin on piiloutunut kymmenittäin, ellei sadoittain pieniä, keskikokoisia ja isoja muovikasseja. Niitä putkahtelee esiin odottamattomistakin paikoista. Voisi perustaa muovikassikaupan tai jopa museon. Monen liikkeen mainoskassilla kun ei ole enää liikettä, jota edustaa.

Näin ollen muuttaja voi hyödyntää myös muovikasseja esimerkiksi vaatteiden ja muiden tekstiilien sekä särkymättömien tavaroiden pakkaamiseen.

On aika pakata ja myös aika purkaa. Vaikka purettaessa epätoivo iskee lattian täyttävistä rutistetuista paperitolloista ja loputtomista muovikasseista ja -pusseista, on niitä syytä myös kiittää avusta ennen viemistä jätteenkierrätykseen. Astiat pääsevät ehjinä perille ja vaatteet puhtaina.

Säästäväisellä länsisuomalaisella on kuitenkin itsetutkiskelun paikka.